etusivulle
sekalaisiin tarinoihin
tekstipohjaiselle sivulle

1.10.2006

Lomamatkalla - osa 15 (loppu)

Yö Ylikäävän perheen mökissä meni rauhallisissa merkeissä. Nanna nukkui kuin tukki ja Jeppe pelasi aamuyölle, simahtaen olohuoneen sohvalle puoli kolmen aikaan. Nanna heräsi aivan itsestään aamulla, ja suunnisti suoraan saunaosastolle suihkuun. Saunominen sai jäädä nyt väliin, sillä hän halusi päästä tästä hullusta paikkakunnasta eroon ja kotiin lepäämään. Saatuaan puhtaat vaatteet päälle, hän meni herättelemään miehensä.

- Mitä, häh? en varmaan deletoinut mitään, Jeppe murahteli unissaan Nannan ravistellessa olkapäästä.
- Herätys nörtti, tietokoneesi on tulessa!
- Kone, missä, tuli? Jeppe ponkaisi ylös sohvalta.
- Ei missään tai ei ainakaan sitä tulta, hihii.
- Tarttis varmaan katsoa mitä se Pekka puuhaa, herra Ylikääpä mutisi astellessaan koneelleen.

Nanna ilmoitti miehelleen, että tänään on lähdön hetki, eikä sitä taatusti jätetä edes iltapäivään. Aamiaisen jälkeen oli kaikkien oltava valmiita tai sitten saa jäädä tänne Hurutolaan vänkäämään vaikka sen kirahvin kanssa. Aamiaiseksi olisi tarjolla nakkeja ja tuoremehua sekä herneitä, leipää ja juustoa.

- Eikö se aamiainen voisi odottaa muutaman tunnin? Jeppe mumisi koneensa ääreltä.
- Voi se, mutta minulla on Maximan avaimet, hänen vaimonsa hymyili mahdollisimman nätisti.

Jeppe katsoi puolisoaan hetken, ennen kuin laittoi kannettavan näytön kiinni ja tarttui pöydälle tuotuihin aamiaistarvikkeisiin. Maistettuaan leipää, hän totesi olevansa sika nälkäinen. Tietokoneella pelaaminen oli vienyt ajan niin totaalisesti, ettei ruokailulle ollut jäänyt oikeastaan aikaa. Nakkeja mussuttaessaan Jeppe mietti syytä, miksi hänen vaimonsa haluaa päästä pois näin viihtyisästä paikasta? Täällähän oli kaikki mitä saattoi toivoa, kuten esimerkiksi tietokone ja hyvin toimiva langaton verkko.

- Jääkarhu tulee, Jääkarhu tulee, kuului ovelta kailotus ja samalla ovi tempaistiin auki.
- Mokomakin viisastelija, Nanna tuhahti oviaukkoon ilmestyneelle pojalle.
- Ite oot, sanonko mikä? poika näytti kieltä.
- Minä en sentään valehtele jääkarhuista.
- En minäkään, joten sinä oot jotain ja minä en oo valehtelija.
- Sano Hurulle, että me lähdemme aivan kohta, Nanna ilmoitti pojalle.
- Äkkiä tänne, Jääkarhu menee nyt talon ohi, poika mekkaloi ja osoitteli tielle päin.

Nanna olisi jättänyt menemättä, mutta poika kipaisi pöydän luo ja kiskoi hänet puoliksi väkisin mökin ulko-ovelle. Saatuaan katseensa tarkennettua tielle päin, hän näki siellä kävelevän Hurun, pyhän miehen ja isoon pulleaan turkkiin pukeutuneen valkopartaisen miehen.

