etusivulle
sekalaisiin tarinoihin
tekstipohjaiselle sivulle

5.6.2006

Lomamatkalla - osa 11

Jeppe jäi katselemaan hyppykepillä pomppivan blondin perään. Mitään järkevää ajatusta hän ei saanut tuossa tilanteessa aikaiseksi, sillä ajatukset tuntuivat pomppivat hyppykepin tahtiin. Väyne puolestaan päästeli raikuvia pieruja sarjana ja nauraa käkätti sarjojen väliin. Paskanhajun voimistuessa sietämättömän rajamaille, alkoi Jepen ajatus jälleen toimia ja nyt tuli mieleen myös oma vaimo. Missähän se Nanna oikein on?

- Pirut mielessä, kuin noin hiljaa oot? Väyne uteli.
- Vaimoa tuota…ajattelin.
- Lainaa mun.
- Enhän minä nyt sellaista…voi.
- Mitä helvettiä, eikö köyhän maalaiskauppiaan vaimo kelpaa, häh?
- Minä tuota…muuten kyllä kelpaisi, mutta olen naimisissa.
- No perkele, pyssyillä sitä ylimääräisistä eukoista on ennenkin päästy, Väyne nauroi kolkosti.

Jälleen kerran Jepen ympärille muodostui erittäin kylmä ilmavirtaus. Hän vilkaisi varovasti tölkinavaajia ja oli pudota polvilleen. Niiden pintaan oli muodostunut jäätä. Tavallaan tuo huomio helpotti hänen oloaan, sillä ei hän ainakaan hulluksi ollut tulossa.

- Vähän kylmä täällä, Jeppe totesi varovasti.
- Minä oon aina sanonut, ettei se köyhyys ole kenellekään iloinen asia. Katohan minua, minulla ei palele kun on varaa laittaa leivän päälle muutakin kuin ylähuuli. Se kuule tällainen massa pitää lämmön pitkän aikaan. Tunti saunassa ja voin seistä kylmiössä vaikka viikon. Ainoastaan se perkeleen kylmiö sulaa, hähähää.
- Sitä vaimoa pitäisi lähteä etsimään, Jeppe mutisi.
- Hei, minä tiedän. Lähdetään katsomaan kun vaimo mittailee Eikan mustaa lakua, Väyne keksi.
- Öh, jospa minä sitä vaimoa…
- Elä puhu vaimosta mitään, antaa sen olla vielä hukassa. Ootko muuten koskaan nähnyt livenä, kun blondi mittaa tumman miehen lakua?
- En harrasta sellaisen katselua, Jeppe pihisi vaivoin.
- No sitten. Ensimmäinen kerta on aina paras. Tulehan, Väyne sanoi ja tempaisi Jeppeä kädestä.

Jeppe sai vaivoin jalat mukaansa, sillä noin lihavaksi mieheksi kauppias liikkui todella vaivattomasti. Vauhti oli sitä luokkaa, että käännöksissä Jeppe kolhi itseään toistamisiin hyllyjen reunoihin. Väyne ei hellittänyt kädestä vaikka hän kokeili nykiä sitä varovasti itselleen. Olo oli vähän kuin Molla-Maijalla viisivuotiaan tarhamatkalla.

Nanna oli tällä välin kerinnyt kaupassa jo aika kauas. Hän oli löytänyt kulkuportin luota ostoskärryt, joita työnteli mietteliäänä edellään. Jostain pitäisi löytää jotain kevyttä ruokaa, sillä nakit ja olut alkoivat tulla jo korvista. Olisikohan täällä jossain salaatteja? Melkoisen tovin jälkeen hänen oli pakko pysähtyä miettimään kulkusuuntaansa, sillä edessä oli joku torin tapainen, jossa oli valtava uima-allas ja muuta lähinnä auringonottoon tarkoitettu rekvisiittaa. Käytyään kokeilemassa veden lämpötilaa kädellään, hän huomasi tolpan, jossa oli tienviittoja. Asteltuaan sen eteen, hän totesi siinä olevan viitat eri ruokatarvikkeiden osastoille. Vihannesten kohdalla luki: VIHANNEKSET 13 KM. Myös salaatit olivat kyltin mukaan kolmentoista kilometrin päässä.

