Etusivu
sekalaiset tarinat
Tekstipohjainen sivu


11.11.2023

Osta sähköauto - maailma pelastuu

                 Sähköauto – kuva www.rutinoff.net / Microsoft Bing image creator

Useimmat autoiluaiheiset tarinat saavat alkunsa Esson baarista. Niin tämäkin, vaikka Suomen viimeinen Esso lopetti jo vuonna 2010. Tai siirtyi toisen kyltin alle, mutta se ei ole tässä kohtaa oleellista. ”Esson” baari ja sen jutut elävät, vaikka virallista Essoa ei olisi.

Sanoivat: osta sähköauto, maailma pelastuu. Minä uskoin.
Hieno oli liike, myyjillä kravatit kaulassa ja hymy herkässä. Koeajolle halusin. Ei pääse, uusi malli eikä hallissa edes esittelyautoa. Osta esitteen mukaan. Laatu peli, et tule pettymään, vakuutteli kravattirivistö kuorossa, huollon työnjohtajan naputellessa tahtia töiden vastaanottotiskiin. Hieman taaempana varaosatiskin myyjä huokaili pari kertaa väliin ”money, money, money”. Epäilin sekunnin verran Abba-faniksi, mutta totuus oli todennäköisesti raadollisempi.

Huolto oli automyynnin yhteydessä. Osaisi uuden auton ostaja heti kätevästi huoltoon vikavalojen palaessa. Ei pala, vakuutteli kravatti pöydän toisella puolen ja tarjosi kynää. Saako sen heti? Ei saa, menee puoli vuotta, oli pepsodent-hymyn vastaus. Onneksi vanha auto toimi. Myyjän mukaan se olisi lähinnä museoon kelpaava. Ei kait kolmevuotiasta autoa vielä museoida, epäilin. Ajat muuttuvat, saat paremman hinnan, kun myyt itse, myyjä vakuutteli ja tarjosi taas kynää.

Tämä tarjous ei toistu, only for you, myyjä heitti lontooksi ja kehotti ottamaan automaattikuraa. Se kuulemma auttaisi päätöksen teossa. Itse tosin epäilin, että taitaisi lähinnä nopeuttaa lähimmän vessan etsimistä. Toisena vaihtoehtona oli jäätelö. Tartuin vaihtoehtoon numero kaksi. Eipä olisi kannattanut. Viimeinen tuutti oli liimautunut säälittävän pienen pakastimen kanteen. Sisäpuolelle kylläkin, mutta näytti ihan auton yliajamalta. Kiitos, kirjoitan tilaussopimuksen alle ilman kahvia tai jäätelöä.

Sanoivat: myyjä pitää sinut ajan tasalla auton toimituksesta. Minä uskoin.
Myyjä otti vihdoin yhteyttä. Tilauksesta oli mennyt kuusi kuukautta. Koeajoautot ovat saapuneet. Pääseekö koeajolle, innostuin. Pääsee, jono tosin kolme kuukautta ja aika pitää varata etukäteen. Kysyin oman autoni toimitusaikatietoja. Kaksi kuukautta vielä, sanoi myyjä. Saisin siis ajaa sillä kuukauden ennen koeajoautolla ajamista. Ei laitettu nimeä koeajolistaan.

Myyjä otti taas yhteyttä. Oli mennyt viikko edellisestä yhteydenotosta. Auto on tuossa pihassa, tuletko huomenna hakemaan, myyjä kysyi. Huominen piti olla kahden kuukauden päästä, mainitsin. Näitä nyt tulee, miten sattuu, myyjä sanoi ja kysyi, käykö kello kymmenen? Kello käy kyllä, mutta minä en, ainakaan niin aikaisin. Sovittiin luovutus kahden viikon päähän, iltapäivään. Halusin aikaa vanhan auton myymiseen.

Sanoivat: myyjät opastavat. Minä uskoin.
Saavuin liikkeeseen sovittuna päivänä ja kellonaikana. Missä auto, kysyin. Yhä pihalla, myyjä totesi ja tarjosi mahdollisuutta automaattikahviin. En ottanut, otin kaakaon. Auto pesuhalliin ja me aloimme tehdä papereita. Nimi, ammatti, tulot, menot, asumismuoto, siviilisääty, sijamuoto, olomuoto ja ties mitä piti kertoa, ennen kuin kaikki oli valmista. Lopulta myyjä ojensi pöydän yli avaimet ja totesi, se on sun ny. Vilkaisin halliin tuotua autoa säikähtäneenä. Se oli täysin uusi, eikä myyjän mainitsema Sunny.