- Valepukki, Nanna sihahti pojalle.
- Joka toista haukku, se ite on, poika näytti kieltä.
- Mitään jääkarhua täällä näyt.
- Onpas, tuossa Hurun ja pyhän miehen välissä. Se on vanha merikapteeni, sukunimeltään Jääkarhu.
- Tuo turkkiin pukeutunut mieskö muka? Nanna tuhahti.
- Krääh, pthyi, äläs räkytä turkeille, kun ite oot pelkkää luuta ja nahkaa, ilmestyi rietas kenokaula selittämään mökin nurkan takaa.
- Sinäkin, Nanna huokaisi.
- Mää ja teitin Maksimaalinen olemme kuin kaksi marjaa, kuin juolukka ja punajuuri, kirahvi huokaili.
- Voidaanko me ottaa meidän auto ja ajaa pois täältä? Nanna tiedusteli.
- Haluutko voita, niin voidellaan se? Kirahvi työnsi turpaansa lähemmäksi.
- En halua, vaan haluan kotiin!
- Älä mene pois, älä minua jätä vaikka katolta putosin ja niskani taitoin, kirahvi hoilotti.

Huru, pyhä mies ja Jääkarhu kävelivät talon ohitse pyhän miehen taloa kohti. Nanna ei jaksanut alkaa kinastella kirahvin kanssa enää mistään, joten hän palasi sisälle ja alkoi laittaa aamiaistarpeita pois. Siinä ohessa hän hoputti miestään laittamaan tietokoneen valmiiksi ja pakkaaman muutkin kamppeensa.

- Mitkä muut? Jeppe hämmästeli muutaman minuutin päästä kannettava olkapäillään.
- Anteeksi, eihän herra ole avannut edes matkalaukkuaan.
- En olekaan, mitä sitten?
- Sitä vaan, että otat matkalaukut ja viet auton takakonttiin.
- Entä noi? Jeppe osoitteli Eikalta saatuja laukkuja.
- Saa jättää mökkiin, poika ilmoitti ovelta.

Nanna kävi pesuhuoneesta ja pukuhuoneesta omat tarvikkeet ja kuskasi ne makuuhuoneeseen, jossa tunki ne matkalaukkuunsa ja kassiinsa. Muutaman minuutin päästä hän ilmestyi ovelle laukkujensa kanssa.

- Hei, olitko se sinä, kun varpaillesi astuin, hei olitko se sinä, kun äänesi paskalla kuulin? En ole hullu kirahvi, olen hulluna vain minuun, mutta en ole hulluna sinuun enkä tuohon vooompatttiiin, eeen ole niin hullu kirahvi, kirahvi vetäisi jälleen epävireisen rallin.
- Tämä auto on ihan lähräinen, Jeppe valitti takaluukkua avatessaan.
- Ite oot…tuollainen…vajaajalkainen…vompatti, kirahvi kiivastui.
- Mitä nämä herneet tekevät takakontissa? Jeppe otti käteensä kourallisen herneitä.
- Aattelin tossa, että jos mister vompatti vaikka vetäisisi ne nenäänsä, krääh, pthyi! kirahvi räki maahan Jepen viereen.
- Ei kiitos?
- Voi pylly, että te vompatit ootte sitten vastenmiälisii elukoit.
- Itse olet, mokomankin kenokaula.
- Nyt mä suutun ja mustaks muutun, kirahvi tuhahti ja lähti astelemaan kaula pystyssä tietä pitkin.
- Te ootte törkeitä, poika ilmoitti katsellessaan kirahvin perään.

Jeppe pakkasi Maximan takakontin pojan kommenteista välittämättä. Hänen vaimonsa välitti aivan yhtä vähän tuon nulikan purnaamisesta. Tehtyään vielä tarkastuskierroksen mökissä, Nanna käski Jepen ratin taakse ja istui itse apukuskin paikalle.

- Minne nyt? Jeppe uteli käynnistettyään auton.
- Siihen huoltoaseman pihaan, niin käyn kertomassa meidän poistuneen, Nanna vastasi.

