etusivulle
sekalaisiin tarinoihin
tekstipohjaiselle sivulle
>
18.5.2008

Pantonkivankkurientraamo

- Pidättekö Jaakko Teposta? viehkeä naisääni tiedusteli.

Istuin hapan ilme naamalla työhuoneeni ilmoitustaulua tuijottaen. Tuijotin lähinnä tyhjää, sillä taululle oli kiinnitetty vain Patonkivankkurientraamojen osoitteet ja kartta, johon ne oli merkitty punaisilla nuppineuloilla. Olin vuoden alussa hankkinut autoiluuni uutta ulottuvuutta ja päätynyt ranskalaiseen autoon.

- Niin, pidättehän te Jaakko Teposta, nainen jatkoi.
- Ai niin, se Jaakko Teppo, mutisin luuriin. – Kyllähän se menettelee, mutta miten tämä nyt liittyy minun yritykseen saada korjausaikaa autolleni?
- Kun meidän koko huoltohenkilökunta on nauttimassa ranskalaista sipulikeittoa ja patonkia ja se voi vähän kestää. Voisitte sillä välin kuunnella Jaakko Teppoa, se on ihan minun omalta cd:ltä.
- Ai jaa, mutta te sentään vastasitte puhelimeen.
- Niin, minä olenkin henkilöstönvuokrausfirmasta, eikä minulla ole edes ruokataukoa.
- Voisinko soitella uudelleen tai voisiko joku soittaa minulle?

Katselin kelloa ja manailin jo puheluun mennyttä puolta tuntia. Senkin ajan olisin hyvin voinut käyttää jollain muulla tapaa hyödyksi, vaikka pomon mieliksi töitä tekemällä. Onneksi ruotsalaisvalmisteisella kyntökoneella ajava pomoni ymmärsi hyvin, kun vihjaisin tulevani ehkä joku aamu myöhemmin auton korjaamolle viennin vuoksi. Oli oikeastaan nauranut ääneen ja rallatellut vielä huoneeseensa päästyäänkin.

- Valitettavasti kukaan ei voi soittaa teille, mutta te voitte kyllä soittaa uudelleen ihan milloin vain.
- Kiitos ja näkemiin tältä erää, murahdin luuriin ja katkaisin turhaakin turhemman puhelun.

Yrittelin päivällä useaan otteeseen saada yhteyttä tuohon merkilliseen merkkihuoltoon siinä kuitenkaan onnistumatta. Välillä huollon porukka oli kuulemma kahvilla ja välillä katsomassa koko porukalla jonkun uutta kissanpentua kaupungin toisella laidalla. Viimein noin varttia vaille neljä sain kauan kaipaamani huollon työnjohtajan puhelimeen.

- Mikä siinä on vikana, vai lieneekö vikaa ollenkaan? mies puuskutti luuriin.
- Valot syttyvät yöllä itsekseen päälle ja kylmänä savuttaa niin että koko tienoo on mustana.
- Onko siinä pakoputki, siis sellainen pyöreä reikä takana?
- On kyllä.
- Siitä se savutus johtuu. Tuo ei kuulkaas ole auton vika, vaan sen ominaisuus, seuraava.
- Mikä seuraava? hämmästelin.
- Vika, mikä se toinen vika oli?
- Ajovalot syttyvät palamaan yöllä ja aamulla on akku tyhjä tai pyörittää juuri ja juuri käyntiin. Tekee myös päivällä samaa, mutta vähän harvemmin kuin yöllä. Voisikohan lämpötilalla olla jotain tekemistä tuon kanssa?
- Voi voi, palavatko ajovalot autolla ajaessa?
- Kyllä, kyllä ne silloin toimivat täysin oikein.
- Mitä vikaa tuossa nyt on? Valot toimivat kuten laki vaatii. Taidatkin olla vain sellainen vittumainen nipottaja, joka haluaa tehdä itsensä tärkeäksi ja valittaa ihan mistä vaan.

Ei voi olla totta, mietin mielessäni ilmoitustaulua katsellen. Onhan se nyt hitto, että vain kolme tuhatta kilometriä ajettu auto ei tunnu toimivan oikein mitenkään normaalilla tavalla. Mielestäni uuden auton takuun tulisi tuoda sen ostajalle turvallisuuden tunteen sen suhteen, että viat korjataan mahdollisimman nopeasti ja ilman lisäkustannuksia.

