Oli yö, astuin ulos savuisesta kapakasta. Päätäni särki ja korvat soivat sisällä olevan epämääräisen mölinän takia. Halusin pois sieltä, vaikka ystäväni jäivätkin vielä hauskanpitoon. Minä en ollut päässyt samaan fiilikseen. Joku väitti, etten olisi yrittänytkään. En tiedä, näkikö sen naamasta vai lasista, että join pelkkää kolaa. Päänsärystä huolimatta ajatukseni oli kirkas, kuten se kuu, joka ei juuri nyt loistanutkaan. Petyin jälleen, olisin halunnut nähdä kuun tänä yönä. Olkoon kuu poissa, ajattelin pettyneenä ja suunnistin kohti kotiani. Ohitin riitelevän pariskunnan.

- Huora! Mies huusi kauniille naiselle.
- Homo! Nainen vastasi ja löi käsilaukulla miestä päähän.
- Lehmä, mies jatkoi solvaamistaan.

Aitoa välivaltaa ja minua huvitti, olin varmaan sairas. Oikeastaan olinkin, se päänsärky. Jäin katselemaan heitä hieman edempää. Katselin ja kuuntelin noin viisi minuuttia. Kyllästyin pattitilanteeseen ja lähdin jatkamaan matkaani. Olisin toivonut nopeaa loppua. Sopu tai ero, minulle ihan sama. Tulin pienen kioskin kohdalle, menin hetken mielijohteesta sen luukulle.

- Mitäs herralle? Hieman ylipainoinen, mutta muuten terveennäköinen mies kysyi.
- Savuke, kiitos.
- Mitähän merkkiä?
- Ei sillä väliä.
- Tuossa, mies sanoi ja iski tiskille punaisen askin.
- Siinä on aivan liikaa, pyysin yhtä.
- Emme myy yksitellen, mies sanoi ja vilkaisi minua tympeästi.

Laitoin rahan tiskiin ja avasin savukepaketin. Myyjä kaiveli vaihtorahoja jostain housuistaan. Otin yhden savukkeen suuhuni.

- Tässä vaihtorahat, mies sanoi ja rasvainen koura työntyi eteeni.
- En tarvitse niitä, sanoin koska en nähnyt missä hän oli niitä pitänyt.
- Tulee kallis aski, mies naurahti.
- Ei tule, en tarvitse koko askia, sanoin ja poistuin savuke suussani.

En katsonut taakseni, se elämä oli jo taakse jäänyttä. Imin ilmaa savukkeen läpi ja totesin sen olevan vaikeata. Työnsin savukkeen nenääni ja tukin toisen sieraimen. Kokeilin hengittää ja totesin sen olevan mahdotonta. Samalla ohitseni käveli nuori nainen, hän hymyili säälivästi.

- Otatko savukkeen? Tiedustelin häneltä ja ojensin nenästä ottamaani savuketta häntä kohti.
- Älä luulekaan, nainen tiuskaisi ja tihensi askeleitaan.

Olin iloinen hänen puolestaan. Hän oli pidentänyt elämäänsä tämän savukkeen verran. Laitoin savukkeen uudelleen suuhuni ja totesin sen maun muuttuneet. Maku oli jotenkin tutumpi. Kävelin puistonpenkin luokse ja nousin istumaan sen selkänojalle. Paikka oli mainio, vaikka en nähnytkään vieressä olevaan merta. Pidin yöllisestä puistosta, vaikka se pelotti minua.

- Oletkos sinä joku peikko? Humalainen mieshenkilö kysäisi kohdallani.
- En tiedä, näytänkö siltä?
- Jaa, toinen teistä voisi ollakin, mutta toi vasemmanpuoleinen ei missään tapauksessa.
- No hyvä, pelkäsinkin jo toisen minäni puolesta, vastasin tuolle punanenälle.
- Puhut sekavia, mieshenkilö jatkoi.
- En puhu, sinä kyselet sekavia.

Punanenä otti taskustaan pullon ja kiersi korkin auki. Pitkän ryypyn jälkeen hän ähkäisi voimakkaasti. Laittoi tämän jälkeen pullon takaisin taskuunsa ja jäi katsomaan minua pää kallellaan.

- Tulta? Hän tiedusteli huomattuaan savukkeeni.
- Ei kiitos, en polta.
- Häh? Nyt sä kuule peikko vittuilet minulle, punanenä uhosi ja nosti nyrkit pystyyn.
- Ei pidä paikkaansa.

Punanenä kaivoi uudelleen pullon takkinsa taskusta ja tiirasi sen etikettiä.