Astelimme autoa kohti fanfaarien soidessa, joka muutaman askeleen jälkeen paljastui esittelyauton oven narinaksi. Siinä mureni sekin illuusio ainutlaatuisesta tapahtumasta. Sain myyjältä opastuksen. Tuosta ladataan, takaluukku aukeaa noin, auto lähtee käyntiin tuolta ja ajosuunnan valitset tuolla, myyjä kertoi tietävänä. Miten se lataus tapahtuu, utelin. Et voi kytkeä kaapeleita väärin, myyjä vakuutteli ja lisäsi, että elämä opettaa.

Istuin autoon ja säikähdin, apparin penkillä istui joku. Ei istunut, kertoi tarkempi analyysi. Siinä oli auton käyttöohjekirja. Sisältää kaiken, kuudellatoista kielellä, myyjä hymyili. Sen saisi myös kännykkäsovelluksena. Näytin vanhaa puhelintani myyjälle, että tällekö? Myyjä huokaisi ja totesi, muisti ei riitä. Sovelluksessa on kattavat kuvat auton namiskuukkeleista. Ne vievät tilaa. Yritin kysyä lisää, mutta myyjä oli avannut nosto-oven ja toivotteli hyvää matkaa. Minne? Epätietoisuuteenko?

Sanoivat: kotilataus on helppoa kuin polkupyörällä ajaminen. Minä uskoin.
Mietin sitä pyörällä ajamisen opettelua. Olin muistaakseni neljävuotias, kun ajoin ensimmäistä kertaa ilman apupyöriä. Lataaminen ei kuulostanut helpolta. Hikoilutti. Kotilataus, se pitää sähköauton parhaiten tienpäällä, kaikui jonkun lausuma viisaus korvissani. Ei onnistunut kotilataus. Isännöitsijä kielsi lämpötolpasta latauksen. Muut eivät maksa minun ajojani, mutta minä maksan muiden autojen lämmitykset. Enemmistön päätös ja reilu, isännöitsijä vakuutteli.

Tuleeko sähköautojen latauspaikat, kysyin muilta osakkailta. Ei tule, kävele, totesivat ituhipit. Ei tule, aja dieselillä, totesivat ökyporvarit. Käännyin viimeisenä oljenkortena vasemmiston puoleen ja sain bussilipun. Pääteekö tillä kutematta lappiin peläkälly pelättä, huuteli perääni naapurin viisivuotias. Vitutti.

Sanoivat: julkinen lataus on nopea ja helppo. Minä uskoin.
Sain ohjeen joltain, joka tunsi jonkun, jonka naapurilla oli ollut sähköauto jo vuosia, että hanki lataustagit ja sovellukset puhelimeen. Sovellukset sain heti. Osa lataustageista tuli parissa viikossa, osa ei ole tullut vieläkään. Naamakirjassa olisi kuulemma tietoa, mutta minä en ollut siellä. Se tieto ja minä emme kohdanneet. Pidä tagit samassa nipussa, tiesi yksi naapuri kertoa, kun oli kerran nähnyt etäältä, kun sähköautoa oli ladattu. Minä pidin ja minä maksoin. Vitun roaming. Kympin latauksesta satasen lasku. Kyllä harmitti. Ei lämmittänyt sekään, että latausoperaattori lähetti postikortin, jossa kiitteli antoisasta asiakassuhteesta. Laitoin kortin paperisilppuriin. Eipähän jäänyt siitä pahaa muistoa pöytälaatikkoon. Jatkossa sirottelin tagit ympäri autoa. Eivätpähän kohtaa toisiaan edes siellä, prkele.

Löysin uuden hyvän latauspaikan. Sitä mieltä oli ainakin parkkifirman toimari, joka muisti minua ranta-aiheisella kortilla Thaimaasta. Oli kuulemma ilo palvella, kertoi kortin teksti. Minua ei paljon hymyilyttänyt, taaskaan. Pysäköintimaksu latauspaikalla on tosiaan ekoteko, kun lähistöllä on ilmaisia parkkipaikkoja ilman latausmahdollisuutta. Elämä on valintoja, perusteli asiakaspalvelu. Valitsin toisen latauspaikan ja -operaattorin. Yksi tagi joutui vasaran alle.