- Voisinko minä nyt tuoda tämän auton teille tarkastettavaksi, jos siitä vaikka löytyisi jotain vikaa?
- Ai jotain vikaa, luuletko sinä meidän täällä hakevan vikoja?
- Juurihan minä kerroin ne viat. Paikannatte ne ja korjaatte pois.
- Vai paikantaa, emme me kuule täällä huollossa mitään satelliittinavigaattoreita käytä.
- No etsikää ne sitten, kivahdin luuriin.
- Sopiiko huomenna kello viisi ja neljäkymmentäkolme?
- Sopii hyvin, pääsenkin sopivasti töistä neljän jälkeen.
- Aamulla! luurin toisessa päässä lähes rääkäistiin.
- Täh, aamullako? minähän nukun vielä silloin.
- Seuraava vapaa aika on syyskuun kahdestoista, mutta se on vain vartin aika.
- Melkein neljän kuukauden päästä, parahdin luuriin.
- Sopii valita, toisessa päässä kröhistiin.
- Huomenna aamulla sopii vallan hyvin, olen paikalla tasan tuohon kellon aikaan.
- Klik!

Katsoin puhelimen luuria hämmentyneenä, sillä tuo erittäin ihmeellinen huollon työnjohtaja ei ollut kysynyt autostani yhtään mitään eikä sitä kuka minä olen. Tuosta puhelusta jäi ilmaan muutama norsun kokoinen kysymysmerkki. Olin kuitenkin suostunut viemään auton sovittuun aikaan huoltoon, joten päätin mennä sinne silläkin uhalla, ettei paikalla ole ketään.

Auton akku oli päivän aikana tyhjentynyt niin, että jouduin jälleen turvautumaan viereisen parkkipaikan haltijana olevan työkaverin apuun lisävirran muodossa. Automaattiautoani kun ei voinut edes työntää käyntiin, kuten joskus vanhojen ropposten kanssa tehtiin. Uudehkon Ladan omistaja suorastaan säteili, kun nostin konepellin ylös ja kytkin apuvirtakaapelit autojen välille. Taisi siinä samalla tulla myös kommenttia jostain grilliltä haettavista ranskalaisista ja konjakista, mutta en jaksanut kuunnella tarkemmin.

Eikä tässä ollut vielä kaikki, sillä saatuani auton käyntiin koko parkkipaikkana toimiva korttelin sisäpiha täyttyi mustasta pakokaasusta, jota autoni lykkäsi pakoputkesta, muka hiukkassuodattimella varustettu uusi vähäpäästöinen diesel, pah! Joku konttoristi avasi ikkunan kolmannessa kerroksessa ja huusi jotain siihen suuntaan, että pyörtyy kohta ja saan maksaa ambulanssikyydin sairaalaan ja hänen loppuelämänsä astmalääkkeet.

Onneksi auton savutus väheni ja oikeastaan lähes poistui muutamien kilometrien ajamisen jälkeen, joten kotipihalla ei kukaan tullut enää kommentoimaan uudesta vähäpäästöisestä ekoterrorististani. Jos olisin tiennyt tämän, olisin sijoittanut rahani yhä edelleen kunnon bensakrematorioon isolla moottorilla ja automaattilaatikolla plus mahdollisimman paljolla turhalla tilalla. Sammutettuani auton parkkipaikalla, totesin auton moottorista kuuluvan kummallista kurnutusta. Jätin kurnuttajan kylmästi parkkiinsa ja poistuin sisälle.

Aamu koitti aikaisin, huomattavasti normaalia aikaisemmin. Onneksi vanha kunnon herätyskello teki työtään tinkimättömällä tarkkuudella, mutta se oli rakennettukin ennen näitä viheliäisiä tietokoneaikoja. Hoitelin aamutoimet puolinukuksissa ja keitin sen takia kahvin sijasta sitkeää myrkkyä, joka jämähti hampaisiin ja maistui joltain todella kuvottavalta. Kellon näyttäessä puoli kuutta hipsin parkkipaikalle eräältä kaverilta lainaamani vara-akun kanssa. Laskin akun auton vierelle ja istahdin sisälle. Suunnattomaksi yllätyksekseni moottori lähti kuin lähti käyntiin, tosin aika vaivalloisen kuuloisesti. Nostin vara-akun auton takakonttiin ja lähdin kauhean kärypilven saattelemana baanalle. Matka kotoa patonkivankkurientraamolle oli vain muutaman kilometrin, joten olin sen pihalla muutamaa minuuttia vailla sovittua aikaa.

- Huhuu, onko täällä ketään, huhuilin varovasti liikkeen pääovella.
- Vittu, tuli se, tässä se viisieuroinen, kuului samassa oven viereen pysäköidyn pakettiauton takaa.
- Huomenta, tervehdin auton takaa ilmestyneitä miehiä.
- Avaimet voit jättää tähän kouraan. Me soitellaan kyllä teille päin, puhelimesta tuttu ääni ilmoitti.

