etusivulle
sekalaisiin tarinoihin
tekstipohjaiselle sivulle

19.04.2005

Lakaistu

Aurinko paistoi lämpimästi, kun Veikko Kränä talutti polkupyöränsä ulkovarastosta kohti hiekan peitossa olevaa pyörätietä. Miten lie askel sattunut huonosti ja hän tuuskahti nokalleen ison vatsansa päälle ja fillari pyörähti ajotiellä ajavan punaisen Volvon eteen.

- Kato etees juoppo, Volvoa ajava mieshenkilö huusi Veikolle.
- Äh, kuka siellä piipittää?
- Hinaa tuo pyörä ainakin pois tuosta ajokaistalta.
- Syö paskaa, pthyi, Veikko uhosi viisikymmentä vuotiaan kokemuksella ja aika pahasti kieroon kasvaneella luonteellaan.
- No hei äijä, älä nyt skitsoomaan ala, kun kerran olet itse kompuroinut, Volvo-mies tyynnytteli Veikkoa.
- Onhan se nyt perkele, ettei saa edes ylös nousta ilman, että joku vitun idiootti tulee valittamaan, Veikko jatkoi rähisemistään.
- Antaa olla, Volvo-mies sanoi ja nousi autosta.

Tämän jälkeen hän kävi nostamassa Veikon ruosteisen polkupyörän pois ajoradalta ja laittoi sen vielä nätisti jalkakäytävän vieressä kasvavaa puuta vasten. Veikon istuessa vielä jalkakäytävällä Volvon ovi kävi uudemman kerran ja punainen auto oli poissa.

- Vittu mikä ovien paukuttelija, Veikko manaili auton perään ja sylki suuhunsa kertynyttä hiekkaa.

Hetken aikaa istuttuaan, hän nousi ylös ja tarttui polkupyörää ohjaustangosta. Veikko laski kuitenkin otteensa irti pyörästä ja kyykistyi keräämään käsiinsä jalkakäytävän hiekkaa. Saatuaan aikaiseksi omasta mielestään riittävän ison kasan, hän laittoi sen kouraansa ja tunki hiekat taskuun. Tämän jälkeen oli polkupyörän vuoro joutua Veikon käsittelyyn. Matka työpaikalle oli vain parisen kilometriä, koska fillarilla saattoi oikaista läheisen omakotitaloalueen läpi. Erään alueen vanhimpiin kuuluvan mökin pihatiellä oli hiekkaa luutimassa vanha harmaapartainen mies. Veikko pysähtyi katselemaan miehen touhua, kun tämä luuti hiekan pihalta tielle.

- Meni mökki myyntiin! Veikko aloitti keskustelunsa.
- En myy, ei ole tarvista rahalle, vanhus tuumasi.
- Vaan kun on pakko myydä, jotta tuo ympäristörikos saadaan maksettua.
- Mitä se nyt höpöttää? vanhus katseli Veikkoa alta kulmien.
- Jokainen on itse vastuussaan omista hiekoista, niitä ei saa tupata toisten riesaksi tähän kadulle.
- Kadultahan ne ovat tänne pihalle kulkeutuneetkin.
- Niin, yhteiskunnan vikahan se on, että piha hiekottuu ja mummot pysyvät koko talven pystyssä, pthyi!
- Yksin minä tässä asustelen.
- Ja jos ei ole perillisiä, niin yhteiskunta lunastaa tuon mökin. Saadaan siihenkin sitten sellaiset asukkaat, jotka eivät itse hiekkojaan kaduille luudi, vaan tilaavat paikalle ammattitaitoisen lakaisukoneenkuljettajan.
- Konneet ne pittää turhaa meteliä, ei niitä sovi tänne tuoda, vanhus selitti samalla, kun luuti hiekkoja Veikon lahkeille.
- Mitä sinä perkeleen käppänä oikein teet? Se luuta pois tai katkaisen sen samalla kun murran kätesi, pthyi!
- Aamulla muuten kolotti varvasta, ukko höpötti ja huitaisi samalla luudalla Veikon pyörää.
- Mitä helvettiä?
- Sitä vaan, että kannattaa silmäillä mustia autoja.

