etusivulle
sekalaisiin tarinoihin
tekstipohjaiselle sivulle

18.2.2007

Uusivuosi

Olin aivan rahaton, taskussani ei ollut euron euroa. Kotoa lähtiessäni oli naapurin koira vääntänyt vielä tortun villasukalla kiillotetun bootsin päälle. Yleensä koirat vain kusevat rahattomien kintuille, mutta tuo karvaturri oli nähtävästi todella selvillä onnettomasta tilanteestani, joka kaiken pahan lisäksi oli sattunut vielä vuoden viimeiselle päivälle. Hinkkasin kengän puhtaaksi tienvarren ruskeaan nurmikkoon. Meikäläisen tuurilla sitä luntakaan kun ei ollut saatavilla.

Naapurit olivat kantaneet kuohuviinejä kotiinsa useampana päivänä ja kyselleet, että mitä minä teen ja missä aion juhlia? Olin kertonut olevani ihminen, joka juhlii silloin kun itseä huvittaa, eikä suinkaan kalenterin mukaan. Joku taisi tietää tilanteeni, sillä aamulla heräillessäni, oli ovikello soinut. Ovelle päästyäni sen takana oli ollut kaksi pulloa keskiolutta ja näkkileipäpaketti sekä paketti sädetikkuja ja tulitikkuaski. Aamupäivä menikin vallan rattoisasti sädetikkujen kanssa pimeässä vessassa. Iltapäivällä uskaltauduin nauttimaan muutaman palasen näkkileipää ja molemmat oluet. Hurjimmassa kahden keskarin nousuhumalassa tunsin itseni lähes miljonääriksi, mutta se tunne haihtui yllättävän nopeasti ja tilalle tuli kalsareihin tippuneet näkkileivän murut. Kävin tuon jälkeen suihkussa ja pesin itseni Omolla, kun muutakaan ei ollut tarjolla. Onneksi takapuolta ei tarvinnut pyyhkiä vielä käsipyyhkeeseen, vaan siihen tarkoitukseen minulla oli paperia.

Kävelin pieniä kiviä potkien lähimmälle linja-autopysäkille, joka oli kuin riesakseni kaivettu auki traktorilla. Kyltin mukaan seuraava pysäkki oli helvetin kaukana ja juuri siinä suunnassa mistä olin jo tullut. Matkalla kohti uutta autoonnousupaikkaa, bussi hurahti ohi torvi soiden. Kivittää olisi pitänyt moista häirikköä, mutta en kerinnyt poimia mitään maasta. Vasta pysäkillä totesin bussimatkan olevan vain pelkkää unelmaa, mistä se naapurin koira oli jo minua muistuttanut. Ei ollut matkakorttia eikä rahaa, joten ainoa pelastus olisi jonkun tutun sattuminen pysäkille. Myös seuraava bussi meni ohi sitä tuttua odotellen, ennen kuin tajusin tuon toimimattoman yhtälön. Enhän minä tunne koko asuntoalueelta ketään muita kuin pari kolme samassa rapussa asuvaa ja nekin kulkee kaikki matkat autoilla. Olin jo jatkamassa matkaani kävellen, kun bussipysäkille pysähtyi iso BMW. Auton apukuskin ovi avautui vauhdilla ja sen jälkeen autosta lensi asfaltille keski-ikäinen nainen turkki päällä.

- Hinaa se homeinen perseesi sitten vaikka Afrikkaan, kuului Bemarin sisältä tiukka kommentti.

Naisen perässä lensi pysäkille vielä muutakin tavaraa, kuten käsilaukku, toinen isompi laukku, kengät ja joku paksu kirja. Sitä kirjaa en kerinnyt paremmin nähdä, sillä maassa makaava nainen nappasi sen käteensä ja heitti takaisin Bemarin sisuksiin. Kauhean kiroilemisen saattelemana musta saksalaisrauta singahti matkaan kuutoskone räyhäten.

- Vittuako kyttäät? nainen ärähti huomattuaan uteliaan katseeni.
- Persepuolta lähinnä, vaikka ei sekään kovin hääviltä näytä, totesin naisen takapuolta katsoessani hänen könytessä ylös.
- Missä minä olen? nainen katseli ympärilleen.
- Voin piirtää vitosella kartan.
- Pyh, vai vitosella? Kuule, kerrot nyt vaan missä minä olen ja minä soitan itselleni taksin, nainen nosteli nokkaansa.
- Kerron sen kuudella eurolla, ojensin kättäni naista kohti.
- No niin, nyt alkoi vielä pissattaakin, nainen kähisi ympärilleen vilkuillen.
- Eipä hätiä mitiä, meillä voi käydä kympillä vessassa ja se vessa on vain kilometrin päässä.
- Pyh.

Nainen ei näemmä tarvinnut vessaa, sillä hän könysi ravia alas ja erään puskan taakse, jossa tämä hienostonainen teki tarpeensa. Kaikki ei mennyt ihan putkeen, sillä hän pyllähti nurin ja jäi kiinni siihen puskaan.

- Ei tartte auttaa, nainen kivahti.
- Hyvä, en olisi nimittäin auttanutkaan, kailotin takaisin.
- Minä, minä menen kysymään apua tuosta talosta, nainen viittoili pienen matkan päässä olevaa punaista tölliä kohti.
- Pidätkö Irlanninsusikoirista?
- Minä, minä en voi sietää koiria, nainen tuhahteli keräillessään kamppeita.
- Kiitos luoja, oi kiitos, lähetin kiitoksen yläkertaan.
- Hei, miten niin pidänkö niistä jostain susikoirista? nainen kääntyi vielä ympäri otettuaan jo muutaman askeleen taloa kohti.
- Haluatko nuolla minun varpaita? heitin takaisin.
- Hullu!
- Kiitos samoin, hihittelin takaisin naisen lähtiessä jatkamaan matkaa.