Jeppe teki työtä käskettyään ja ajoi Maximan Löpöx-huoltoaseman pääoven eteen. Tämän jälkeen he astelivat yhdessä sisälle huoltoasemalla, jonka sisusta oli muuttunut oleellisesti viime kerrasta. Nyt huoltoasemalla ei ollut trooppinen sisusta, vaan se oli pelkkä suuri hiekkadyyni. Dyynin keskellä oli jostain kumman syytä R-kioski. Nanna asteli varovasti dyynin poikki Ärrälle ja avasi sen oven.

- Nanna, Nanna, sielläkö se minun Nanna on, ovella R-kioskin? kirahvin pää tiedusteli avoimessa oviaukossa.
- Miten sinä…häh ja musta? Nanna jäi katsomaan kirahvia suu auki.
- Saanko tervata sinunkin pyllysi, se teki muuten gutaa? kirahvi tiedusteli ja iski silmää.
- ET!
- Mäkin tunnen ET:n, se on aika miäletön tyyppi.
- Missä Eikka? Nanna kivahti.
- Miksei kukaan koskaan kysy mua, häh? Hei mister vompatti, tietustele ees sää, et mis mää olen?
- Eh tuota, ei minulla ole mitään asiaa, Jeppe änkytti.

Nanna katseli sisälle R-kioskiin, mutta siellä ei ollut yhtään mitään, ei edes tiskiä tai hyllyjä. Korkeassa kioskissa oli vain tuo kelvoton kirahvin retale. Nanna palasi takaisin dyynille ja katseli sinne suuntaan missä oli ollut aikaisemmin baaritiski. Koska ketään ei näkynyt, hän kääntyi miehensä puoleen.

- Lähdetään, ei meidän lähdöstä ole kukaan kiinnostunut.
- Saat kiraahvin kyyneliiin, se helppoa on, te lähdette vain pois, rallallaa, rallallaa, mä tämän kauheuden nyt koin, kun en muutakaan voi, kuului R-kioskin sisältä kirahvin hoilotus.
- Mennään, Jeppe nyökkäsi päätään ja asteli edellä ulos huoltoasemarakennuksesta.

He katselivat vielä hetken pihamaalla, että näkyykö missään ketään, mutta siellä oli totaalisen hiljaista. Jeppe oli jo istuutunut autoon ja Nanna oli käsi oven kahvalla, kun huoltoasemarakennuksesta singahti ulos hengästynyt Eikka sukset olalla.

- Ootta, minä tulla palvele teitä!
- Eikka, missä sinä olit? Nanna sanoi auton katon yli.
- Hiihtä, ei vaan oikke luista.
- Tuolla hiekallako?
- Se oon doorka, isolla d:llä! kuului samassa kirahvin kommentti.
- Älä välitä se, se otta kaksi lasi limppari, Eikka hymyili Nannalle.
- Me olemme nyt lähdössä. Mitä me ollaan velkaa tuosta mökistä ja täällä olemisesta? Nanna tiedusteli.
- Ei mittä, tämä olla vai ilo minulle ja meille muille.
- Valetta, tämä yksi kärsimys ja vitutus koko eläinkunnalle, krääh, pthyi! ilmestyi kirahvin pää selittämään Eikan taakse oviaukkoon.
- Kotoisin Syvältä, ei mitä tapa, Eikka jatkoi hymyilemistä valkoisilla hampaillaan.
- Sano Hurulle, että me olemme lähteneet, Nanna jatkoi.
- Ei voi sanoa, ei tiedä missä se olla. Sitä paitsi te sano se suora Huru, ei minä. Minä vain musta mies, ei mikään postitoimisto.
- Ei kait me sitä aleta enää hakea? Jeppe puhisi avoimesta ikkunasta.
- Ei, laitetaan ennemmin vaikka postikortti tai jotain, Nanna sipisi takaisin.
- Mää voin nualla sen merkiiin, kirahvi hymyili kuin joululahjan saanut kolmevuotias.

Tehostaakseen halujaan, kirahvi näytti kieltään ja pärisytteli sitä vielä siihen malliin, että Eikka kastui päästä varpaisiin suksineen päivineen. Ihan kuin todella paikallinen sadekuuro olisi avannut hanansa Eikan pään päällä.

