etusivulle
sekalaisiin tarinoihin
tekstipohjaiselle sivulle

22.11.2005

Lomamatkalla - osa 3


Nanna istui tuolilla ja mietti Eikan sanomisia Hurusta. Hän tuli siihen tulokseen, että nyt se lihava pallero saisi kuulla kunniansa, sillä eihän tällainen ihmisten kiusaaminen lomamatkalla ollut enää normaalia. Lisäksi sillä täytyi olla jotain salattavaa, kun herra itse ei ollut suvainnut ilmestyä paikalle. Olihan se kumma, ettei edes tuttuja tulla moikkaamaan, Nanna puhisi mielessään.

- Naurava nakki lopetta soitto, Eikka ilmoitti valkoiset hampaat loistaen.
- Mistäs sen tiedät? loppuiko sinappi tai jotain muuta yhtä hauskaa? Nanna murahti.
- Sain juuri hiljaisen tekstarin, että vessan ovi pitää avata, Eikka ilmoitti astellessaan kohti hotelli helpotuksen ovea.

Nanna katseli mietteliääni Eikan oven avaamista. Jollain tapaa vessan pariovet pistivät ajatukset solmuun jälleen kerran. Norsutko tuolla käyvät paskomassa, kun oven pitää olla noin iso? Hyvä että Eikka kerkesi pois vessa ovelta, kun huoltoaseman päätyseinästä nousi ylös iso liukuovi, ja tienoon täytti kummallinen pörinä. Nanna siirsi tuolia vaistomaisesti vähän taaksepäin, sillä hänellä oli pienoinen aavistus tulilinjalla olemisesta.

- Jeppe, täällä tapahtuu taas jotain omituista, hän hihkaisi tiskillä tietokonetta näpelöivälle miehelleen.
- Joo, meidän mökissä näyttää olevan kaksi makkaria, vaikka me tarvitaan vain yksi.
- Kuunteletko sinä Jeppe Ylikääpä minua ollenkaan?
- Totta kai rakas.
- Mitä minä sanoin äsken?
- Että täällä on oudonmakuista kahvia, Jeppe mutisi zoomaillessaan lomamökin pohjapiirrosta.
- Onneksi siinä mökissä on ne kaksi makuuhuonetta, Nanna huokaisi ja tarkensi katseensa ulos, josta oli alkanut kuulut ihmeellistä surinaa.

Ääni oli kuin jonkun jättiläisitikan aikaansaama. Se tästä vielä puuttuisikin, että paikalle lennähtäisi joku elefantin kokoinen jättiläissääski, Nanna alkoi panikoida mielessään. Järkevänä ihmisenä hän sai kuitenkin rauhoiteltua mielensä. Surinan lähestyessä, Nanna siirsi tuolia vielä hieman taaksepäin. Sitten surinan voimistuminen yllättäen lakkasi. Kuulosti ihan siltä, kuin äänen aiheuttaja olisi pysähtynyt. Nanna vilkaisi kysyvä ilme naamallaan Eikkaa, joka oli harjan kanssa lakaisemassa vessan pariovien edustaa.

- Se kerä paine, Eikka tuumasi jatkuva hymy naamallaan.
- Häh? mikä paine?
- Iso paine, jotta päästä luja.
- Mitä teet? Nanna tiedusteli Eikalta.
- Ei kerke, nyt se tulla! Eikka huudahti ja loikkasi suojaan ison ruukussa olevan palmun taakse.

Samassa ääni alkoi voimistua pelottavalla tavalla. Nanna sulki varmuuden vuoksi toisen silmänsä, ettei mahdollinen pelottava näky olisi niin hirveän kamala. Puoliksi nähtynä sen pitäisi olla vain puoliksi pelottava, sen kertoi hänelle naisen logiikka. Jeppe puolestaan ei ollut edes noteerannut mokomaa asiaa, sillä nyt hänellä oli yhteys kesken olevaan verkkopeliin. Kaiken lisäksi Pekka oli pelissä mukana uuden kannettavan tietokoneensa kanssa. Pelin chatin kautta Pekka oli kertonut pelaavansa tätä peliä nyt Tallinnan vanhasta kaupungista eräältä terassilta. Negatiivista tuossa oli se, että Pekka oli siellä halvan oluen luona ja hän täällä jossain takametsän tuppukylässä. Koska peli oli kuitenkin elämän tärkein juttu, ei edes kallis oluen hinta saanut Jeppeä pois tolaltaan. Hän ei onnekseen edes pitänyt kaljasta niin kovasti mitä ystävänsä Pekka.

