Oli työpaikan lounasaika ja työkaverini valmistautuivat lähtemään alakerran ruokapaikkaan. Minulla oli toisenlaisia suunnitelmia, olin täynnä sitä ruokapaikkaa ja niitä samalta maistuvia pöperöitä.

- Rami, tuletko mukaan? Ohikulkeva työkaverini huudahti.
- En, ellet ole menossa Kuubaan.
- Häh? Kuubaan? Mitä sinä sekoilet? Työkaverini jäi hölmönä kyselemään.
- Siellä on paremmat lounaat, totesin nostellessani tavaroita kaapista.
- Jaa, hän tuumasi ja lähti päätään raapien jatkamaan matkaa.

En ollut menossa Kuubaan, se tuli vain ensimmäisinä mieleeni. Olin syönyt tuossa kirotussa ruokalassa jo kymmenen vuotta, nyt olisi aika tehdä poikkeus. Otin mukaani pienen retkijakkaran ja kylmälaukun. Menin tarvikkeideni kanssa hissiin. Siellä oli toinen työkaverini.

- Harri sanoi sinun lähtevän Kuubaan, hän ilmoitti suorasukaisesti.
- Miksi Kuubaan? Onko Harri seonnut? Kysyin häneltä ja katsoin silmiin.
- En tiedä, hän mutisi vaivautuneena.
- Ei kannata uskoa mitä Harri sanoo, sillä hänellä ei ole edes passia, sanoin hissistä poistuessani.

Menin aulan läpi suoraan kadulle. Kävelin korttelin matkan ja pysähdyin liikennevaloihin. Kyseessä oli iso risteys, jossa oli kaistojen välissä todella valtava alue jalankulkijoille. Liimasin jalankulkuvalojen napin päälle lapun ”lounaalla, älä paina”. Valojen vaihduttua kävelin kadun toisen puoliskon yli ja jäin keskialueelle.

- Ettekö mene? Valo on vielä vihreä, vanhempi herrasmies sanoi.
- En, jään lounaalle.

En kuullut vastausta, joskin sen merkitys elämääni oli aika marginaalinen. Levitin retkituolin hieman sivuun kulkuväylältä ja istahdin siihen.

- Tuliko väsy? Uteliaan oloinen naishenkilö tiedusteli.
- Ei vielä, ehkä lounaan jälkeen.
- Miksi istutte?
- Kuten sanoin, lounas, vastasin rouva uteliaalle.

Rouva jatkoi matkaa ja minä avasin kylmälaukun. Otin sieltä kanankoiven, kylmän sellaisen ja litran purkin jogurttia. Avasin purkin ja ryyppäsin tyytyväisin mielin. Viereen pysähtyi iso amerikkalainen auto ja sen ikkuna avattiin.

- Mitä syöt? Kysyi nuorehko kaveri autosta, äänessään hieman pilkan makua.
- Kanaa.
- Hyvä, se on terveellistä, jenkkikaveri jatkoi, nyt jo asiallisemmalla sävyllä.
- Olen samaa mieltä, otatkos?
- Ei kiitos, äiti laittaa kotona hernekeittoa.
- Kerro terveisiä.
- Keneltä?
- Minulta ja tältä edesmenneeltä kanalta.
- Sen teen, jenkkikaveri huudahti ja auto jatkoi matkaa.

Ihmiset tuntuivat olevan tänään uteliaita. Istuessani yksin jossain tavallisessa ruokapaikassa, edes kokki ei sano sanaakaan. Asiakkaatkin istuvat tuppisuina ja mättävät ruokaa suuhunsa turhalla kiireellä. Onneksi tuuli, etteivät pakokaasut jämähtäneet kanaani. Olisin voinut mennä rannalle, mutta siinä ei ollut mitään vaihtelua. Päinvastoin, rannat olivat ikävystyttäviä paikkoja syödä. Olin syönyt jo yhden koiven ja minulla oli pelkkä luu kädessä.

- Hei herra, huusin puku päällä seisovalle miehelle.
- Minä? Tämä pukumies havahtui kyselemään.
- Juuri te. Pidättekö kanasta?
- Pidän kyllä. Mitä sitten?
- Pitäisittekö tätä kanan luuta kädessänne tuonne tien toisella puolella olevalle roskikselle asti?
- No voi jumalauta, pukuherra manasi.
- Ette ollutkaan kanan ystävä. Miten julkeatte valehdella vieraalle ihmiselle?
- Pidä perkele kanasi, pukuherra sanoi ja paineli hermostuksissaan päin punaisia.

Iso pakettiauto jarrutti voimakkaasti. Asfalttiin jäi monta metriä mustaa molemmista eturenkaista. Torvi soi vihaisesti ja lopulta sivuikkunasta ilmestyi kalju pää. Mieleeni tuli mulkku ratissa, mutta eihän minun tehtäväni ollut arvostella ohiajavia, vaan syödä lounasta.

- Saatanan byrokraatti, kaljupää huusi pukumiehelle.
- Pidä turpasi kiinni rööriroope, pukumies huusi turvallisen matkan päästä jalkakäytävältä.