Koska Veikko ei pelännyt mustia eikä punaisia autoja, ei hän jäänyt enää pitemmäksi aikaa kuuntelemaan tuota höppänää vanhaa miestä. Todennäköisesti tuokin kääkkä on jo kuollut vanhuuttaan, kun hän palaa töistä, Veikko mietiskeli hymy huulillaan polkiessaan eteenpäin. Seistessään viimeisissä valoissa punaisilla, hänen eteensä pysähtyi pitkä musta amerikkalainen auto. Auton takaovi aukesi ja sieltä lensi hänen eteensä pieni lasten muoviämpäri ja lapio. Takaovi sulkeutui aivan yhtä nopeasti ja samassa katuun jäi kaksi mustaa raitaa todisteeksi kasikoneen voimasta.

- Pthyi, saatana, Veikko kiroili nostaessaan esineet käteensä.

Sovitellessaan ämpäriä pyörän ohjaustankoon, hän huomasi lapioon kirjoitetun jonkin viestin. Siniseen lapioon oli kirjoitettu oudon koristeellisella käsialalla: ”Tee Veikko ihmiskunnalle palvelus ja työskentele näillä pari päivää.” Veikko katseli lapiota hetken aikaa mietteliään näköisenä ja tunki sen sitten taskuun.

- Lapio pyh! hän manaili itsekseen tunkiessaan polkupyörää työpaikan pyörätelineeseen.
- Kato Veikko, tulit sitten iltavuoroon, hänen työkaverinsa Kasperi tervehti.
- Pthyi, Veikko räkäisi rakennuksen seinään. – Niin tulin, eihän tästä urakasta muuten mitään tulisi.
- Osaavat täällä hei muutkin ajaa lakaisukonetta, Kasperi huuteli vittumaisena tunnetun työkaverinsa perään.
- Paskat osaa, Veikko hymähti itsekseen kävellessään kohti pukutiloja.
- Päivää, toitko iltapäivälehden? Toinen työkaveri, Jaska nimeltään, tiedusteli pukuhuoneessa riisuessaan työvaatteitaan.
- Vittu, mistä teitä pässejä oikein sikiää? Veikko murahti mennessään omalle kaapille.
- Kato, sulla on oma ämpäri. Olet tainnut ottaa omien hommien lisäksi jonkun toisenkin urakat, Jaska piruili huomatessaan muovisen ämpärin.
- Kannattaisi hankkiutua teatteriin noilla koomikonlahjoilla, Veikko ärähti ja räkäsi Jaskaa kohti.

Jaska osasi varautua ja räkäklimppi osui lattialle. Tämän jälkeen pukuhuonetiloihin laskeutui synkkä hiljaisuus, sillä keskustelut oli keskusteltu tämän päivän osalta. Jaskaa alkoi oikein harmittaa, ettei ollut tullut vaikka kusseeksi lakaisukoneen penkille. Veikko nimittäin lähti sillä seuraavana ajoon katuja putsailemaan. Koko työpaikan ilmapiiri oli Veikon ansioista nätisti sanottuna perseestä. Onneksi työt olivat aika pitkälle yksin tehtäviä, joten Veikon ja toisten työkavereiden kohtaamisia sattui työasioissa aika harvoin. Jaska oli aika nopeasti valmis ja katosi pukuhuoneesta keväiseen auringonpaisteeseen. Veikko odotti työkaverinsa lähtöä ja hyppi sen jälkeen muoviämpärin aivan littanaksi ja tunki se roskikseen. Saatuaan työvaatteensa päälle, hän suunnisti suoraan pihalla odottavan lakaisukoneen luokse. Toiset iltavuoron aloittajat olivat kahvihuoneessa rupattelemassa mukavia, mutta Veikko ei edes vilkaissut sinne päin. Ei siellä kyllä kukaan olisi häntä kaivannutkaan, jos aivan tarkkoja ollaan.

Veikko käynnisti koneensa ja lähti ajamaan kohti tulomatkan omakotitaloaluetta. Pyörämatkan aikana hänelle oli piirtynyt suunnitelma aivoihin. Vanhus oli ollut niin vittumainen höppänä, että ainakin postilaatikko piti käydä kaatamassa ja matkalla koneeseen kertyneet hiekatkin voisi kipata sen seniilin kurpan oven eteen. Saisipahan sen jälkeen heiluttaa sitä ikäloppua luutaansa lopun elämää, Veikko mietiskeli pirullinen hymy huulillaan. Matkalla iski kuitenkin kahvinjano ja hän päätti pyörähtää Shellillä kahvikupillisen verran. Veikko sompaili koneensa jalkakäytävälle ja tunki sen aivan kiinni valoissa seisoviin ihmisiin, jotka alkoivat ryntäillä hädissään alta pois.