Läheisin punaisen talon lievästi omituinen mies omisti kolme irlanninsusikoiraa, joten siinä syy miksi halusin tietää pitikö nainen niistä. Koirat olivat lauhkeita, mutta ryntäsivät kovin innokkaasti vieraita vastaan. Kun kolme sellaista hevosta painaa vastaan oikein koiruuden innolla, voi tädillä tuhriintua pöksyt pahemman kerran. Naisen lähdettyä minä jäin tuijottamaan apaattisena asfalttia, kun silmiini piirtyi kuva kaksikymppisestä. Nappasin sen käteeni juuri samalla hetkellä, kun mutkan takaa näkyville ilmestyi sininen bussi.

- Meno-paluu, totesin reteesi happaman näköiselle bussikuskille.
- Ei meillä myydä mitään meno-paluulippuja, tämä narahteli takaisin.
- Pistä sitten kaksi menolippua, haluan käyttööni molemmat penkit.
- Siis kaksi aikuista, kuljettaja vilkaisi minua kuin lokki paskaansa.
- Kyllä.

Kuski lähti pysäkiltä kuin hullu, mutta ei onnistunut kaatamaan minua käytävällä. Astelin lievästi horjahdellen vapaiden penkkien luo ja istuuduin käytävänpuoleiselle paikalle. Matka meni hyvin, täysin ilman mitään häiriöitä. Laskeuduin autosta viimeisenä rautatieasemalla.

- Hei kaveri, bussikuski huudahti takanani.
- Jaa mää sun vai? käännyin ympäri.
- Kuule, haluatko kuusi siideriä ja lounaan?
- Pitääkö minun ajaa tämä bussi varikolle ja sanoa, että sinä olet loppuvuoron pipi?
- Ei, ei, mitään sellaista. Tules tänne, kuski viittoili.

Astuin takaisin autoon ja kuljettaja alkoi selittää tilannetta. Hänellä oli nyt tauko, sillä tätä vuoroa lähtee ajamaan yksi toinen kuljettaja. Hänen pitäisi käydä tauon aikana viemässä eräälle tyttöystävälleen lupaamansa juomakassi ja käydä syömässä erään toisen tyttöystävän kanssa. Se lounastyttöystävä oli jostain syystä puoli tuntia etuajassa ja seisoi kuljettajan mukaan rautatieaseman seinustalla katse tännepäin.

- Viet kato nämä juomat tähän osoitteeseen ja saat niistä itselle kuusi siideriä. Laita ne vaikka tähän kassiin, kuski antoi toisen muovipussin.
- Entä se ruoka, utelin osoitetta tavaillen.
- Tulet sen jälkeen tuohon BussiPöperöt-ravintolaan ja minun juttusille. Olen siellä tuon daamin kanssa.
- Entä jos fuulaat? epäröin.
- Hei, tässä on minun kallein Pokemonkortti, mies iski käteeni jonkun kortin.
- No jaa, kait sitä on miehen sanaan uskottava, survoin kortin povitaskuuni ja otin muovipussit käteeni.
- Saat valita, otatko kanaa vai lihaa, kuljettaja huuteli vielä perään.
- Jätkä saa piparia ja meikä jonkun kuivan porsaankyljyksen, mutisin poistuessani.
- Minä kuulin tuon, bussikuski huusi takaisin.
- Arvaa haittaako? heitin vastakommentin lähtiessäni ylittämään suojatietä.

Tiesin kadun missä kuskin raapustelema osoite oli. Oikea talo ja rappu löytyivät helposti, mutta sitten olikin vastassa ovisummeri ja lukuisa määrä sukunimiä. Löysin oikean nimen, mutta vaikka kuinka painelin sen summeria, kukaan ei vastannut. Painelin muutamaa muutakin summeria, mutta niistäkään ei vastattu.

- Anteeksi nuoriherra, olette tielläni, vanha nainen ilmoitti jalkakäytävällä.
- Olin menossa tuonne Joikumaalle, kerroin retken tavoitteestani.
- Yksiä perkeleitä, varsinkin se nuori nainen. Se, se vasta paha onkin, vanhus heristeli keppiään.
- En tunne, olen vain viemässä niille lisää juotavaa.
- Mitä sinulla siinä on, vanhus iski kätensä siihen muovikassiin, jossa oli ne minulle luvatut siiderit.
- Hei, nämä on minun juomia, yritin kiskoa kassia itselleni.
- Pthyi, siiderin litkua. Etkö sinä poika parka tiedä, että näissä on sokeria ja muuta paskaa aivan tolkuttomia määriä?
- Toki, mutta ei haittaa, kiskoin yhä kassia kuin heikkomielinen kuivalla maalla olevaa venettä.
- Nyt loppu siiderin kittaaminen, mummeli totesi ja tempaisi kassin kokonaan itselleen.

Ennen kuin kerkesin hätiin, oli mummeli lingonnut siideritölkit kadulle liikenteen sekaan. Katselin kyyneleitä pidätellen, kun kaksi jakeluautoa ja yksi taksi raiskasivat tölkit kuin tyhjää vaan. Viimeisen tölkin roiskauttaessa liemensä asfaltille minun teki mieli muotoilla mummelin naamavärkki uuteen uskoon. Onneksi vanhus hengästyi tuosta niin paljon, ettei enää hinkunut toisessa muovipussissa olevia viemisiäni.