- Voi hitto mitä huumoria, hän tuhahti pettyneenä.
- Tööt, tööt, tööt!
- Apua! Nanna kirkaisi ja kääntyi ympäri katsoakseen tööttääjää.
- Päivää pikkurouva, poika kailotti pienen auton ratin takaa.
- Mitä sinä täällä ja mikä tuo on? Nanna osoitteli autoa.
- Sähköauto. Me ei viittitä Tsiisuksen kanssa kävellä näin isossa kaupassa, vaan otetaan aina auto käyttöön siitä ostoskärryjen vierestä. On se vaan tyhmää kävellä näin isossa kaupassa. Tiedätkö, että kerran tänne oli kuolla kuusihenkinen seurue, kun lähtivät jalan hakemaan vihanneksia.

Nanna jäi katsomaan poikaa, joka istui ihmeellisen kolmepaikkaisen sähköauton ratissa. Paikat olivat peräkkäin ja keskimmäisessä istui Tsiisus-koira tummat lasit silmillään. Auton perässä tuli vielä pieni peräkärry, joka vaikutti olevan tyhjä. Autoa katsellen Nanna alkoi pikkuhiljaa ymmärtää miksi tämä kauppa oli näin valtava ja kaikki käytävät poikkeuksellisen leveitä.

- Niinpä niin, noiden autojen takia tämän kaupan käytävät ovat näin isot, hän totesi pojalle.
- Väärä vastaus. Haluatko kilauttaa kaverille vai kysytäänkö säilykeherneiltä?
- No mikä se oikea vastaus on?
- Väyne, tämän kaupan omistaja. Hän on leveä mies, eikä mahdu millään normikäytäville.
- Ettei vaan olisi tullut nautittua vähän liikaa limpparia, Nanna tirskahti.
- Pthyi limpparia, olutta ja nakkeja sen olla pitää, poika räkäisi lattialle.
- Kuule, vietkö minut jonnekin mistä saan salaattia ja kevyttä ruokaa?
- Sopii, istu tuonne Tsiisuksen taakse ja pidä rintsikoistasi kiinni.
- Mokomakin nulikka, Nanna tuhahti könytessään sähköauton takimmaiselle istuimelle.
- Onko kaikki mukana? poika uteli.
- Oooh, Nanna ähkäisi auton lähtiessä liikkeelle.

Lähtö oli tosiaan sitä luokkaa, että hyvä kun tukka pysyi päässä. Toivuttuaan alkukiihdytyksestä, Nanna yritti seurata ohitse vilistävien hyllyjen tarjontaa. Eihän siitä mitään tullut, sillä meno oli kuin kilpa-ajoissa. Matkattuaan hetken aikaa, Nannan korviin alkoi ottaa joku kummallinen pörinä. Se lähestyi takaapäin todella nopeasti.

- Mummo, pitäkää kiinni, poika karjui ratin takaa.
- Mummo? Nannan aivot muotoilivat sanasta kysymyksen.

Samalla hän tunsi voimakkaan imun kohdistuvan häneen ja tempaavan häntä eteenpäin, vasten mustan koiran selkää. Onneksi imu meni ohitse yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin ja hän pääsi painautumaan jälleen selkänojaansa vasten. Tämän jälkeen hän puristi vieläkin kovempaa sähköauton ulkolaidoista. Matka jatkui vielä hetken aikaa. Viimein poika hiljensi ja pysäytti auton aukealle.

- Onko kaikki mukana? poika huuteli.
- Olen minä ja myös koira näyttää olevan, Nanna ilmoitti.
- Onko rintsikat? poika jatkoi.
- Ole nyt jo hiljaa niistä, Nanna sähähti mokomallekin tenavalle.

Noustuaan autosta jaloilleen Nanna lehahti punaiseksi, sillä ne pirun rintsikat olivat hävinneet matkan aikana. Eihän se nyt voi olla millään tapaa mahdollista. Hänen oli aivan pakko koittaa, että oliko edes pikkupöksyt jalassa.