- Väistykää nyt perkeleen apinat, palvelustahan minä teille olen tekemässä, hän karjui koneen ikkunasta.
- Ei tarvi sentään päälle ajaa, yksi lastenvaunuja työntävä nuori äiti huomautti tuohtuneena.
- Ai jaa? Ja mikä se sinä saatanan lehmänperse olet minua neuvomaan? Veikko tarttui heti huomautukseen.
- Minä soitan ja ilmoitan työnantajallesi käytöksestäsi, nainen ilmoitti siirtyessään kauemmaksi koneesta.
- Hiljaa lypsykone, minä olen katujen Jumala ja voin tehdä mitä vaan, Veikko huusi silmät päässä seisten.

Kaikkien onneksi valot vaihtuivat ja Veikko ajoi koneensa kadun yli toiselle puolelle jalkakäytävälle. Äskeinen mölyäminen oli saanut aikaiseksi sen, että jalkakäytävä oli vapaa huoltoasemalle asti. Veikko ajoi koneensa mittarikentän halki suoraan huoltoaseman oville, niin että aseman sisätilat saivat osan hiekasta, automaattiovien avautuessa koneen tullessa niiden eteen. Sammutettuaan koneen, hän astui siitä ulos ja käveli taakseen vilkaisematta sisällä olevan kahvipannun luo.

- Tuota, se kahvi pitäisi maksaa ennen juomista, tyttö huuteli kassalta Veikolle tämän alkaessa ryypiskellä juomaansa pahvimukista.
- Maksa omistasi jos tämä niin henkilökohtainen juttu on, ettei saa edes maistella. Mistä helvetistä minä tiedän, että minkälaista tervaa te tarjoatte, joten maistelen aina ensin kahvini.
- Olkoon, mutta maksat sitten ennen poistumista, tyttö huokaisi.

Koska aamiainen ja lounaskin oli jäänyt syömättä tyhjänä kaikuvan jääkaapin vuoksi, Veikko kävi hakemassa vielä kaksi pullaa kahvipannun vierestä. Kassan takana seisova tyttö merkkasi tarkasti kaikki ylös, jotta muistaisi laskuttaa jokaisen murun mitä tuo lihava sika suuhunsa mättää.

- Veikkoo, Veikko Kränääääää, onko Veikkuli paikalla? kuului yllättävä kailotus huoltoaseman ovelta.
- Mitä helvettiä? Veikko ärähti ja suuntasi katseensa tuohon mölyn lähteeseen.
- Siellähän se pikku Veikkuli on, isokokoinen mies huuteli suu korvissa ja tallusteli rauhallisesti vatsa hytkyen kahvia siemailevan Veikon viereen.
- Et taida olla ihan viisas, hän murahti tulijalle.
- Kuulepas Veikko, minun viisaus on jotain elämää suurempaa, mutta tuo sinun tyhmyys se vasta jotain onkin. Toin muuten sen tilaamasi luutakuorman ja kippasin ne tuonne huoltoaseman parkkipaikalle, kuten olit tilatessasi sopinut.
- Mitä perkeleen luutia? Minähän en luudi, olen lakaisukoneen kuljettaja ja parhainta A-ryhmää!
- Jaa, niinkö? Meinaatko sitten tehdä bisnestä noilla luudilla?
- Minä en ole tilannut mitään perkeleen luutia, usko jo imbesilli!
- Saisikin silliä ja uusia perunoita, niin siitä se elämä urkenisi makuhermoja kutkutellen ja ruokailun päälle vaikka luudalla pihaa rapsutellen, lihava mies höpötteli.
- Hei hei, vie sinne hoitolaitokseen terveisiä, mistä olet lomalla, Veikko ilmoitti tylysti ja käänsi selkänsä tuolle omituiselle höpöttäjälle.
- Mihinpä ne minua enää huolisi, tällaista loppuun ajettua läskikasaa. Ai niin, kannattaisi Veikkuli kääntää koneen keula takaisin varikkoa kohti, siellä tulisi iltapäivän piirretytkin televisiosta. Se on kuule piirretyt ohjelmat niin kivaa ajanvietettä kuin olla voi.