- Kuules karju, mummeli pamautti kepillään päin persettäni niin että silmät melkein pullahtivat päästä.
- Sattuu, saatanan ikärasisti, karjaisin takaisin.
- Himot ne on kuule minullakin, vanhus iski silmää ja köhi perään kuin keuhkotautinen merimies.
- Öh, tuota, mutta ei kait meidän tarvitse niistä keskustella, painauduin tiiviimmin talon ovea vasten ja toivoin samalla jotain elokuvista tuttua ihmepelastusta.
- Minä himoitsen Rymy Marttiinia, siinä se vasta hieno mies on, joka ei ole heti tunkemassa munaa suuhun, mummeli iski nyt vaihteeksi silmää.
- Puuh, niin tuota, ei varmaan ole, änkytin silmät suurina takaisin.
- Tule, minä laitan meille molemmille vähän Rymyä, niin saat poika raukka vähän punaa poskiin, mummeli tokaisi ja iski kävelykepillä päin koodilukkoa.
- Kloks, ovi sanoi samalla.
- Oho! hämmästelin.
- Pitkään se tuonkin opettaminen kesti, mummeli tuumasi ja avasi ulko-oven.

Eipä tässä muukaan auttanut, kuin seurata tuota riettaasti artikuloivaa mummelia, varsinkin kuin hän asui aivan kohdeasuntoni naapurissa. Päästyämme hissistä kuudennen kerroksen rappuun, totesin hakemani sukunimen olevan viereinen ovi. Käteni lähti vaistomaisesti kohti tuon oven soittokelloa, kun ranteeseen mäjähti mummelin puinen kävelykeppi niin kovaa, että silmissä näkyi Otavan lisäksi myös WSOY ja Tammi.

- Auts, perkele, manailin täyteen ääneen kepin osumaa.
- Vanhat ensin, hyvä nuoriherra.
- Minä mikään nuori enää ole, neljäkymmentä ja risat.
- Kovin on hääppöset ne risat, mummeli tuijotti takaisin kuin kalkkaro cowboyta villissä lännessä.
- Toisilla ne risatkin ovat viitisenkymmentä vuotta, murahdin mokomalle vähättelijälle.
- Tänne näin munaton vätys, mummeli raakkui avaamansa oven edustalla.
- Nämä juomat pitää viedä tuonne naapuriin, kurottelin Joikumaan ovikelloa.
- Lasten pitää imeä tissiä, mutta kenen tuollaista paskaa pitää juoda? mummeli tuijotti minua kuin pyöveli uhriaan.
- Nuo…tuolla, en tunne, totesin samalla, kun sormeni painoi ovikellon nappia.

Minua tai siis kuskaamiani juomia oli nähtävästi odotettu, sillä sain melkein oven päin näköäni. Kiitos alkoholittoman olotilani, sain väistettyä oven. Oven takaa paljastui kaksi samannäköistä tyttölasta, jotka molemmat olivat silminnähden humalassa.

- Kuka? toinen blondeista uteli.
- Minä ja teidän juomat. Se bussihörhö lykkäsi nämä käteen ja tämän osoitteen, selitin tilanteen.
- Missä se on? sama blondi jatkoi.
- Missä lie, varmaan jäänyt bussin alle tai jotain. Kuule, minua ei kiinnosta teidän kolmiodraama yhtään sen enempää, joten tässä juomat ja näkemiin.
- Hmm, toinen, tähän asti hiljaa ollut blondi hymisi.
- Niin? katsoin kysyvästi hänen sinisiin silmiinsä.
- Tule meille bileisiin, hän jatkoi.
- Narttu, tämä on minun kundi, mummeli sihahti tekareidensa välistä ja iski kepillään ovenpieleen.
- Tuletko? blondi numero kaksi uteli?
- E-en taida, änkytin tuntiessani mummelin luisevan kouran kauluksessani.

Enkä mennyt, nimittäin sinne blondien bileisiin. Astelin aivan nöyränä poikana mummelin edellä hänen viimeisen päälle siistiin asuntoonsa. Mummeli istutti minut olohuoneessa valtavaan tv-tuoliin, joka toimi sähköllä. Ennen kuin olin edes tajunnut, oli mummeli sammuttanut huoneen valot, kytkenyt videotykin päälle ja laittanut kotiteatterinsa pauhaamaan. Televisioon ilmestyi ison Arskan naama ja kohta koko huusholli oli täynnä hylsyjä.

- Ari, minun lempipoika, mummeli hekotteli ojentaessaan minulle konjakkilasia.
- Aika täysi, totesin ottaessani lasin käteeni.
- Reunat ovat sitä varten, että juoma pysyy lasissa.
- Jep, tässäkin on vielä milli tai pari vapaata reunaa, totesin konjakkilasia katsellen.
- Munaton vätys, pthyi, vanhus räkäisi suoraan olohuoneensa matolle.
- Ja paskat reunoista, totesin kumotessani konjakkia naamariin.
- Se on Remyä, sitä iiiiihaaaanaa miestä, mummeli pyöritteli silmiä päässään.

Mummeli kippasi oman lasillisen helvetin nopeasti ja kävi sen jälkeen vaihtamassa dvd-soittimeen AC/DC:n live-dvd:n. Nupit olivat sen jälkeen taatusti niin kaakossa, kun niistä laitteista vaan sai. Mahassa hytkyi ja hötkyi bassojen tahtiin niin kovasti, että pelkäsin ensimmäistä kertaa elämässäni vatsalaukun nousevan kurkun kautta pakoon. Mummeli itse ei ollut tuosta mitenkään ihmeissään, vaan takoi tahtia kepillään lattiaan. Musiikin räimeen aikana kiinnitin huomioni olohuoneen pitkällä seinustalla olevaan rikkinäiseen littutelevisioon. Se oli sen näköinen, kuin juna olisi ajanut yli.

- Kräääääääääääääääh, meni Remy väärään kurkkuun, mummeli kakoi naama punaisena.
- Paska jätkä, huusin takaisin.
- Vissyä tuollaiselle mulkulle, mummeli karjui takaisin naama punaisena.
- Täh?
- Ei Remyä saa haukkua, se on herkkä.
- Joo, totta, vilkaisin puolillaan olevaa konjakkilasia.