- Oh, vähäs kö irtos limaa? kirahvi ihmetteli perään itsekin suu auki märkää ja limaista Eikkaa tuijottaen.
- Thihi, Nanna tirskahti vaistomaisesti.
- Ei hauska, Eikka totesi aika hapan ilme naamallaan.
- Mä voin puhaltaa, kirahvi ehdotti.

Eikka ei antanut kenokaulalle enää lupaa tehdä yhtään mitään, sillä puhaltamien voisi saada aikaan vaikka mitä lisävahinkoa. Nannan ilmoittaessa vielä toistamiseen, että he ovat lähdössä, alkoi Eikka pahoitella sitä miten paljon Ylikäävän perheeltä jäi näkemättä.

- Ei täällä varmaan mitään niin tärkeää voi olla, Jeppe kommentoi.
- On meillä liikennekolmio ja rattori. Sen Ladanhan te näittekin, vai?
- Joo, se oli siinä mökin vierellä. Jospa me nyt jätetään se rattori ja kolmio katsomatta. Ehkä joku toinen kerta sitten, Nanna ilmoitti pahoitellen.

Samassa huoltoaseman nurkalta ilmestyi esiin pyhä mies valkoisessa kaavussaan. Mies käveli mitään sanomatta Maximan eteen ja hyppäsi sen konepellille kuin tyhjää vaan. Homma meni muuten kuin elokuvissa, mutta auto ei heilahtanut yhtään vaikka mies oli loikannut nokkapellille.

- Miraklen rauhaa teille lapsoset. Muistakaa paikkanne maailmalla, ennen kaikkea millä puolen tietä ajatte, hän sanoi kärpäslätkäänsä heilutellen.

Sanottuaan tuon, pyhä mies hyppäsi takaisin maahan ja katosi sinne mistä oli tullutkin. Koko tapahtuma oli ohitse niin nopeasti, että Nanna alkoi jo epäillä mitään edes tapahtuneen.

- Aika outoa, Jeppe naurahti.
- Ei yhtä. Pyhä pökkelö ei itse muista mikä puoli pitää ajaa auto, Eikka hymyili koko kalustollaan.

Nanna pyöritteli päätään, mutta Eikka ilmoitti pyhän pökkelön ajelevan ihan miten sattuu. Tosin tällä hetkellä hänellä ei ollut autoa, ihan turvallisuussyistä johtuen. Eikan mukaan pyhä miehen uskonto, olut ja autoilu eivät ollut sellainen pyhä kolminaisuus joka olisi pysynyt kovin hyvin kasassa.

- Me lähdemme nyt, Nanna ilmoitti.
- Hei hei, minä tulla ikävä, Eikka vastasi.
- Ja minä tulla teille kylään yks paska päivä, kirahvi mylvi.
- Mikä päivä? Nanna kummasteli vielä.
- Se oon toi vompatti ainakin ihan paskana, kun mää tulen teitin luo kylään, krääh, pthyi!
- Totta, Nanna nauroi ja istui autoon.

Jeppe starttasi Maximan ja käänsi sen ympäri. He pysähtyivät vielä hetkeksi pihalle vilkuttamaan kirahville ja Eikalla, sekä paikalle ilmestyneelle pojalle ja Tsiisus-koiralle. Hurua ei näkynyt, joten Jeppe painoi kaasua ja pian Hurutola oli vain pisteenä taustapeilissä. Maxima alkoi niellä kilometrejä melkoista vauhtia, suorastaan jo ylinopeudella. Nanna ei jaksanut tällä kertaa kälättää asiasta, sillä nyt piti päästä nopeasti kotiin.

- No voi, perse, Jeppe kirosi, kun edessä näkyi sinivilkku ja poliisi viittoili ajamaan tiensivuun.
- Paljonko oli? Nanna puri hammasta.
- Satanen kahdeksankympin alueella.
- Että tämäkin vielä.