- Saamarin peikkojuoma, hän manasi ja linkosi pullon läheiseen puskaan.
- Miksi teit noin? Tiedustelin häneltä.
- Mä tulen huomenna uudelleen, niin jutellaan nämä peikkoasiat sitten kuntoon, punanenä sanoi ja lähti jatkamaan horjuvaa matkaansa.

Jäin jälleen yksin tähän pelottavaan puistoon. Istuin pimeässä ja purin savukkeen filtteriä. Aina silloin tällöin ohitseni kulki ihminen tai pari. Tuskin edes huomasivat minua. Olin piilossa keskellä kaupunkia. Piiloni ei ollut kuitenkaan täydellinen, olinhan jo kerran tullut huomatuksi. En halunnut piiloutua, olin vain olosuhteiden uhri. Halusin tehdä tuttavuutta. Keneen tutustuisin? En halua väitellä humalaisten kanssa. Jälleen askelia, ne tulivat kohti.

- Oletko yksin? Lyhyeen hameeseen pukeutunut iäkkäämpi nainen kysyi minulta.
- En enää.
- Hah, olet vitsikäs.
- Ei ole vitsi istua yksin pelottavassa puistossa, vastasin ja totesin hänen asunsa todella rohkeaksi.
- Odotatko jotain? Nainen uteli varovaisella, mutta kovin uteliaalla äänensävyllä.
- Kyllä, kohtaloani.
- Olenko se minä? Nainen kysyi ja tuli aivan penkkiin kiinni.
- En tiedä, olisitko sen arvoinen?
- Hah, jokainen nainen on sen arvoinen, hän naurahti teennäisesti.

En uskonut häntä. Miksi jokainen nainen olisi sen arvoinen pelkästään olemalla nainen? Ovatko naiset jotenkin arvokkaampia, mitä me miehet? Mielestäni arvo ei riipu sukupuolesta, vaan henkilöstä itsestään. Pidin tätä naista typeränä, suorastaan kahjona. Ei kukaan täysjärkinen nainen lähesty tuntematonta miestä pimeässä puistossa. Katselin naista tarkemmin. Liikaa meikkiä ja liian vähän vaatteita. Ikäisekseen hyvännäköinen, mutta mielestäni ylimielinen. Nainen katseli samalla minua, kuin arvioiden saalistaan.

- Haluatko minua? Nainen kysyi.
- Missä mielessä?
- Tiedät kyllä.
- Minulla ei ole lapsia, joten en tarvitse niille äitiä.
- Hah, sinä pilailet, nainen naurahti ja nosti toisen jalkansa puiston penkille, paljastaen samalla lisää reittään.
- En pilaile, olen luonteeltani tosikko.

Katselin naista, tämän paljasta reittä ja penkillä olevaa korkokenkää. Laitoin kädessäni olevan savukkeen huulilleni ja vedin ilmaa sen läpi.

- Lähdetkö meille? Nainen kysyi.
- En, minulla on muuta tekemistä, sanoin savuke suupielessäni.
- Ei ole, sinä vain pelkäät lähteä tuntemattoman naisen mukaan, hän sanoi ja tuijotti minua silmiin.

Jäin miettimään hänen sanojaan, oliko niillä mitään merkitystä? Pelkäsinkö minä häntä? Voisinko myöntää tuntemattomalle naiselle pelkääväni häntä? Mielessäni risteili monia ajatuksia tuon naisen suhteen. Mitä tekisin hänen luonaan? Olisinko vain yksi kokemus muiden joukossa? Pikaisen itsetutkiskelun jälkeen tulin siihen tulokseen, etten halunnut olla numero hänen päiväkirjassaan.

- Hyvästi, sanoin naiselle mahdollisimman tylysti.
- Tulisit nyt, hän mourusi.
- Minä hyvästelin jo.
- Ei sitten, en olisi sinun seuraasi kaivannutkaan, nainen yritti vähätellä, vaikka äänessä kuulsi pettymys.

En vastannut, sillä en halunnut selitellä. Nainen pyörähti ympäri ja poistui pimeään. Kuuntelin askelien loittonemista ja olin tyytyväinen päätökseeni. Ehkä minulla oli parempi olla yksin. Imin posket lommolla savuketta ja totesin sen olevan täysin turhaa touhua. Onneksi en polta, sillä eihän tässä ole mitään järkeä. Otin savukkeen suustani ja laitoin sen puistonpenkille. Katselin sitä hieman aikaa, se näytti surkealta. Näytinköhän minä samanlaiselta? Jos olisin lähtenyt äskeisen naisen mukaan, olisin ollut aamulla kuten tämä savuke. Käytetty, imetty, kuolattu ja lopulta hylätty. Jätin savukkeen, hylkäsin sen siihen penkille. Kävelin pois, omaan kotiin, odottamaan seuraavaa yötä ja kaipaamaani kuutamoa.