Jouduin kuuntelemaan hevibändin jälkeen vielä Loirin tulkitseman joululaulun. Tunsin sitä kuunnellessani miten näpyt alkoivat kasvaa ja hermo rapistua. Sekään ei mummelille riittänyt, vaan jouduin vielä ottamaan korvillani vastaan Simo Salmisen tulkitseman ”ajoin bussia sinistä” kappaleen. Vasta tuon jälkeen mamma kävi sammuttamassa vahvistimen ja asunnon täytti siunattu hiljaisuus.

- Eläkeläisellä ei ole varaa kunnon laitteisiin, hän totesi hymyillen.
- Ei minullakaan.
- Oletko joku runkkari, joka ei tee töitä?
- Ei, olen olosuhteiden uhri, varsinkin vanhojen kääpien, vastasin konjakin tuomalla varmuudella.
- Minun makuuhuone on tuolla, kokeillaanko sitä uhrijuttua siellä? mummeli viittoili vasemmalle.
- Ei, minulla on paljon menoja. Pitäisi mennä syömään erään bussikuskin kanssa.
- Onko se sama homo, joka pitää nysseä käynnissä koko yön tuossa oven edessä, samalla kun seinän takaa kuuluu sen plondiininartun kiihkeätä vinkumista?
- Varmaan, totesin varovasti.
- Eipä käy sinuakaan kateeksi. Raukka, perspainoksi pääsit, voi, voi.
- Toin sinne vain juomia, en sen enempää, selittelin tilannettani.
- Kuule, ylähuulesi kertoo sinussa olevan luonnetta ja asennetta.
- Niin? kähisin.
- Yletätkö ylähuulellasi tänne alahuuliini, mummeli avasi reitensä viereisellä sohvalla.
- Ööööh, tuota, mutisin paniikissa.
- Eikö tunnu missään? hän tapitti minua suoraan silmiin.
- Tuntuu, vähän liikaakin, mutisin naama punaisena.

Olin aivan varma, että nyt tuli meikä jannulle kiire lähtö tästä huushollista, joko kepin avittamana tai ilman. Erehdyin kuitenkin, sillä mummeli kävi hakemassa keittiöstä ison kangaslaukun. Hän toi laukun eteeni lattialle ja avasi sen. Suuni jäi täysin auki huomatessani sen sisällön.

- Remy, se on hyvä jätkä, mummeli nauroi harvalla hammaskalustollaan ilmeelleni.
- Niin, noin monta, änkytin takaisin.
- Nipistä minua, nipistä minua pepusta vielä niin saat pari putelia lisää, mummeli hoki takapuoli meikäläistä kohti.

En tiedä mikä minuun meni, sillä ojensin käteni ja nipistin tuota eläkeläiskurppaa takapuolesta oikein tunteella. Mummeli kiljahti ja hypähti ylöspäin kuin kiimainen harakka. Aikansa kiljuttuaan hän kävi hakemassa keittiöstä muovipussin, jonka hän tunki aikaisemmin tuomaansa laukkuun.

- Tuntuuko hyvältä? mummeli tuijotti minua.
- Joo, tuntuu, katselin häntä takaisin tyhjän konjakkilasin yli.
- Panisitko minua?
- No hitto, en missään tapauksessa.
- Hyvä.
- Jaa, mitä hyvää siinä on? kummastelin.
- En minä sentään kenelle tahansa anna, mummeli nauraa räkätti.
- Hyvä periaate, huokaisin ääneen.
- Ei se ole periaate, se on kihti, mummeli tapitti minua tuimasti.
- Ihan sama minulle, hihittelin itsekseni.

Sillä samalla hetkellä muistin bussikuskin lupaamaan sapuskan. Vilkuilin kelloa ja totesin ajan rientäneen niin nopsaan, että lieneeköhän tyyppi enää edes koko ravintelissa. Luotin kuitenkin siihen, että naisseura ja taskussani oleva Pokemonkortti pitävät kuskin tiukasti mainitsemassaan paikassa. Kippasin konjakkilasin tyhjäksi ja iskin sen olohuoneen pöytään melkoisen napakasti.

- Pikkukakkonen alkaa vai? mummeli tuijotti minua tiukasti silmiin.
- Siitä en tiedä, mutta minulla on menoa.
- Et sitten mene tuonne makkariini, sillä en voi sietää kännisiä sikoja, vanhus nauraa räkätti tuhannen juovuksissa.
- En, tuonne ulos ja yhteen ravintolaan, totesin ja poistuin kangaslaukun kanssa olohuoneesta.
- Tule toistekin, näytät nimittäin ihan hyvältä näin kännissä katsottuna, mummeli huuteli perääni.
- Näkemiin ja vietä ratkiriemukas loppuelämä, huikkasin vielä ovelta.

Vasta rapussa huokaisin syvään. Jotenkin minulla oli niin kiire, etten alkanut edes tilailla hissiä, vaan painuin portaikkoon. Laukussa olevat konjakkipullot pitivät kivaa ääntä kävellessäni. Vanhus oli lastannut laukkuun äkkiä laskien kuusi pulloa konjakkia ja muovipussiin vielä ne lupaamansa kaksi putelia. Ulko-ovella minua alkoi jo hymyilyttää, eivätkä kadulla näkyvät liiskaantuneet siideritölkit enää harmittaneet pätkääkään. Otin tiukan otteen laukusta ja lähdin astelemaan määrätietoisesti kohti bussikuskin mainitsemaa ravintolaa.

- Bussikortti? ravintolan ovella seisova rahastajan näköinen tyyppi vaati koura ojossa.
- Ai jaa lippu. Tämä on kyllä jo vähän vanha, mutta kait tällä sisälle pääsee, näytin kertalippua.
- Ei, vaan bussikortti.
- Eikö tämä olekaan yleinen ravintola? kummastelin ääneen.
- Kyllä, mutta se helvetin bussikortti nyt esille, rahastaja korotti ääntään.
- Minä mikään bussikuski ole, mokomakin idiootti, karjuin takaisin.
- Haa, siis matkustaja, tämä järjenjättiläinen ilostui.
- Jep.
- Narikkamaksu on sitten kuusitoista euroa, hän oli jälleen käsi ojossa.
- Että mitä?
- Luuleeko herra, että meillä voi kantaa pöytiin mitä tahansa?
- No ei nähtävästi, tuhahdin.