Mies joka avaimia vaati, oli pikkaisen tanakka ja vähän reilummin punakka. Hänellä oli päällään kyseisen autoliikkeen mainosvaatteet. Toinen mies oli pitkä harmaatukkainen, arvatenkin hyvin lähellä eläkeikää oleva papparainen, päällään täsmälleen samanlaiset releet.

- Tuota, enkö saa tästä mitään lappua, että olen jättänyt autoni tänne huoltoon?
- Syyskuun kahdestoista sellaisen saa heti, nyt ei!

Sitten silmäni sattuivat miehen nimikylttiin, joka oli sama mitä yksi nimi tämän firman nettisivuilla ja myös keskustyttö oli maininnut miehen. Nyt myös kykenin yhdistämään sivulla nimen yhteydessä olevan kuvan tähän mieheen. Kuva oli kyllä otettu todennäköisesti silloin kun tämä kyseinen herra oli astunut firman palvelukseen, eli nähtävästi juuri armeijan jälkeen.

- Okei, tässä avaimet. Soitatteko te minulle vai soitanko itse?
- Sinä soitat, vai luuletko, että meillä on aikaa yrittää tavoitella kaikenmaailman hanttapuleja pitkin kapakoita ja ties mitä epämääräisiä paikkoja.
- Teillä on kyllä minun kännykkänumero, vastaan siihen missä vain.
- Sinä soitat, näkemiin!
- Kiitos näkemiin, toivotin takaisin ja lähdin astelemaan kohti lähintä bussipysäkkiä.

Matkalla bussipysäkille mietiskelin, että kulkeekohan tähän aikaan vielä busseja. No, yhtä kaikki, olin niin aikaisin liikkeellä, että minulla oli varaa seisoskella nätissä kevätaamussa vähän pitempääkin. Olin juuri tavailemassa pysäkkikatoksen aikatauluja, kun korviini otti vaimeata renkaan kiljumista ja voimakas dieselmoottorin kierrätys. Käännähdin ympäri ja kerkesin juuri näkemään, kun autoni vilahti ohitseni. Huomasin myös sen, että apukuskin avonaisesta ikkunasta näytettiin jotain käsimerkkiä. Mikä se merkki oli, jäi kylläkin hämärän peittoon.

Kellon viidentoista aikaan sain yllättäen puhelun tuntemattomasta numerosta. Vastasin siihen kertomalla koko nimeni ja odotin siellä olevan jonkun lehtimyyjän.

- Patonkivankkurientraamosta päivää, tuttu miesääni ilmoitti.
- Päivää, koskeeko tämä soitto aamulla sinne jättämääni autoa?
- Kyllä.
- Mitä siitä selvisi?
- Kytkimme sen testeriin eikä se näyttänyt mitään.
- Miten niin ei näyttänyt mitään?
- Ei mitään, ei yhtään mitään. Myöskään auton oma diagnostiikka ei kertonut autossa olevan yhtään mitään vikaa.
- No hei, savuttaminen ilmenee kyllä ilman testereitäkin kylmällä koneella ja tyhjentynyt akku ei varmaan tarvitse yleismittaria kummempaa testeriä sen toteamiseksi.
- Ai jaha? Luuleeko herra meillä täällä tosiaan olevan aikaa metsästää jotain mielikuvituksen tuotteita, kuten tässä tapauksessa teidän pään sisällä muhivia pikku vikoja?
- Voisitteko seisottaa sitä yön pihalla ja tutkia autoa aamulla uudelleen?
- Ne mainitsemanne viat ovat kyllä kaikkien tällaisten automallien ominaisuuksia, mutta katsellaan sitä nyt herran mieliksi vielä aamulla, klik!

Se siitä puhelusta sitten, hymähdin ja laitoin kännykän vyökoteloon. Päivä oli sen verran pitkällä, että päätin lähteä aikaisen aloituksen vuoksi kotiin hieman aikaisemmin. Tämä auton kanssa veivaaminen oli saanut myös pääni särkemään, joten pieni lepo tekisi terää kotisohvalla. Kotimatka sujuin vallan miellyttävissä merkeissä bussilla. Pennut huusivat kuin syötävät ja yksi laitapuolen kulkija kusi lahjettaan pitkin auton keskiosassa lattialle.