- Ei se kusenpolttamia vie, poika nauroi Nannalle.
- Mikä se oli ja minne minun rintsikat joutuivat?
- Mummo ja se keräilee niitä. Tekee niistä linkoja, joilla kivittää kunnan rajan yli naapurikuntalaisia.
- Mutta miten…
- Haluatko minttukarkin? poika ojensi karkkia.
- En!
- Ota, se rauhoittaa ja auttaa unohtamaan rintsikat.
- Olkoon, Nanna tuhahti ja tempaisi karkin pojan kädestä.
- Vihannekset oikealla ja salaatit sun muut höttöset vasemmalla. Ostosten tekoon aikaa viisi minuuttia.
- Miten niin viisi minuuttia?
- Minua kakattaa.
- Sekin vielä, Nanna tuhahti ja ryntäsi tutkimaan kaupan valikoimia.

Onneksi kaupan tuotevalikoima oli aika hyvä ja lisäksi vihannestiskien vierellä oli ostoskoreja. Nanna latoi nopeasti koriin kaikenlaista vihreätä ja sen päälle salaattihyllystä erilaisia salaatteja. Hän otti varmuuden vuoksi reilusti kaikkea, sillä tähän kauppaan hän ei mielellään tulisi toista kertaa. Salaattihyllyn puolessa välin hänen silmiinsä osui kylmäallas, joka oli lastattu täyteen nakkeja ja olutta. Hän oli juuri avaamaisillaan suunsa kysyäkseen pojalta asiasta, kun tämä alkoi kilkattaa:

- Monipuolinen ruoka. Niistä saa nakkiolutsalaattia, nakkiolutkeittoa tai vaihtoehtoisesti vain nakkeja ja olutta.
- Saako täältä hampurilaisia, siis sellaisia valmiita?
- Saa, hampurilaiset ovat tuossa viereisessä välikössä.
- Kiitos.

Nanna palasi takaisin hyllyn päätyyn ja kurvasi sen toiselle puolen. Hän hekumoi jo ajatuksella päästä valitsemaan joku hampurilaisherkku isosta valikoimasta. Kohdistettuaan silmänsä hampurilaishyllyyn, hänen oli pakko pysähtyä vetämään henkeä oikein kunnolla.

- Missä, missä kaikki hampurilaiset ovat? hän ähkäisi.
- Ei täällä ainakaan, ellei tuota yhtä lasketa, poika hihitteli.
- Miksi?
- Se on rottia varten.
- Häh?
- Täällä ei tapeta ketään nälkään.
- Ei kun minä tarkoitin, että miksi täällä ei ole enempää hampurilaisia? Nanna kivahti.
- Tiedätkö miltä tuntuu liukastua valmishampurilaispaketissa olevaan majoneesiin? poika tapitti Nannaa silmiin.
- E-en.
- Väyne, tämän kaupan omistaja tietää ja siksi täällä ei ole hampurilaisia.
- Outo paikka, Nanna tuhahti.
- Kotisi on outo paikka, mokomakin toisten paikkojen räkyttäjä, poika irvisteli takaisin.

Nanna hamusi vielä purkkiherneitä ja punajuuria ostoskoriin. Viimein näytti siltä, että muut ostokset paitsi maito, leipä ja voi oli tehty.

- Mitä leipää? poika uteli jonkun koneen ääreltä.
- Häh, miten…siis tummaa leipää.
- Keski- vai täysin tumma?
- Vaikka keski, Nanna vastasi kummastellen.
- Ok, leipä tulee putkipostilla kassalle. Maito ja margariini otetaan kyytiin matkalla.
- Hei, mitä tuo koira tekee? Nanna kummasteli Tsiisuksen touhuja.

Koira oli hypännyt vihannestiskiin ja kaivoi siellä vimmatusti. Porkkanat, kurkut ja perunat vain sinkoilivat kun se mylläsi tiskiä. Lisäksi se piti aivan käsittämättömän kovaa murinaa ja ärinää.

- Jaa, luulee varmaan, että siellä on kanin kolo, poika tirskahteli.
- Mistä se sellaista on saanut päähänsä? Nanna kummasteli.
- Porkkanoista. Se luulee, että missä porkkanat, siellä myös kanit. Ei se enää selvin päin tuollaisia luule.

Nanna oli vielä kysymässä jotain koiran selvin päin olemisesta, mutta sulkikin suunsa, ettei vaan saisi lisää idioottimaisia vastauksia tai ainakin järjenvastaisia. Poika kävi kiskomassa mustan koiran hännästä lattialle ja talutti hienoisesti horjahtelevan hurtan takaisin sähköauton keskimmäiseen istumapaikkaan. Hän kehotti Nannaa laittamaan ostokset peräkärryyn ja istumaan kyytiin.