Käänsin selkäni tälle näytelmälle, se ei ollut minun elämääni. Minun elämääni oli kädessä oleva kaluttu kanankoipi, jonka halusin saattaa viimeiseen lepoon tuonne tien toisella puolella olevaan roskikseen. Katselin kylmälaukussa olevaa toista koipea ja mietin, pitäisikö ne toimittaa sittenkin yhdessä sinne roskikseen?

- Miksi tätä nappia ei saa painaa? huusi tiukkailmeinen virkanainen tien toisella puolella.
- Sinä luit lapun, jospa nyt yrittäisit sisäistää sen sanoman, huusin takaisin.

Pukeutumisestaan ja olemuksestaan päätellen korkeasti koulutettu, mutta silti kyselee tyhmiä, säälittävää. Säälin ihmisiä, jotka eivät ymmärrä muutamaa sanaa. Mitä he tekevät Hesarilla? Ostaisivat silläkin rahalla vaikka lego-palikoita, niiden parissa puuhailu kehittää. Kanaa en säälinyt, vaan haukkasin toisestakin koivesta ison palasen. En saanut vieläkään ruokarauhaa, virkanainen oli päässyt kohdalleni.

- Tämä on julkeata, tehän syötte keskellä risteystä, hän kivahti.
- Koulutuksenne on mennyt hukkaan, risteyksen keskikohta on tuolla, sanoin ja viittasin risteävien teiden keskikohtaan päin.
- Mokomakin nenäkäs hampuusi, täti jatkoi.
- Ei pidä suuttua toisille, jos ei itse ymmärrä lukemaansa, vastasin kanan pureskelun lomassa.
- Minä voisin soittaa Poliisille teistä, täti jatkoi sinnikkäästi.
- Soita, en minä kiellä.

Täti puhisi oudosti poistuessaan. Ehkäpä hän oli jotenkin sairas ja tuli purkamaan pahaa oloaan minuun. Harmi, etten kiinnittänyt siihen huomiota aikaisemmin, olisin voinut neuvoa hyvän lääkäriaseman. Kana oli lopussa ja minulla kädessäni kaksi kaluttua luuta. Otin nenäliinan ja käärin ne varovasti siihen. Viereen pysähtyneen auton sivuikkuna oli auki, joten kuulin hyvin keskustelun sen sisältä.

- Tuolla on joku hullu syömässä, pelokkaan oloinen naisen ääni kuului sanovan.
- Älä valehtele, ei kukaan syö liikennevaloissa, vastasi hieman vanhemman naisen ääni.
- Äiti, en minä valehtele, katso tänne oikealle.
- Liisa, älä selitä, sinulla on vain vilkas mielikuvitus, vanhempi ääni kivahti.

Nousin ylös tuoliltani ja astuin pari askelta aivan auton vierelle. Kurkistin sisälle ja totesin siellä istuvan nuoren naisen ja hänen äitinsä, joka toimi kuskina.

- Rouva, olette turhan epäluuloinen, suorastaan pelottava kommenteillanne.
- Kukas te olette? Rouva tiedusteli ja puristi rattia, kuin peläten minun nappaavan sen häneltä.
- Nimet eivät merkitse mitään, ainoastaan se, mitä olin tekemässä, eli ruokailemassa.
- Minähän sanoin, nuorempi nainen kiljaisi voitonriemuisesti.
- Liisa, ikkuna kiinni ja heti, rouva huusi jo lievästi hysteerisenä.
- Rouva, hankkikaa sähköikkunoilla varustettu auto, niin voitte kontrolloida ja pelotella muuta maailmaa vieläkin tehokkaammin, sanoin hänelle.
- Minä, minä, minä kyllä teen teistä ilmoituksen, hysteerikko jatkoi.
- Pitäkää kiirettä, lounastaukoni loppuu kohta, naurahdin hänen uhkaukselleen.

Maailma oli kovin julma, minuakin on uhkailtu tänään jo useamman kerran. Toisaalta, minähän hain vaihtelua ja sain sitä tällä liikennevalolounaalla. En suhtautunut näihin ohikulkevien ihmisten uhkailuihin kovin vakavasti, sillä en ollut tehnyt kenellekään mitään pahaa. Asia olisi toisin, jos olisin hyökännyt jonkun kimppuun ja ryövännyt tämän eväät. Paniikissa oleva rouva jatkoi tyttärensä kanssa matkaa ja minä jäin seisomaan yksikseni, ainoastaan tyhjä jogurttipurkki ja kalutut kanankoivet kädessäni. Katsoin kelloa, oli aika mennä. Pakkasin tyhjän purkin ja kanankoivet kylmälaukkuun, laitoin tuolin kasaan ja poistuin vihreillä takaisin tulosuuntaani. Otin painikkeen päälle liimaamani lapun pois ja kävelin roskiksen luokse.

- Hyvästi, olitte loistavaa lounasseuraa, tuumasin kanankoiville heittäessäni ne roskiksen pimeyteen.

Kävelin takaisin työpaikalle ja menin hissiin. Tullessani omaan kerrokseen, oli Harri vastassa.

- Et mennytkään Kuubaan?
- En, jäin valoihin.
- Mikä tämä juttu oikein on? Harri yritti udella.
- Maailma muuttuu Harri, mene mukaan.
- Kuubaanko?
- Ei, muutos on paljon lähempänä.