- Mikä helvetti tuo oli? Nanna ähkäisi yrittäessään tarkentaa silmiään ohitse viuhahtavaan kapineeseen.
- Huroottori, Eikka huuteli palmun takaa.
- Täh?
- Kiihty hitaasti, mutta kulke lujaa. Kulke myös pelkkä takarenkas.
- Ai jaa? Nanna jäi miettimään näkemistään.

Jollain tapaa hänen aivonsa alkoivat vasta nyt toimia ja piirtää silmien välittämää kuvaa puhtaaksi. Jotenkin hänen mieleen tuli keulivan mopon kyydissä oleva isokokoinen mieshenkilö, jolla oli päällään värikäs paita.

- Huru perkele! Nanna kirota päräytti.
- Häh kuka missä? Jeppe havahtui koneensa ääressä ja nosti katseensa näytöstä.
- No tuo äsken ohitse mennyt pörisijä oli Huru. Aivan varmasti se oli se pönäkkä ihmeidentekijä.
- Kerro terveisiä, Jeppe mutisi ja vaipui takaisin nettipelin syövereihin.
- Minne se meni? Nanna huusi Eikalle.
- Paska juttu, Eikka hymyili ja piteli nenäänsä.
- Öh tuota, Nanna nikotteli kummissaan mustan miehen vastausta.
- Iso mies, olla paha haju, Eikka jatkoi ja puristi yhä nenäänsä.
- Annas kun arvaan, Lappari ja nakit.
- Huva huva, sinä tietä kaunis nainen, Eikka innostui ja marssi takaisin tiskinsä taakse.

Eikka kolusi vähän aikaa tiskin alustaa ja ilmestyi kohta tiskin päätyyn kahden rullalaudan kanssa. Aseteltuaan nuo kotitekoisilta vaikuttavat rullalaudat lattialle, hän nosti matkalaukut niiden päälle. Todettuaan molempien olevan kohtuullisen tukevasti lautojen päällä, hän tuuppasi ne matkaan.

- Poika nouta ne matkalaukualue, Eikka ilmoitti.
- Niin, totta kai, matkalaukkualue, Nanna mutisi ihmeissään.
- Tuossa luke se, Eikka viittoili laukkuja, jotka olivat pysähtyneet viivoitetulle alueelle.

Toden totta, lattialla oli viivoitettu alue, jossa luki isolla ”Matkalaukkualue”. Nanna katseli tuota kummissaan, sillä hänen mielestään tuossa kohtaa ei lukenut äsken yhtään mitään, sen hän olisi voinut vaikka vannoa.

- Pitäisikö meidän odottaa Hurua, olisi vähän asiaa? Nanna palasi äskeiseen asiaan.
- Ei maksa vaiva. Näke joku toinen päivä, Eikka puisteli päätään nostellessaan tiskille viinapulloja.
- Rekke rekke rekke, mister Bile Hile innostui näkemistään pulloista.
- Onko hän ihan terve? Nanna tiedusteli Eikalta ja viittoili Bile Hilettä kohti.
- Kyllä olla, mutta myös hyvin juopo.
- Mitä teet?
- kolme osa rinki.
- Niin?
- Yksi rommi, yksi viski ja yksi konjaki.

Nanna siirtyi uteliaana miehensä viereen seuraamaan Eikan puuhasteluja. Tämä otti tiskin alta valtavan kokoisen kookospähkinän, joka oli leikattu auki. Seuraavaksi hän kaatoi sinne yhden rommipullon, yhden viskipullon ja yhden konjakkipullon. Lopuksi Eikka sekoitti kookospähkinässä olevat ainekset isolla puukauhalla. Nanna katseli tapahtumaa sillä silmällä, että tuossa olisi hänen koko vuoden viinakset, ellei ylikin. Jeppe ei tapansa mukaan ollut mitenkään tietoinen ympärillään tapahtuvista asioista.