Lataaminen oli kuin korttipeli. Joskus tuli täyskäsi. Latauskenttä vapaa ja kaikki tehot käytössä. Yleensä vastapelurien värisuora oli vallannut laturit. Kirotut taksikuskit. Osa nukkui autossa ja osa piti mekkalasta päätellen huutokauppaa. Itse tilasin ajan hammaslääkärille. Purin hampaan halki. Tuli ikävä bensapumppua.

Sanoivat: sähköautolla on helppo tehdä pitkää matkaa. Minä uskoin.
Aja akku nollille, lataa nopeammin, tiesi joku kummin kaiman veljen siskon tädin mies kertoa. Siitä minua kiitti hinausautofirman omistaja. Lähetti videon ja sanoi, että kerrankin on varaa parempaan kuohuvaan. Minulla kuohui ainoastaan takin taskussa ollut tarjousolut, kun hölkkäsin jumalan selän takana etsimässä kännykän kuuluvuusaluetta. Valitin kännykkäoperaattorille. Vastausviestissä kehottivat pysymään ihmisten ilmoilla. Hinuri vei laturille. Auto latasi yhtä hitaasti kuin ennenkin. Tehomoduulivika, kertoi latausoperaattorin asiakaspalvelu. Söin reilut kolme tuntia. Ei ollut perillä nälkä.

Ajoin takaisin toista kautta. Ei olisi kannattanut. Piipahdin kauppakeskuksessa ja latauspiuha jäi kiinni hidaslaturiin. Ei auttanut tolpan resetointi, ei neljävitonen Pomar, eikä paikalle sattuneen dieselkuskin vittuilu. Kaapeli voidaan lähettää sinulle, lupasi latausoperaattori ja kaupan info. Olisi pitänyt kysyä hinta. Tuli varmaan taksilla lähimpään postiin. Tympäisi. Onneksi Posti ei sentään kiitellyt hyvästä asiakassuhteesta. Jotain positiivista. Joku oli joutunut nähtävästi maksamaan enemmän.

Sanoivat: sähköautoilu on halpaa polttomoottoriautoiluun verrattuna. Minä uskoin.
Ensimmäinen shokki oli vakuutuslasku. Luulin vakuuttaneeni jumbojetin. Ei tämä kallis ole, sait jopa -20 % alennusta, kertoi vakuutusvirkailija iloisena puhelimessa. Etsin halvemman ja paremman, uhkasin. Et löydä, minulle vastattiin. Löysin, mutta ehdot olivat kuin itänaapurin kanssa tehdyssä sopimuksessa. En vaihtanut.

Huolto oli ihanan halpa. Vain vähän kalliimpi kuin edellisessä polttomoottoriautossa. Uutta tekniikkaa ja vaatii osaamista ja koulutettua henkilökuntaa, perusteli merkkihuollon marmoritiski. Pöllin niiden Hesarin. Pientä kompensaatiota.

Uudehkosta renkaasta meni kivi läpi. Ei voi korjata, ilmoitti rengasliike ja kassakone kilisi. Valitin hinnasta. Sain kompensaationa viimevuotisen tyttökalenterin. Sitä kun ei voi enää pitää miituun vuoksi seinällä. En kiittänyt. Yksi rengas maksoi saman mitä edelliseen autoon koko rengaskerta. Siinä on pieni vierintävastus, lohdutteli rengasasentaja. Minua vastusti nähtävästi joku muu kuin se vierintävastus.

Työpaikalla tuli sanomista uudesta menopelistä. Auto on kuulemma liian hieno. Palkkaa pitää tarkistaa. Alaspäin. Jäi bonukset saamatta. Ja joululahja. Jätin joulukortit lähettämättä. Kustannussyistä.

Sanoivat: sähköauto pitää arvon paremmin kuin polttomoottoriauto. Minä uskoin.
Autosta tuli uusi päivitetty malli myyntiin. Innostuin. Paljon uusia ominaisuuksia. Lisää harmaan sävyjä ulkoväreissä. Kolmen sijasta kuusi eri harmaata. Vau. Soitin myyjälle ja tarjosin autoani vaihdossa. Ei pysty, ei kykene, varastot täynnä, myyjä perusteli. Katsoin netistä. OSTAMME AUTOJA, PULA VAIHTOAUTOISTA, huusi autoliikkeen etusivu isoilla kirjaimilla. Kehotti myymään itse. Yritin. Autonmyyntipalvelun kautta yksi liike tarjosi 50 €. Lupasin heille kumimatot siihen hintaan. Ei tullut kauppoja.