Veikko ei enää jaksanut vastata tuolle hönölle yhtään mitään. Hänen ajatusten mukaan kyseinen pallero oli joko täysin huumeessa tai sitten vaan rehellinen hullu. Vai vielä luutimaan tässä pitäisi alkaa, ei kai nyt helvetti sentään hän suuri katujen Jumala ala käsipelissä pihoja putsailemaan. Näitä suuria ajatellen hän siemaili kahvinsa loppuun ja kävi viimeiseksi maksamassa nauttimansa einekset kassalla. Kassatyttö yritti kovasti hymyillä Veikolle, mutta jotenkin se hymy kääntyi aika rumaksi irvistykseksi. Saatuaan vaihtorahat, Veikko käveli katujen Jumalan elkein ulos pihalle ja nousi koneeseensa. Saatuaan lakaisukoneensa tulille, hän peruutti vähän ja käänsi sen ympäri. Pihan puolessa välin hänen katseensa osui parkkipaikan takakulmassa olevaan jumalattoman isoon luutakasaan. Kasan päällä oli iso plakaatti, jossa oli teksti ”Veikko Veikkulin luutia” ja alla isolla hänen kännykkänumeronsa.

- Voi saatana! hän kirosi ja nousi koneesta.

Veikko juoksi luutakasan luo, nousi sen päälle ja repi luutien varaan laitetun plakaatin alas kiukusta puhisten. Siinä reuhtoessaan hän menetti tasapainonsa ja kaatui luutakasan päällä. Aikansa pyörittyään luutien päällä, hän osui paljaalle asfaltille ja matkan teko pysähtyi viimein.

- Kato, tuo on se luuta-Veikkuli, kuului kommentti pikkupojan äänellä aivan Veikon vierestä.
- Lentääköhän se noilla kaikilla? toinen pojan ääni jatkoi arastellen.
- Mitä helvettiä te pennut oikein rääytte?
- Setä on ihan yhtä ilkeä siinä maassa maaten, kuin television mainoksessakin, ensimmäinen pojista totesi ja astui pari askelta taaksepäin.
- Meinaatko sinä lyödä meitä noilla luudilla? toinen poika uteli.

Veikko ei enää vastannut mitään, vaan nousi ylös ja lähti kävelemään kohti lakaisukonettaan. Päästyään vain muutaman askeleen, hänen eteensä kurvasi pitkä musta jenkkiauto. Auton takaovi aukesi ja sieltä nousi pitkä, mustiin pukeutunut mies. Tämä hujoppi astui aivan Veikon viereen ja kumartui hänen puoleensa.

- Veikko, olen saanut varmoista lähteistä tiedon sinun haluavan näyttää jumalalliset eleesi vanhalle miehelle.
- Yksi kahjo lisää, Veikko murahti ja yritti jatkaa matkaansa.

Matkan jatkaminen ei vain onnistunutkaan, sillä jotenkin hänen jalkansa haroivat tyhjää. Veikon piti oikein vilkaista alaspäin, ennen kuin järki alkoi pelata kunnolla. Jalat olivat jostain kumman syystä kymmenisen senttiä irti maasta. Samassa niskassa alkoi tuntua hankalalta ja kaulus tuntui kiristävän. Viimein tajuntaan piirtyi kuva isosta mustaan hansikkaaseen verhotusta kourasta, joka oli napannut häntä niskasta.

- Veikko, kannattaa katsoa mitä lakaisee ja miten lakaisee, ettei vaan tule lakaistuksi itseään toisiin hommiin.
- Mi-mitä minäkö muka lakaisen itseni?
- Veikko, sinä kehuit olevasi katujen Jumala, siinä hommassa on kuule aika paljon vastuuta.
- Mi-minä olen tärkeä henkilö.
- Veikko, olet yksi iso paska näin selväkielisesti ilmaistuna. Älä lakaise äläkä mene koneellasi ihan minne tahansa.

Samassa koura irrotti otteensa ja Veikko pudota mätkähti perseelleen asfaltille, satuttaen ilkeästi häntäluunsa. Mustiin pukeutunut mies katosi paikalta autoineen ja paikalle jäivät vain ne äskeisen pikkupojat. Poikien mielenkiinto oli tosin siirtynyt jo punaiseen urheiluautoon, joka kurvasi mittarikentälle renkaat savuten. Veikko könysi jaloilleen ja nilkutti lakaisukoneen luo, astui sen hyttiin ja tempaisi oven kiinni korostetun voimakkaasti.