- Aika tymäkkä satsi, Nanna tuumasi.
- Juoda jo yksi sama tänä päivä, Eikka nauroi.
- Okei, okei, okei, mister Bile Hile tuli hetkuttelemaan itseään Nanna viereen.
- Sano kitos, sano! Eikka yllytti Bile Hilettä tämän tarttuessa kaksin käsin kookospähkinään.
- Ki, ki, kii, ki, ki, kii
- Ei! Sano kitos!
- Ki, ki, kii, ki, ki, kii, jatkoi mister Bile Hile sitkeästi.
- Ei mahta mitä, Riki Sorsa viedä mies, Eikka puisteli päätään kookospähkinän kanssa poistuvan Bile Hilen perään.
- Matkustajat valmiina, kuljetus kohti mökkiä lähtee kahden minuutin kuluttua, kuului samassa ovelta pojan äänellä heitetty ilmoitus.

Poika käveli matkalaukkujen luo ja sitaisi niihin näppärästi lyhyet narunpätkät. Noista naruista vetäen hän lähti kohti ovea, joka oli jäänyt auki. Oven mennessä kiinni pojan perässä, Nanna havahtui ajatuksistaan.

- Nyt mennään Jeppe Ylikääpä, minä haluan päästä vihdoin ja viimein lepäämään, Nanna sanoi ja tarttui Jeppeä kädestä.
- Hei, rauha nyt vaan.
- Ei mitään rauhaa, vaan toimintaa, Nanna sihahti astetta tiukemmin.
- Ajatko?
- Ajan!

Jeppe lähti seuraamaan vaimoaan kohti ulkona seisovaa Nissan Maximaa. Tosin tässä pelin tiimellyksessä hänet olisi voinut istuttaa vaikka vanhaan Ladaan ilman, että hän olisi huomannut asiassa mitään kummallista. Nanna avasi Maximan takaoven ja tuuppasi tietokonehullun siippansa takapenkille. Nanna muisti juoneensa osan siitä kookosdrinkistä, mutta onneksi vain osan, joten ajokunto oli vielä täysin laillinen. Vasta saatuaan auton käyntiin, hänen mieleen tuli se poika ja matkalaukut. Hän käänteli päätään ja huomasi viimein jonkun ihmeellisen yhdistelmän olevan jo huoltoaseman liittymän kohdalla, odottamassa heitä.

Nannalle tuli kiire käännellä Maxima ja ajaa se sitten tuon oudon yhdistelmän perään. Yhdistelmä oli rakennettu polkuautosta ja jostain kummallisesta peräkärrystä, jossa heidän matkalaukut keikkuivat. Peräkärryn laidat koostuivat muutamasta nurkkatolppien väliin hakatuista vinoista laudoista.

- Ei taida olla ihan liikennekelpoinen, hän hymähti ääneen.
- Eikö? no ohita se sitten, Jeppe mutisi.
- Miten niin ohita? Mistä minä sitten tiedän minne me olemme menossa?
- Aja sitten takana.
- Niin ajankin, Nanna kivahti.

Matka jatkui liittymästä oikealle. Nopeus oli sen verran rauhallinen, että Maximassa ei tarvinnut painaa edes kaasua, vaan automaatti meni tyhjäkäynnilläkin liian lujaa. Nannan hillitessä jarrulla auton menoa, Jeppe jatkoi maailman pelastamista ystävänsä Pekan kanssa. Hetken päästä polkuautoyhdistelmä kääntyi oikealle ja Nanna perässä. Matka jatkui ruokakaupan ja leffateatterin ohitse kohti mutkassa häämöttävää ruosteista Ladaa. Nanna oli jo asennoitunut kääntymään oikealle mutkasta, kun polkuauto kääntyikin yllättäen leffateatterin jälkeen vasemmalle, juuri ennen Ladaa. Nanna käänsi Maximan perässä ja totesi heidän tulleen hienon hirsimökin pihaan. Mökki oli ollut todella hyvin piilossa leffateatterirakennuksen takana.

- Onko tämä se meidän mökki? Nanna tiedusteli pojalta noustessaan autosta.
- Ei, paitsi jos allekirjoitat nämä paperit, poika ilmoitti ilmeenkään värähtämättä ja näytti kädessään olevaa paperinivaskaa.
- Anteeksi mitä?
- Nimi vaan alle näihin, niin mökki on teidän.
- Tuota, me tultiin oikeastaan vain lomalle, Nanna nikotteli.
- Ei sitten, voidaan me pitää tää itselläkin, poika totesi ja survoi paperit paitansa alle.
- Nyt pelihullu ulos sieltä ja kantamaan laukkuja sisälle mökkiin, Nanna karjaisi miehelleen saatuaan Maximan takaoven auki.
- Tyhmä, nyt tää peli jää taas kesken, Jeppe marmatti, mutta sulki kuitenkin koneen näytön pettynyt ilme naamallaan.