Kokeilin, onko ruoho vihreämpää automerkkiaidan toisella puolen. Ei ollut. Ihan yhtä ruskeata kuin oman merkin myymälässä. Kysyntähuippu meni jo, bensan hinta laski, korot nousivat, vanha malli, tarjottiin selitykseksi naurettavan pienistä hyvityksistä. Entä jos minulla olisi se vanha bensa-auto, kysyin. Olisin saanut siitä lähes saman kuin pari vuotta sitten. Vitutti taas.

Sanoivat: sähköauto on autona polttomoottoriautoa parempi. Minä uskoin.
Et tarvitse webastoa, etkä lämmitysroikkasulkeisia, tiesi joku tietävä kertoa. En niin. Taloyhtiö poisti parkkiruudustani lämmitystolpan. Etten kuulemma vahingossa lataa muiden piikkiin. Etälämmitys toimii, sanoi auton esite. Sain vuodessa puhelimen näytöltä talteen seitsemän erilaista virheilmoitusta, koskien etälämmityksen toimimattomuutta. Väliaikainen vika, softa päivittyy kohta, vakuutteli merkkihuolto. Laitoin asiasta viestiä maahantuojalle. Virheilmoituksia on kahdeksan. Yhtä puuttuu. Palataan asiaan, vastasi maahantuoja.

Ajossa auto kyllä lämpeni. Kulutus oli vain sähkörekan luokkaa talvipakkasilla. Vietin enemmän aikaa latureilla kuin kotona. Eräs naapuri tuli maaliskuussa sanomaan, että oli luullut minun muuttaneen pois. Eipä ollut pahasti väärässä. S-Ryhmä lähestyi keväällä kirjeellä ja kysyi, mihin meinaan sijoittaa latausbonukseni. Vastasin, että ostan niillä vuoden päästä Bentleyn.

Ajossa sähköauto oli kyllä hiljainen. Niin hiljainen, että naapuritaloyhtiön mummeli tuli takomaan nyrkillä konepeltiä ja syyttämään minua vakoilusta. Olin kuulemma hiipinyt hänen takanaan niin hiljaa, että oli mennyt melkein paskat housuihin. Kävin kurkkaamassa nimen postilaatikosta ja lähetin osoitteeseen paketin aikuisten vaippoja.

Siinä on polttomoottoriautoon verrattuna paljon vähemmän rikki meneviä osia, yksi neropatti selitti. Niin on, mutta ne vähät osat maksavat saman verran kappaleelta kuin koko polttomoottori. Laatu maksaa, huolto perusteli. Kuinka paljon enemmän pitäisi maksaa, että ne kestäisivät, kysyin. En saanut vastausta. Hinnan perusteella paperisessa ilmansuodattimessa oli tietokone sisällä. Ihanan halpaa.

Sanoivat: olet huonompi veronmaksaja, kuin polttomoottoriauton ostaja. Minä uskoin.
Ikinä ennen en ole muutaman kymmenen vuoden autoiluhistoriani aikana työllistänyt niin paljon eri alan ammattilaisia, kuin tällä edistyksellisellä sähköautolla ajaessani.

Sanoivat: kerran sähköauto, aina sähköauto. Minä uskoin.
Pitää paikkansa. Eihän tästä eroon pääse. Hinnan laskussa tämän päihittää vain lentoyhtiöiden osakkeet. Vaihdan tämän muutaman vuoden päästä kanoottiin ja melon jonnekin, missä ei ole sähköjä eikä ”Esson” baaria. Eipähän tule kukaan sanomaan, että osta sähköauto.

Sanoivat: tämä tarina on totta. Minä uskoin.
Sähköautofanaatikot tulevat sanomaan, ei ole totta, ei pidä paikkaansa. Polttomoottorimiehet lausuvat kuorossa, pitää paikkansa, kaikki on totta.

Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja. Facebook-ryhmä on myös autoiluhuumorin jakopaikka.