- On se perkele, ettei näitä voi edes seisaaltaan ajaa, Veikko murisi ääneen yrittäessään löytää sopivaa asentoa kipeälle häntäluulleen.

Vilkaistuaan vielä huoltoaseman pihalle jääneisiin luutiin, hän käänsi lakaisukoneen keulansa kohti määränpäätä. Häntähän eivät mustiin pukeutuneet hujopit tai pari räkänokkaista pikkupoikaa kommenteillaan pelota. Vaari on ansainnut koston niiden kadulle luudittujen hiekkojen takia. Että osasikin vanhuksella olla otsaa työntää ne hiekat juuri hänen, jumalaisen Veikon reviirille, voi helvetin helvetti mikä pälliäinen! Matka talolle sujui aika rauhallisesti, sillä pitihän kadut lakaista menomatkalla mahdollisimman tarkkaan saadakseen koneeseen paljon hiekkaa. Tuon hiekkamäärän kun kippaa sen naavaparran mökin ulko-ovelle, niin eipähän liukastu tulevana talvena. Viimeisissä liikennevaloissa ennen omakotitaloalueen alkamista Veikko joutui seisomaan punaisissa kummallisen pitkään. Valot vaihtuivat kyllä kaikkiin muihin suuntiin normaalisti, mutta hänelle ne näyttivät jatkuvasti punaista. Veikko suunnitteli juuri punaisia päin ajamista, kun lakaisukoneen eteen ilmestyi jostain t-paitaan ja shortseihin sonnustautunut lihava mieshenkilö retkijakkaran kanssa. Mies avasi jakkaran ja istahti muitta mutkitta keskelle kääntyvien kaistaa.

- Hei hei, idiootti pois edestä, ei tämä ole mikään vanhainkodin ruokala, Veikko kajautti kuuluvalla äänellään.
- Ei niin, täällä paistaa aurinko suoraan ja siellä mainitsemassasi ruokalassa katto estää sen.

Paljain jaloin liikkeellä oleva paksukainen kaiveli tyynesti kulahtaneiden housujensa taskuista pullon olutta ja paketin nakkeja, joita hän alkoi nautiskella ilmaan kiireen poikastakaan.

- Älä turhaan avaa suutasi, et kuitenkaan ole alkamassa ruokailemaan. Sitä kuule syödessä tulee puhuttua paljon vähemmän paskaa mitä tyhjin suin, mies höpötteli Veikolle.
- Onko nyt perkele joku hullujen kansallispäivä, vai mistä helvetistä teitä kahjoja taas sikiää?
- Kevätaurinko saa hulluillakin rintoihin vipinää. Tule Veikko tänne parille nakille, saat vielä jämät tästä oluesta. Jutellaan mukavia ja unohdetaan kaikkia pahat ajatukset muista.
- Olen virallinen lakaisukoneenkuljettaja ja minun on ajettava ylitsesi, ellei se leveä perse kohta liikahda kadunreunaan.
- Hyvästi Veikko, kadunreunoja tulet itsekin kohta kulkemaan, paksu mies naurahti ja poistui yllättävän nopsaan tien reunaan.
- Kadunreunoja Veikko, voi vittu mikä apina, Veikko matki äskeistä kulkijaa ja antoi palaa koneellaan päin punaisia.

Veikko ajeli lakaisukoneellaan ensin vanhan miehen talon ohi ja palasi hetken päästä toista ajokaistaa pitkin talon kohdalle. Seisottuaan hetken aikaa sen kohdalla, hän päätti käydä vielä tämän kadun päässä, jotta taatusti koko kadun hiekat tulevat vanhuksen pihalle. Palatessaan tyytyväisenä viimeistä kertaa talon luokse, hän ei ollut uskoa silmiään. Joku oli laittanut talon liittymään puomin ja siihen ison lapun ”Piha upottaa, ei raskailla koneilla”.

- Upottaa, voi vittu mitä tuollainen asfaltti nyt upottaa, Veikko hörähti ja antoi palaa puomin siirtyessä koneen edellä pihalle.