Minua alkoi siepata mokomakin ilmainen lounas, joka tuli maksamaan jo eteisessä enemmän mitä kunnon pihvi monessa paikassa. Lisäksi minulla ei sattunut olemaan taskussa kuuttatoista euroa, ei vaikka miten olisin niitä kaivellut. Kaksi kertalippua kahdestakympistä oli vajottanut rahatilanteeni alle kuudentoista euron. Kallein omaisuuteni oli mummelilta saadut konjakkipullot.

- Puhalteleeko herra konjakkihuuruja? rahastaja nuuhki suuntaani nenä pitkällä.
- Kyllä, näin teen.
- Se on kiellettyä!
- Mitä? karjaisin.
- Tässä on hammasharja ja tuolla on vessa, hopi, hopi pesemään hampaita ja minä pidän sitä laukkua sen ajan, rahastaja lykkäsi käteeni käytetyn hammasharjan ja hammastahnatuubin.
- Tälläkö? katselin mustunutta hammasharjaa.
- Kyllä, vessaharjat ovat vain vessanpönttöjä varten.
- Eli sinua, murahdin takaisin.
- Laukku, rahastaja vaati.

Rahastaja tempaisi laukun kädestäni ja kenkäisi minua takapuoleen kiiltonahkakengällään. Lähdin kävelemään kuin robotti kohti vessan ovea. Avasin sen ja astuin pieneen miestenhuoneeseen. Siellä oli pytty, pieni lavuaari ja kolme hyllyä, jotka olivat täynnä hammasmukeja ja niissä nököttäviä hammasharjoja. Seinällä oli iso lappu: ”Jokainen tuo tahnansa itse!” Katsoin vielä kädessäni olevaa harjaa. Avasin hanan ja kastelin harjan siellä huolellisesti. Sen jälkeen otin hammastahnaa sormeeni ja hieroin sormella hammaskalustoni ja kieleni. Otin kouralla vettä ja purskuttelin sitä suussa huolellisesti. Olin juuri lähdössä, kun mieleeni tuli yksi asia. Otin vielä hammastahnatuubin auki ja laitoin tahnaa hammasharjaan. Hieroin sitä harjaan sormella ja huuhtelin lopuksi tahnan pois harjasta. Olin valmis ja yritin avata vessan ovea, mutta se kimmahti takaisin kiinni. Toinenkaan yritys ei saanut ovea auki, vaan jotain epämääräistä mutinaa oven takaa. Odottelin hetken ja kokeilin kolmannen kerran. Nyt ovi aukesi ja sain itseni käytävälle.

- Häh, mikä tuo on? osoittelin käytävällä olevaa autonrengasta.
- Pikkubussin vararengas, renkaan vierellä seisova punakka kaveri puhkui.
- Tulit sitten renkaan kanssa oluselle, vai?
- Tämä kyllä…oli jo…täällä.
- Aah, siis pokasit renkaat.
- Minä voitin tämän…puuh…illan renkaan kanssa.
- Turhaan sinä sitä vessaan viet, ei se kuse kuitenkaan, totesin miehelle, tämän alkaessa työntää rengasta vessaan.
- Minä…puuh…kokeilen…

En jaksanut jäädä enää keskustelemaan rengasmiehen kanssa, sillä nälkä oli jo melkoinen. Hampaat raikkaina painelin takaisin ovella patsastelevan rahastajan luokse. Kuten olin arvannut, tyyppi haisteli hengitykseni ja nuuhki perään vielä hammasharjan.

- Minä näin tässä laukussa konjakkipullon, rahasta ilmoitti.
- Niin minäkin.
- Pst, haluatko kuulla hyvä jutun? mies kumartui puoleeni.
- Joo, mutta vain jos se on tosi hyvä.
- Tänne ei saa tuoda omia konjakkeja.
- Entä narikkaan, saahan ne sinne jättää?
- Noup, sillä narikka on tuolla muutaman askeleen päässä, enkä minä päästä ketään sisälle konjakkipullojen kanssa.
- Paska jätkä, murahdin.
- Kiitos, olen hyvin otettu tuosta kohteliaisuudesta, rahastaja hymyili.
- Voin minä lähteä muuallekin, mutta silloin tuo yksi kuski jää ilman rakasta Pokemonkorttiaan.
- Tuota…hei…hetki, sanoitko että Pokemonkortti? rahastaja meni ihan kalpeaksi.
- Tällainen, Pokemonhan tämä on, näytin hänelle korttia.
- Odota tässä!

Jäin kuin asiakas bussipysäkille räntäsateeseen rahastajan singahtaessa matkaan nahkakengät lattialla sutien. Tyyppi kaatoi narikan luokse pysähtyneet kaksi naista, mutta nousi mitään sanomatta ylös ja jatkoi matkaansa. Narikan luona seisova poke ei turhaan auttanut lattialla pyöriviä naisia, vaan kaivoi pokkana digikameran taskustaan ja otti leidien vilkahtelevista pikkupöksyistä muutaman valokuvan. Viimein naiset olivat pystyssä kampaukset sekaisin ja vaatteet rähjääntyneinä.

- Missä se vessa olikaan? lyhempi nainen uteli pokelta.
- Teille ei missään, tämä ilmoitti.
- Täh, mehän olemme asiakkaita, nainen hämmästeli.
- Niin, mutta se vessa on vain tuleville ja täällä oleville asiakkaille, jotka ovat sitoutuneet tilamaan lisää. Emme palvele enää poistuvia asiakkaita. Olkaa hyvät ja ottakaa itse takkinne.
- Ei voi olla totta? toinen naisista kivahti.
- Mikä näitä nykyajan naisia oikein vaivaa, eivät usko enää miehen sanaa, poke huokaisi ääneen ja otti käteensä mustan kumipampun.
- Minä, minä otan ne takit, pitempi nainen kiirehti sanomaan.