Jeppe käveli polkuauton peräkärryn vierelle ja tarttui toiseen matkalaukkuun nostaakseen sen pois kärryistä. Laukku ei kuitenkaan edes hievahtanut hänen voimillaan. Kokeiltuaan sitä vielä kaksin käsin, oli urheilevan kolmikymppisen luovutettava.

- Kaikki ajallaan, ne nostetaan vasta kun minä annan luvan, poika ilmoitti topakkana ja korkkasi pullon punaista limsaa.
- Mistä…tuo…limsapullo? Jeppe kummasteli.
- Hansikaslokerosta, poika totesi ja viittoili polkuautoaan.

Jeppe katsoi polkuhärveliä tarkemmin, ja toden totta, siihen oli kiinnitetty jostain autosta peräisin oleva hansikaslokero. Poika nautiskeli limsaansa hiljaisuuden vallitessa, ja Ylikäävän pariskunta odotti kiltisti koko tuon juontihetken ajan. Viimein pullo oli tyhjä ja poika pakkasi sen takaisin hansikaslokeroon.

- Kesällä kun ei tarvitse hansikkaita, poika selitti.
- Aivan, Jeppe myönteli vaistomaisesti.
- Jos otat ne laukut, niin saatte alennusta tästä lomaviikosta, poika sanoi Jepelle ja viittoili laukkuja.
- Anteeksi tyhmyyteni, mutta tämänhän piti olla joku ilmainen juttu, Nanna puuttui tarkkana talousihmisenä alennus-sanaan.
- Niin se onkin, joten saatte pari sataa eukkaa rahaa kaupan päälle, poika totesi hymyillen.
- Kumma mesta, Jeppe mutisi jaksaessaan nyt nostaa laukut pois peräkärrystä.

Molempien laukkujen ollessa maassa, Jeppe tutkaili peräkärryn pohjaa, löytääkseen siitä jotain laukkuja kiinni pitävää. Se oli kuitenkin vain kolmesta lankusta kyhätty alusta, ilman mitään kiinnikkeitä. Kokeillessaan nostaa kärryä takaosasta, se nousi todella helposti. Jeppe jäi mietiskelemään, että olivatkohan hänen lihaksensa olleet jollain tapaa jumissa pitkäaikaisen pelaamisen takia? Toisaalta häntähän saattoi vaivata joku salakavala lihasrappeumatauti, joka ilmeni satunnaisesti. Poika oli tällä välin noussut mökin kuistille ja odotteli pariskuntaa.

- Kenen tuo Lada on? Nanna uteli autoa viittoillen.
- Kysy mikä se on? poika totesi.
- Miten niin mikä? Ladahan se näyttää olevan.
- Kysy nyt vaan, ettei tarvitse alkaa itkeä ilkeiden vieraiden takia, poika tuumasi topakkana.
- No olkoon. Mikä tuo on?
- Siis mikä on mikä? poika kysyi pää kallellaan.
- Mikä tuo Lada on? Nanna tiuskaisi nenäkkäälle tenavalle.
- Ei muuten tartte tiuskia, poika kivahti. – Se on meidän maamerkki.
- Häh, että ihan maamerkki? Eikös ne yleensä ole jotenkin sellaisia korkeita rakennuksia tai jotain muuta näyttävää, Nanna kummasteli.
- Näätkö, romivanteet, poika osoitteli Ladaa innoissaan.
- Joo, nään, Nanna naurahti.
- Sitä paitsi meillä on toinenkin maamerkki, se on rattori.
- Traktori?
- Ei ku rattori, poika korjasi. – Se on tuolla toisella puolen kylää liikennekolmion vieressä. Sinne järjestetään niin halutessa kokopäivän tutustumisretkiä.
- Mikä hiton liikennekolmio? Jeppe uteli päätään raapien.
- Risteys.
- Siis kärkikolmioko? Jeppe arvuutteli.
- Ei, kun risteyskolmio. Meidän liikennesuunnittelija ei saanut piirrettyä viimeksi kunnollista liikenneympyrää, niin se piirsi liikennekolmion. Vaikeuttaa kyllä hieman ajamista, mutta tehty mikä tehty, poika selitti kärsivällisesti pariskunnalle.

Jatkuu, mutta milloin ja miten?



© Rauno Vääräniemi