Ollessa ihan talon oven edessä, Veikko yritti tyhjentää hiekkalastiaan siihen, mutta kone sammui yllättäen. Vaikka hän yritti mitä, ei kone enää käynnistynyt. Aikansa tuskailtuaan, Veikko astui ulos koneesta ja kaatui nenälleen. Kompuroituaan ylös, hän totesi silmissä olevan jotain vikaa. Hän katsoi lakaisukonettaan joka oli vajonnut piha-asfalttiin jo parikymmentä senttiä.

- Huumepullaa, voi perkeleen perkele, mitä se huoltoasema minulle teki!
- Täällä ei saa käyttää huumeita, olkaa hyvä ja poistukaa! Kuului tiukka käsky talon viereltä.
- Missä niin sanotaan? Veikko kivahti ja kääntyi katsomaan huutajaa.
- Tuossa isossa taulussa, luuta hommissa aikaisemmin ollut vanhus sanoi ja osoitti isoa kylttiä.
- Eikö sinulla perkeleen hiekkojen luutijalla ole muuta tekemistä kuin kiusata minua kaikenmaailman omatekemillä kylteillä, häh?
- Tule katsomaan, minulla on tuolla takapihalla kesy orava, vanhus pyysi.

Ensin hän meinasi kieltäytyä, mutta todettuaan silmissä olevan hetkellistä häikkää, päätti hän käydä kurkkaamassa kurrea. Jos vaikka hetki ulkoilmassa saa taas näkökyvyn normalisoitumaan, niin hän pääsee suorittamaan tehtävänsä loppuun ja jatkamaan töitään. Takapihalla oli tosiaankin kesy orava, se pelasi nimittäin shakkia mustiin pukeutuneen pitkän miehen kanssa.

- Oho! Veikolta pääsi tällä kertaa ihan aidosti.
- Sanos muuta, nuo mustahattuiset miehet ovat yleensä aika tyhmiä shakissa, mutta tämä yksilö osaa myös pelata, orava kimitti odottaessaan mustiin pukeutuneen miehen siirtoa.
- Veikolla on hommia, Veikko mutisi, kääntyi ympäri ja lähti kävelemään takaisin etupihalle.
- Miten se palaa takaisin? kuului orava tiedustelevan.
- Varmaan kävelee, joku vastasi hyvin matalalla äänellä.

Veikko piteli päästään ja käveli polvet oudosti notkuen takaisin etupihalle. Siellä häntä odotti täysin tyhjä piha, ellei asfaltille jätettyä isoa pahvikylttiä laskettu. Hoiputtuaan kyltin viereen, Veikko sai tavattua siihen kirjoitetun tekstin: ” Valitettavasti kusipäätkin ansaitsevat joskus toisen tilaisuuden, niin lakaisimme vain lakaisukoneesi.”

- Mitä helvettiä? Veikko karjui ja säntäsi takaisin takapihalle.

Siellä ei ollut enää ketään paikalla. Ainoastaan tyhjällä shakkilaudalla oli yksi käpy. Myöskään talossa ei vaikuttanut olevan ketään kotona. Oven paukuttamisesta huolimatta se pysyi visusti kiinni. Kiukustuneena Veikko paiskoi kaikki puutarhavälineet pitkin pihaa. Revittyään vielä pari pientä pensasta juurineen, hän palasi puhisten etupihalla ja harppoi pahvin yli tielle. Koska polkupyörä oli työpaikalla, suuntasi hän askeleensa sitä kohti. Ensimmäisen suoran päässä hänen vierelleen pysähtyi tuttu musta jenkkiauto. Tällä kertaa sen takasivulasi raottui vain vähän ja sieltä lensi maahan littanaksi tallottu muoviämpäri.

- Laita ne taskusi pohjalla olevat hiekat pesämunaksi tähän ämpäriin ja aloita sellainen kiva pikkukivien keräilyharrastus jo tänään, hyvin matala ääni evästi häntä autosta.
- Mitä hittoa? Veikko ähkäisi ja poimi työpaikalleen jättämänsä ämpärin käteensä.
- Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää, kuului vielä autosta ennen sen poistumista.
- Veikkopa ei nöyrry!

Seuraavalla viikolla Veikon työpaikalla haastateltiin uutta lakaisukoneen kuljettajaa, entinen oli kuulemma saanut jostain kumman syystä päähänsä katsoa kumpi väistää, hän vai viisikerroksinen kivitalo.