- Ja sitten kohti liukkaita kelejä, poika hihkaisi tallatessaan kaasupolkimen pohjaan.

Ajomatka sujui jälleen tuttuun tyyliin kovaa vauhtia. Tällä kertaa tosin kukaan ei ohittanut heitä. Pysähdys maitotuotteiden luona sujui ilman kommelluksia. Nanna sai minuutin aikaa nostaa kyytiin tarvittavat ostokset. Siinä olikin aivan riittävästi, sillä tiski oli juuri sopivalla korkeudella sähköauton vierellä.

- Ja taas mentiin, poika hihkaisi kaasua runtatessaan.

Sähköauto ei lähtenytkään entiseen malliin, vaan suti niin hitosti. Poika huuteli margariinin liukastaneen tämän paikan melkein ajokelvottomaksi. Pitäisi kuulemma ripotella tähän kohtaan vähän kanelia, jotta pito palautuisi entiselleen. Nannalle ei tullut tässä vaiheessa edes mieleen kysyä, että miksi juuri kanelia? Armottoman sudittelu jälkeen auton takarenkaat saivat pitoa ja se singahti perä holtittomasti heittelehtien matkaan. Tällä kertaa auto vain käväisi huippunopeudessaan, ennen kuin se pysähtyi kassoille.

Tällä välin Jeppe oli päässyt Väynen roikottamana ja kiskomana kassojen tuntumaan, jossa tiukkaan asuun sonnustautunut blondi oli kontallaan Eikan edessä. Hän ei voinut uskoa näkemäänsä todeksi, että ihan keskellä kirkasta päivää ja vielä kaupassa. Onneksi heidän välissä oli sentään laatikkopino, joten rasvaisimmat yksityiskohdat jäivät näkemättä.

- Onko se laku aivan yhtä tummaa mitä ennenkin? Väyne huuteli.
- Mmmmm, on ja maistuu ihan samalta, blondi mumisi vastauksen. – Tulkaa tekin maistamaan, Eikalla tätä riittää isommallekin porukalle.
- En minä taida…välittää, Jeppe änkytti.
- No jonoon vaan, pitäähän sitä sinunkin saada jotain imeskeltävää, Väyne hörähti ja pamautti Jeppeä kipeään selkään.
- Auts, se, se selkä on yhä kipeä.
- Valita vaan yksinäsi, minähän sanoin pyytäväni vain kerran anteeksi, Väyne murahti ja asteli vaimonsa taakse.
- Minä…pysyn täällä, Jeppe varmisteli.
- Pitääkö minun kumartua sen lakun puoleen? Väyne esitti kysymyksen vaimolleen.
- Ei tarvitse, minä voin antaa, blondi sanoi ja nosti esille varmaan metrin mittaisen mustan lakritsin.
- Kyllä minä laske ne sata olla, Eikka ilmoitti perään.
- 99, blondi väitti.
- Sata, Eikka korjasi.
- Olkoot, laskit kuitenkin omasi, Väyne räjähti nauramaan ja läimäytti tummaa miestä selkään oikein voimalla.

Eikka ja Väyne sopivat jotain seuraavasta toimituksesta ja siitä, että seuraavan kerran lakut voisivat olla tasan metrin mitan sijaan metrin ja kolme senttiä.

- Olihan ne pupeloni nyt tasan metrin? Väyne varmisti vielä vaimoltaan.
- Kuusi kerkesin mitata ja kaikki oli tasan.
- Oot sinä Eikka perkele tarkka jätkä näiden mustien unelmiesi kanssa, Väyne kehaisi.
- Minä itsekin musta unelma, kovin tarkka mies, kitos paljon mister Väyne, Eikka kumarteli.
- Menepäs nyt tuon vaimoni kanssa vaikka päiväkahville, mutta päästä se illalla takaisin, sillä on vähän siivoushommia.
- Minä lupa tehdä se, Eikka myönteli ja poistui paikalta blondi perässään.