Jeppe pysäytti auton pientareelle ja avasi sivuikkunan kuunnellakseen mitä poliisilla on sanottavaa tuosta ylinopeudesta. Hetken päästä tukeva poliisi asteli auton vierelle donitsia mussuttaen.

- Pieni hetki, poliisi sanoi ja tunki herkkua suuhunsa.

Jeppe ja Nanna katselivat toisiaan hetken, mutta eivät sanoneet mitään. Vaikka poliisin syöminen kummastutti, ei asialla voinut oikein nauraakaan tai vaihtoehtoisesti huomauttaa siitä. Saattoihan nyt olla vaikka lakisääteinen kahvitauko päällä.

- Anteeksi, mutta minkä takia te oikein pysähdyitte? poliisi kysyi saatuaan suunsa tyhjäksi.
- Öh, anteeksi mitä? oli Jepen vuoro hämmästyä.
- Sitä vaan, että oletteko kenties eksyksissä vai ihanko pissataukoa varten löitte parkkiin?
- Niin tuota, itse asiassa me kyllä pysähdyttiin teidän huitomisen takia, Nanna puuttui keskusteluun.
- Ihanko tosi? poliisi kumartui katsomaan Nannaa ikkunasta.
- Joo, niin me tehtiin.
- Voi perkeleen perkele, että minulla pistää nyt vihaksi, poliisi alkoi mylviä.
- Oliko pahastikin? Jeppe puri nyt hammasta ylinopeuden vuoksi.
- Arvaa vaan?
- Aika pahasti.
- Kyllä, melkein puoli donitsia livahti hihaan kun söin sitä tuossa partioauton takapenkillä makuultani.
- Donitsia? Jeppe varmisti.
- Niin, yritin ravistella sitä tuossa tiellä pois hihasta.
- E-ettekö mitanneetkaan ylinopeutta?
- Millä, tälläkö? poliisi näytti peukaloaan.

Samassa poliisiautosta nousi Miraklen Huru. Tuo naureskeleva, räikeään t-paitaan pukeutunut pallero käveli Maximan viereen ja kertoi tehneensä pienen jekun serkkupoikansa avustuksella, joka oli Hurutolan naapurikunnan nimismies ja samalla ainoa poliisi. Huru ilmoitti kaiken olevan selvää ja kiitteli, että Ylikäävät kävivät moikkaamassa häntä kotinurkilla. Laskut olivat selvät, joten niistäkään ei tarvinnut huolehtia yhtään sen enempää.

- Kivaa oli, mutta hieman raskasta, Nanna kommentoi Hurun puheenvuoron jälkeen.
- Niin, se on kaupungin pikkurouvalle kovin vaikea laji tuo maalaiselämys, Huru nauroi.
- Minä olisin kyllä viihtynyt, Jeppe hymyili.
- Valehtelet kelvoton, mutta olkoot tämän kerran. Nähdään muuten taas, ja ihankin varmasti, Huru toivotteli vielä lopuksi.
- Milloin? Nanna uteli.
- Keskiviikkona.
- Tarkemmin, mikä keskiviikko?
- Kuusi yli kaksitoista, Huru vastasi ja lähti astelemaan avojaloin kohti poliisiautoa.

Ennen kuin Nanna kerkesi edes väittää vastaan, oli poliisiauto heittänyt u-käännöksen ja kadonnut paikalta lievän renkaankäryn saattelemana.

- Mitähän se tarkoitti? Jeppe raapi päätään.
- Niin, tuskin se ihan omiaan pisti, Nanna myönsi.
- Taisi vaan huruilla, Jeppe hihitteli.
- Totta.

Se on loppu nyt tälle lomamatkalle. Kiitoksia mielenkiinnosta, ken jaksoi roikkua näinkin pitkään mukana. Lopun jälkeen on aina uusi alku, mutta minkä, se onkin jo kokonaan toinen asia.