Poken mulkoillessa tuimasti nainen etsi heidän takkinsa ja tempaisi ne kädet täristen kainaloonsa. Naiset lähtivät sen jälkeen melkoisen rivakasti paikalta ja minua kohti.

- Onko tämä hyvä ruokapaikka? utelin leideiltä heidän tullessa kohdalleni.
- Parempi vaihtaa paikkaa, lyhyempi tuhahti molempien painellessa pysähtymättä ohitseni.

Jäin ristiriitaisin tuntemuksin seisoskelemaan, sillä en saanut mitään selvää syytä siihen, miksi minun pitäisi vaihtaa paikkaa? Odottelin varmaan viitisen minuuttia, kun rahastaja palasi isojen ostoskärryjen kanssa. Kärryissä oli punaisia tyynyjä ja kuusi tölkkiä olutta.

- Kyyti tuli, hyppää kärryihin, rahastaja komensi.
- Tuonneko? katsoin kärryjä.
- Jep, tämä on VIPeille.
- Siis erittäin tärkeille henkilöille, vai?
- Ei, kun Vieraille, joita Ihaillaan Pokemonkortin takia.
- Entä sitten kun luovutan tämän omistajalleen?
- Paska juttu, siis sinun kannalta, rahastaja virnisti.

Nousin hetken tuumaamisen jälkeen kärryihin ja sain pitää konjakkilaukkuni ihan itse. Kyyti lähti saman tien ja sain käskyn korkata oluen ja juoda se nopeasti lyhyen matkan takia. Narikan kohdalla minun oli pakko näyttää vähän kieltä, mutta vain ihan vähän.

- Minä näin tuon, narikkamestari narahti melkoisen kuivasti.
- Niin oli tarkoituskin, hei, hei, vilkutin hänelle.

Matka jatkui ravintolasalin puolelle ja siellä aikamme pyörittyämme kärryt pysähtyivät tutunnäköisen bussikuskin viereen. Miehen kanssa samassa pöydässä istui arviolta kolmekymppinen kaunis mustatukkainen nainen. Rahastajan käskystä könysin pois kärryistä ja istuin muitta mutkitta tummatukkaisen naisen viereen.

- Laila, nainen ojensi kätensä.
- Tsiisus, tuijotin naisen pystyjä rintoja.
- Anteeksi kuka?
- Ei kun siis Vili.
- Hauska tavata Vili, nainen hymyili bussikuskin rykiessä pöydän toisella puolen.
- Onko hyvää ruokaa? käänsin katseeni kuskiin.
- Sinun pihvi tulee ihan kohta, tilasin sen äsken.
- Hienoa.
- Se kortti?
- Saat sen vasta kun olemme poistuneet täältä, tuli vain sellainen olo, etten halua luopua siitä ennen sitä.
- Hei, sä fanitat myös, etkö fanitakki? kuski innostui aivan silminnähden.
- Okei, sovitaan sitten vaikka niin, murahdin tarjoilijan tuodessa minulle alkusalaatin.

Salaattia syödessäni kuski uteli kautta rantain, että onnistuiko juomien vieminen siihen hänen antamaansa osoitteeseen, jossa asui hänen kihdistä kärsivä mummonsa. Meinasit vetää heinät henkeen tyypin mainitessa mummelin. Vittu, oliko se kääpä sittenkin tuon bussipösilön isoäiti?

- Onko sinulla silmässä vikaa? Laila ihmetteli poikakaverinsa räpsyvää toista silmää.
- Mitä vielä, se on varmaan kääntymässä vasemmalle, mutisin suu täynnä nurmikkoa.
- Minä…köh, en kyllä käänny mihinkään, kuski oli tukehtua perunaan.

Olin juuri keihästämässä viimeisiä rehuja lautaselta, kun tarjoilija tuli ja nappasi sen pois nenäni edestä. Tökkäsin haarukalla museolinja-autoja esittävään pöytäliinaan.

- Meillä ei tuollaiset pöytäliinojen tökkijät syö toista kertaa, tarjoilija tuhahti lykätessään pihvilautasen kiinni haarukkaani.
- Olut kiitos, vilkaisin tympeännäköistä tarjoilijanaista.
- Puhtaasta lasista joutuu maksamaan ekstraa.
- Ei haittaa, sillä minulla on tämä, vilautin taskussani olevaa Pokemonkorttia.
- Oooh, siis herralle pullo-olutta ja monta, niinhän se oli?
- Kyllä, tuo vaan reilusti, ettei tarvitse koko ruokailuaikaa ravata siinä.

Minun oli aivan pakko leikellä pihvistä isoja paloja, jotten olisi purskahtanut nauruun. Tämä ruokailu alkoi mennä jo melkoisen huumorin puolelle, ihan omallakin asteikolla mitattuna. Toisaalta naurattamisen syy saattoi olla mummelin tarjoamassa konjakissa. Tumma kaunokainen yritti selittää jotain vierelläni, mutta en antanut hänen häiritä millään tapaa ruokailuani. Köyhän ja vielä nälkäisen köyhän ei parane päästää ruokaa jäähtymään, ei vaikka joku hieroisi paljaalla tissillä poskea. Pihvin jälkeen minun eteen kiikutettiin vielä iso jäätelöannos, jossa oli yllättäen päällimmäisenä syötävä linja-autokoriste. Aika erikoinen kokemus sinällään, sillä en muista aikaisemmin syöneeni nivelbussia.