Yö meni jo tuttuun tapaan hieman rauhattomasti nukkuen. Näin jotain ihmeellisiä painajaisia siitä, että uuden autoni takuu ei kata korjauskustannuksia sen takia, että olin istunut auton tilaussopimusta allekirjoittaessani väärän värisellä tuolilla. Minun olisi kuulemma pitänyt oikeuden tuomarin päätöksen mukaan istua sinisellä eikä punaisella tuolilla, jotka olivat automyyjän pöydän edessä vierekkäin. Valitin asiasta tuomarille ja sain siitä hyvästä kaksi tonnia lisää sakkoja, tämä siis oikeuden halventamisesta.

Heräsin hikisenä ja kärttyisenä uuteen päivään. Nyt en edes yrittänyt keittää kahvia, vaan tyydyin vesijohtoveteen ja muroihin. Joisin kahvin sitten työpaikalla ja mieluiten jonkun toisen keittämää. Matka töihin taittui nyt ihan mukavasti bussin takapenkillä, ellei haittapuoleksi laskettu mustiin housuihini liimautunutta kahta isoa purukumia, joita en saanut kokonaan niistä pois edes tunnin varovaisen rapsuttelun jälkeen.

Aamulla patonkivankkurientraamon avattua ovensa, otin puhelimen käteen ja soitin viehkeä-äänisen keskusneidon kautta suoraan korjaamopäällikölle. Kerroin asiani ja tiedustelin mahdollisimman kohteliaasti, että voisiko näitä ilmenneitä vikoja mitenkään korjata? Sain puhelun aikana niskaani kylmää vettä, kun herra toisessa päässä ilmoitti, ettei ole koskaan edes nähnyt autoani, eikä hänellä ole kuulemma mitään kristallipalloa huoneessaan. Hyvä, että toimiva kattovalo ja tupakalla kellastuneet seinät, jotka tosin olivat tapetoitu kilpailevien merkkien testivoitoilla. Myöskään tätä puhelua minun ei tarvinnut itse lopettaa.

Olin juuri nauttimassa iltapäiväkahvia työkavereiden kanssa, kun kännykkä soi ja soittaja oli tuntemattomasta numerosta. Nyt osasin jo arvata kuka siellä soitteli, joten kipitin kahvimuki kourassa omaan työhuoneeseeni.

- Patonkivankkurientraamosta päivää, tuttu punkero ilmoitti.
- Päivää.
- Olemme havainneet ne viat nyt.
- Molemmatko? ilahduin suunnattomasti.
- Kyllä ja olemme myös korjanneet ne.
- Ei voi olla totta, siis siinä oli todella vikaa kuten sanoin, jatkoin riemastuneena.
- Kummasta viasta aloitetaan? kyllästyneen oloinen työnjohtaja puuskutti.
- Savuttamisesta.
- Niin se savuttaminen. Vaihdettiin yksi yksikkö.
- Entä se ajovalojen syttyminen itsekseen?
- Sekin on korjattu.
- Ja kaikki tämä meni takuuseen vai?
- Vähän oli rajoilla, sillä meillä ei ole todellakaan ollut tapana korjata takuuseen kahta vikaa samassa autossa ja vielä samalla kertaa.
- Siis mitä häh? eikö takuun kuulu korvata vaikka sata vikaa jos uudessa autossa niitä ilmenee niin paljon?
- Sitä on varmaan katsottu liikaa amerikkalaisia elokuvia. Ei, tuo ei toimi meillä Suomessa. Meillä ei kuluttajalla ole oikeastaan mitään oikeuksia, vain velvollisuuksia joita me isojen firmojen edustajat sorvaillaan aina tilanteen mukaan. Luuletko tosiaan, että bisnes kannattaa jos me korjaillaan kaikki omaan piikkiin?
- Niin, mutta olenhan maksanut autosta kovan hinnan sen takia, että takuu kattaa nimenomaan kaikki viat.
- Paha, paha, sinuna minä olisin ostanut vanhan Anglian, niitä korjaa vanhat hevosenkengittäjät kossupullopalkalla vaikka viikon.
- Saanko hakea auton heti töiden jälkeen? Korotin ääntäni, sillä turha tuon punkeron kanssa oli vängätä.
- Mielellään, sillä viideltä alkaa juosta sakkomaksu hakemattomasta autosta ja se on sataviiskymppiä alkavalta tunnilta.
- Kiitos, klik!

Hahaa, onnistuinpas kerrankin katkaisemaan puhelun ennen tuon firman henkilökuntaa, hymyilin voitonriemuisena. Ilakointini oli tosin liian aikaista, sillä melkein samassa kännykkä soi uudelleen ja vastattuani siihen luuri lyötiin korvaan. Nyt minäkin sen tiesin, patonkivankkurientraamolle ei vittuilla, ei edes luurin korvaan lyömisellä eikä tavallisella kuluttajalla ollut oikeutta edes puhelun omatoimiseen katkaisemiseen.