Samalla hetkelle pojan ohjaama auto pysähtyi kassojen luokse. Kyydissä istuva Nanna kerkesi nähdä vain vilaukselta ovesta ulos astelevaa Eikkaa ja blondia. Ne eivät kylläkään häntä kiinnostaneet, sillä rakkaan aviomiehen näkeminen oli tällä hetkellä tärkeintä.

- Jeppe, Luojan kiitos, sinä olet täällä, Nanna huokaisi helpottuneena.
- Kiitä Väyneä, minä se tuon retkun tänne talutin. Ties vaikka olisi mennyt ostamaan jotain terveyspaskaa, hyh helvetti, Väyne puisteli päätään.
- Löysitkö sinä kultaseni mitään, Nanna uteli mieheltään.
- Joo, purkinavaajan.
- Purkinavaajan?
- Niin, se on todella tarpeellinen. Minne minä voin maksaa tämän? Jeppe uteli Väyneltä.
- Maksa kassalle, sinne ne yleensä on maksettu, tämä viittoili kädellään.
- Joo, mutta eihän siellä ole ketään.
- Hei, tämä kassakone on muovia, Nanna oli astellut lähimmän kassakoneen luo.
- Sain halvalla, eikä tartte pitää henkilökuntaa istumassa kassan takana perse homeessa, Väyne hörähti.
- Entä se maksaminen? Jeppe uteli.
- Eikä näissä tuotteissakaan ole mitään hintoja, Nanna kummasteli.
- Minä kyllä kuulin tänään, kun se vaimosi käytteli hinnoittelukonetta ja sillä oli kaksi sellaista jopa vyöllään, Jeppe kertoi havainnoistaan.

Väyne purskahti nauramaan ja kävi sen päälle takomassa Jepen koko ajan kipeämmäksi tulevaa selkää. Hän kehui Jeppeä kovin huumorintajuiseksi veikoksi ja pyyteli tätä illalla saunomaan tänne kaupan saunaosastolle. Tämän jälkeen hän kertoi, ettei se vaimopupelo ollut mitään tuotteita hinnoitellut, vaan pakaroitaan tyhjillä hintalapuilla. Tämän kommentin jälkeen Väyne näytti herkistyvän oikein kunnolla, sillä hän paljasti kirjoittavansa niihin takapuoleen liimattuihin hintalappuihin iltaisin runoja.

- Runoja, sinä, Jeppe repesi oikein totaalisesti.
- Tarkasti sanottuna Hurutolalaisia raikuja, Väyne korjasi.
- Ovatko ne jotain sukua haiku-runoille? Nanna puuttui keskusteluun.
- Tavallaan, ne haikulit ovat kopioita meidän raikuista.
- Aika herkkää, Jeppe hihitteli hammasta purren.
- Se on herrankin parasta alkaa herkistellä runoista, ettei tartte kirjoittaa ensimmäistä runoa paskaksi ammutusta polvilumpiosta. Siitä voipi tulla peräti parku- tai jopa itku-runo.
- Anteeksi, olen todellisuudessa kovin herkkä ihminen, Jeppe vakavoitui.
- Hyvä herrasväki, ellei kimppasauna tai kimppalotto kiinnosta, niin olen katsonut teidän poistuneen ilmaa pilaamasta, Väyne ilmoitti pyssyjään heilutellen.
- Ei…me niitä varmaan…ainakaan tällä kertaa, Jeppe kiirehti selittelemään.
- Eikä tartte maksaa, minä tarjoan! Väyne ilmoitti.
- Kiitos, Nanna vastasi nopeasti ja pakkasi ostokset rivakasti muovikassiin.

Kassalla ostoksia pakkaillessa Nannan eteen tipahti paketti ruisleipää, ihan sellaista mistä pojan kanssa oli ollut puhe. Hän kurkisti ylöspäin ja totta tosiaan, siellä oli apteekeista tutun putkipostin pää. Leipäpaketti sujahti nopeasti muovikassiin, sillä hän ei halunnut jäädä enää yhtään pitemmäksi aikaa tähän outoon kauppaan. Jeppe kiitteli vielä mainiosta säilykepurkinavaajasta ja seurasi vaimoaan ulos kaupasta. Kuin yhteisestä sopimuksesta, kumpikaan ei kääntynyt katsomaan taakseen, vaan he kävelivät vierekkäin ja mahdollisimman nopeasti mökilleen.

Jatkuu, mutta milloin ja miten?