- Rrrröööyyh, päästin tyytyväisenä röyhtäisyn jäätelön jälkeen.
- Oliko hyvää? kuski tiedusteli lakkia päähänsä sovitellessa.
- Onko meillä kiire johonkin? tuijottelin pöydällä olevia juomattomia oluita.
- On, minulla alkaa ajohuki vartin päästä. Sitä ennen pitää potkia renkaat ja siivota auto.
- Siisti poikaystävä sinulla, sanoin tummatukalle.
- Me emme sillai virallisesti seukkaa, Laila vastasi.
- Niin kulta, sinullahan on vielä se bussikortin ajaminen kesken. Mikäli saat sen kesäksi, niin voimme viettää häät varikon ruokalassa, kuski innostui suunnittelemaan tulevaa.
- Onhan se, siis vaiheessa, nainen huokaisi ja nousi kuskin perässä ylös pöydästä.

Nappasin pöydästä vielä yhden kaljapullon mukaani. Onneksi ne olivat avattuja, niin saatoin kulautella juomaa kurkkuuni ravintolan ulko-ovea kohti kävellessämme. Konjakkilaukku oli totta kai tiiviisti mukanani. Narikan luona oli poken lisäksi se äskeinen äkäinen tarjoilija.

- On, on, ihan varmasti sillä on Pokemonkortti, kuulin tarjoilijan supattavan poken vierellä.
- Niin onkin, heitin heille hilpeänä.
- Tervemenoa ja tulkaahan toistekki, rahastaja nuoleskeli pitäessään ovea auki.
- Ota tuota, mutta muista, työaikana ei saa juoda, iskin hemmon käteen puoliksi juodun kaljapullon.
- Tämäpä reilua, kiitos, kiitos, rahastaja jäi kumartelemaan ovelle.

Olin kait jotenkin ajatuksissani, sillä bussien luona totesin kävelleeni sinne kuskin ja naisen perässä. Vasta siellä muistin Pokemonkortin. Kaivoin sen taskusta ja ojensin kuskille.

- Rakas, kuski painoi korttia rintaansa vasten.
- Samassa tunsin kaksi kiinteätä rintaa selkäpuolellani.

En tiedä mitkä pirut meni mieleen, mutta pyöräytin molemmat käteni taakseni ja tartuin ihan selässäni kiinni seisovaa tummatukkaa takapuolesta. Puristin hetken hänen pakaroitaan.

- Ihana tunne, kuski huokaili korttia rutistaessaan.
- Jep, niin on, totesin naisen timmiä peppua kopeloiden.
- Tämä on meistä kaikista niin ihanaa, Laila kommentoi leuka olkapäälläni.

Kuskin tunkiessa kortin taskuunsa myös Laila irrottautui nopsaan minusta.

- Halitaanko, kuski ojensi käsiään naista kohti.
- Etähaliko?
- Juu, koska ei ole sitä korttia, pus, pus ja hali, hali, mies alkoi sössöttää silmät kiinni ja kädet Lailaa kohti.

Ei helvetti, minä ajattelin mielessäni ja olin melkein oksentaa. Miehen haliessa ilmaa silmät kiinni, Laila pyörähti ympäri ja pyllisti miehelle, hokien kuitenkin samalla samaa pus, pus ja hali, hali juttua. Viimein kuski avasi silmänsä hymyillen. Laila oli kerinnyt juuri takaisin oikeaan asentoon, joten hyvästelyt olivat ainakin kuskin mukaan onnistuneet.

- Taidan ottaa taksin, ilmoitin kuskille.
- Niin ne rikkaat, tämä naurahti ja nousi autoonsa.

Ne sanat viilsivät syvältä, sillä eihän minulla ollut niin paljon rahaa, että kotiin asti olisin päässyt. Olin persaukisempi kuin itse persreikä konsanaan. Vuodenvaihde oli vielä kaukana, mutta jotenkin aloin olla kypsä lähtemään takaisin kotiin. Voisihan katsoa vaikka ikkunasta, kun rikkaat naapurit ampuvat raketteja ja juovat samppanjaa. Heilautin kättä bussia kohti ja lähdin astelemaan kohti kotia. Matkaa oli kyllä muutamia kilometrejä, mutta kävelemällähän siitä selviäisi. Tiedä vaikka joku tuttu sattuisi ajamaan ohi ja noukkisi kyytiin. Olin juuri lähdössä ylittämään kolmatta valoristeystä, kun vapaasta kädestäni otettiin kiinni.

- Häääh, helvetti, rääkäisin perin pohjin säikähtäneenä.
- Ei hätää, viereeni ilmestynyt tyyppi selitti.

Tyyppi näytti bussikuskilta, joten aloin pelätä nyt tosissaan. Minulla ei ollut enää sitä Pokemonkorttia, joten nähtävästi elämäni viimeisten hetkien lähtölaskenta on nyt alkanut. Kerkesin vielä miettiä, että tuupataanko minut kylmästi bussin alle vai valetaanko kenties bussivarikon vanhaan öljynvaihtomonttuun?

- Huh, kun tuli kiire, mies huohotti.
- Niin minullakin olisi, siis tulenpalava kiire.
- Ei, ei, ei, tuota sellainen nuori nainen, tu-tuolla minun taksissa, mies viittoili taaksensa.
- Mikä nainen?

Käänsin päätäni ja huomasin kadulla seisovan mustan Mersun, jonka avoimesta ikkunasta vilkutti äskeisen bussikuskin sussu. Olo oli niin helpottunut, että melkein paskoin housuuni koko kropan rentoutuessa sekunnissa. En jäänyt odottelemaan, että haluaako herra taksikuski sanoa jotain henkevää, vaan pinkaisin taksin vierelle ja suoraan takapenkillä istuvan Lailan viereen.

- Joko sinäkin sait tarpeeksi busseista? tiedustelin naiselta.
- Ja niiden kuskeista, hihii.
- Vili, taivaanrannanmaalari, ojensin käteni tummatukalle.
- Laila, ja sanotaanko että sellainen maalattava taivas, nainen vastasi hymyillen.
- Meille vai teille? menin suoraan asiaan.
- Ihan sama, kunhan ei vaan lähellekään mitään bussivarikkoa.
- Haittaako herraväkeä mikäli ajan vähän reippaammin, on nimittäin viimeinen kyyti ja kiire juhlimaan vuodenvaihdetta? kuski kysäisi auton nytkähtäessä liikkeelle.
- Kunhan et niin lujaa aja, ettei konjakki mene juomakelvottomaksi, naurahdin.
- Ei huolta, hmmm, kuski mumisi jotain.

Minua ei juuri jaksanut kuskin muminat kiinnostaa eikä matkaan käytetty aika. Kerroin kuljettajalle osoitteeni ja pyysin ajamaan sinne. Ei muuten tullut bussit tai niiden kuskit mieleen siinä vaiheessa, kun Laila ilmoitti haluavansa pitkän ja kiihkeän suudelman. Tilanne oli pilvissä jonkin aikaa, mutta sitten yksissä valoissa iski paniikki.

- Voi vitsi, eihän minulla ole himassa edes näkkileipää, manasin ääneen.
- Hei, kyllä me yksi yö pärjätään tälläkin, Laila kaivoi käsilaukustaan suklaapatukan.
- Niin no, konjakkia on kyllä vaikka kuinka monta pulloa, joten ollaan huolella humalassa.
- Tuota, krööh, kuulinko oikein, että teillä on reilusti konjakkia? kuljettaja katseli peilin kautta takapenkille.
- Joo, onhan tässä konjakkipuoli kyllä reilassa. Pulloja on niin paljon, ettei meinaa laskupää piisata.
- Onko, onko Remyä?
- On, mistä arvasit?
- Minä kuule, tuota asun tässä matkan varrella. Tuota, jos minä kipaisen kotoa teille kunnon vuodenvaihteen menun ja tarjoan kyydin, niin annatko minulle kaksi pulloa Remyä? Onhan ne isoja pulloja?
- Joo on, pienistä tulee vain paha mieli. Onnistuuhan tuo vaihto, en minä näitä kaikkia kerralla olisi jaksanut juodakaan.

En tiedä mikä Mersuun meni, mutta nyt se vasta lähti liikkumaan. Vaikka äsken olimme olleet nopeimpia kulkijoita, niin nyt meillä oli jo ihan oikea lentokorkeuskin. Ei mennyt montaakaan hetkeä, kun kuski pysäytti auton erään kerrostalon portaiden eteen ja pinkaisi ulos autosta. Olimme jo muutama risteys aikaisemmin kaatuneet takapenkille yhdeksi mytyksi, joten minun oli pakko nousta ylös nähdäksemme tarkemmin missä olimme.

- Jaa, tästä on himaan enää lyhyt matka, totesin ympärilleni katsellen.
- Sinun pensselillä on myös lyhyt matka minun taivaanrantaan, Laila kihersi sormeani imien.
- Klups, nielaisin pensselin eläessä täysin omaa elämäänsä.

Herkkää ja pensseliä kovettavaa hetkeä ei kestänyt kovinkaan pitkään, kun kuski tuli takaisin rottinkisen korin kanssa. Hän nosti korin suoraan auton takapenkille Lailan viereen. Tämän jälkeen hän istahti kuljettajan jakkaralle ja Mersu sai jälleen apetta koneeseensa. Pyysin Lailan tsekkaamaan mitä kaikkea siinä korissa oli. Olihan siinä, evästä aivan joka lähtöön, ihan kuin olisimme menossa parempiinkin nyyttikesteihin.

- Minä voin kantaa kyllä tuon korin sisälle asti, eikä sitä tarvitse palauttaa, kuljettaja kiirehti sanomaan auton pysähtyessä kotirappuni eteen.
- Mikäs siinä, sopiihan se minulle, totesin ja kaivoin laukusta kaksi konjakkipulloa sisältävän muovikassin.
- Ooh, kiitos paljon, kuski kiitteli oikein kädestä pitäen tarkastettuaan konjakin merkin.
- Tuota, miksi tällainen vouhotus parin konjakkipullon takia? utelin häneltä.
- Remyt oli loppu koko kaupungista. Tappelin viimeisistä pulloista yhden aivan hirveän nenäkkään vanhan rouvan kanssa. Vieläkin on jalka kipeä sen kepin lyönneistä. Minulla oli ihan tosi jo käsissäni kaksi pulloa Remyä, mutta se haahka kepitti minut lattialle, voi yhden kerran.
- Helsinki on kovin pieni paikkakunta, naurahdin.
- Anteeksi?
- Sitä vaan, että jos jossain jää ilman konjakkia, niin kyllä sitä jostain sitten hädän hetkellä löytyy, selitin tarkemmin.
- Aivan, ja iso kiitos siitä sinulle.

Kuski teki, kuten oli luvannutkin, eli kantoi ruokakorin asuntooni ja ihan keittiöön asti. Toivottelimme molemmin puolin hyvää uutta vuotta ja kunnon kankkusia. Oven lävähdettyä kiinni kuskin perässä, kävin heittämässä ulkovaatteet eteiseen, jossa Laila oli jo kuoriutunut omistaan.

- Vau, henkäisin tuota varmaan itseni pituista tummatukkaista naista katsellen.
- Pitäisikö sitä taivaanrannanmaalarin pensseliä kastella jossain kosteassa? hän uteli huultaan purren.
- E-eet varmaan tarkoita sillä konjakkia.
- Missä se ateljee on? hän tuijotti minua suoraan silmiin.
- Tuollahan se, viittoilin makuuhuonetta kohti.
- Se joka on eka saa valita maalausasennon, Laila hihkaisi ja pinkaisi ohitseni makkariin.
- Hah, ja tämäkö oli se uusivuosi joka minun piti viettää rahattomana, nälissään, selvin päin ja yksin, naurahdin itsekseni seuratessani tummatukkaa.