etusivulle
sekalaisiin tarinoihin
tekstipohjaiselle sivulle

21.01.2005

Kusta tupaan

Eino Pässillä on ongelma, joka oli vaivannut häntä jo pitemmän aikaa. Eino ei voinut sietää koiria ollenkaan. Hänen mielestään mokomatkin kirppujen kasvualustat voisi tappaa sukupuuttoon vaikka saman tien. Olisi maailmakin sen jälkeen paljon hiljaisempi paikka Einon kaltaiselle hiljaisuutta rakastavalle 50-vuotiaalle valtiolla töissä olevalle tilintarkastajalle. Eino rakasti numeroita yli kaiken, niissä oli vain hyviä puolia. Ne eivät haukkuneet, eivät sotkeneet kuraisilla tassuillaan kerrostalon rappua, eivätkä varsinkaan kuseksineet nurkkiin ja hänen maatasoparvekkeensa hienoon, viime kesänä maalattuun aitaan. Einon suunnattomaksi harmiksi samassa rapussa asui useita perheitä, joilla oli koira tai jopa useampi. Hän oli monta kertaa jättänyt lappuja ulko-oveen ja ilmoitustaululle, että koirat pois kerrostalosta!

Eino oli järjestelmällinen mies, hän kuvasi talon seinustat ja varsinkin oman aidan vierustan joka päivä digikamerallaan ja merkkasi jokaisen kusiläikän ja kakkakikkareen tarkasti kuviin, jotta voi vetää tarpeen tullen faktat esiin. Lisäksi Einolla oli kotonaan päällä jatkuva nauhoitus, jos vaikka joku koira sattuu haukahtamaan hänen poissa ollessaan. Jos hän kuuli yhdenkin haukahduksen, niin silloin lähti taas Einon postijakelu käyntiin ja jokaisen koiranomistajan postiluukusta tipahti Einon itse tekemä varoitus ja uhkaus. Eino oli myös ovela omasta mielestään, sillä kaikki laput ja uhkaukset hän lähetti nimettöminä. Naapurit tosin tiesivät Einon olevan asialla, mutta sitä taas ei Eino osannut edes aavistaa omalta höyryämiseltään. Kyllä Eino sanoi naapureille suoraankin koirien pissimisestä ja yleensä niiden pitämisestä. Tälläkin hetkellä Eino oli silmä ovisilmässä odottamassa erään naapurin koiran ulos vientiä. Einolla oli tarkka aikataulu naapureiden menemisestä, eihän sitä muuten tilintarkastajaksi valtiolle pääsisi.

- No nii, no nii, Eino mutisi itsekseen nähdessään koiran tulevan alas portaita isäntä perässään. – No nii, no nii, nyt se kapinen rakki kastelee taas märällä kuonollaan tuon lattian, hyi saatana.
- Tulehan Marski, mennään pihalle, ison mustan koiran isäntä puheli lemmikilleen ja katosi Einon näköpiiristä.
- No nii, no nii, nyt se menee tietysti minun aitaa kusemaan. Ai saatana, samaan läjään pitäisi lopettaa niin omistaja kuin kirppukasakin, Eino mutisi ja ryntäsi katsomaan olohuoneen ikkunasta.

Koiraa ja omistajaa ei vaan näkynytkään missään. Eino tarkasti ajan oikein kahdesta kellosta, sillä koiran pitäisi olla nyt kusemassa hänen aitaansa. Vaikka hän kuinka kurkki, niin ei se koira edes vilahtanut aidan raoista. Tämä hermostutti Einoa kovasti ja hän alkoi purra kynsiään hermostuneena. Samalla hetkellä hänen eteisestä alkoi kuulua lirinää ja ilman täytti voimakas pissin haju.

- Auts, Eino karjaisi puraistuaan hermostuksissaan omaan sormeensa.

Eino paikallisti lirinän suunnan ja ryntäsi eteiseen katsomaan syytä moiseen ääneen. Hän oli lentää perseelleen nähdessään postiluukusta tulevan kellertävän suihkun. Täynnä raivoa tuosta sopimattomasta virtsaamisesta, Eino ryntäsi ovelle ja oikein paiskasi sen auki.

- Häh? Eino jäi ihmettelemään tyhjää rappua. – Minä näin, se oli koira, Eino huusi toivuttuaan hämmästyksestä, vaikka hänellä ei ollut mitään aavistustakaan kusijasta.
- Ei muuten ollut, kuului ääni hänen takaa, hänen omasta huoneistostaan.
- Ku-kuka siellä, ei meillä asu minun lisäksi muita, Eino änkytti.
- Luojan kiitos ei asukaan, pitkä mustiin pukeutunut mies tuumasi epämiellyttävän matalalla äänellä.
- Mi-miten sinne pääsit?
- Ovesta, siitä samasta mitä pitelet juuri auki, mustiin pukeutunut mies sanoi mustien aurinkolasiensa takaa.
- Joku kusi minun eteiseen, Eino julisti ja oli aikeissa syyttää tuota hiipparia siitä.
- Kovinpa on vähän lirauttanut, ei tämä matto ainakaan ole mistään märkä, mustiin pukeutunut mies sanoi ja roikotti kädessään Einon kynnysmattoa.
- Mi-minä haistoinkin sen, Eino nikotteli.
- Ei kannata työntää nokkaansa joka paikkaan ja olla hankala, siitä voi tulla Eikka pieni elämässä paljon ongelmia, mustiin pukeutunut mies sanoi ja laittoi Einon käteen mustan nenäliinan.
- Mitä minä...

Einon lause jäi pahasti kesken, sillä tuo pitkä synkännäköinen mies harppoi ulos ovesta taakseen vilkaisematta. Einon seistessä vielä tyrmistyneenä rapussa, kuului pihalta ison kasikoneen käynnistysääni ja auto kuului poistuvan pihasta. Samassa portaita alas tuli musta iso koira isäntä perässään. Eino katseli hämmästyneenä tuon koiran rapussa tapahtuvaa nuuhkimista. Tuossa touhussa oli nyt jollain tapaa toiston maku.

- Tulehan Marski, mennään pihalle, ison mustan koiran isäntä puheli lemmikilleen ja katosi Einon näköpiiristä.
- Se aita! Eino parkaisi ja ryntäsi olohuoneen ikkunaan tarkkailemaan koiran kusemista.

Tällä kertaa Marski teki, kuten Eino oli merkannut vihkoonsa. Eino vilkaisi kelloa, joka näytti olevan aivan vihkon mukaisesti ajassaan, samoin kuin toinenkin kello näytti olevan. Eino nuuhkaisi ilmaa ja totesi sisällä olevan aivan normaalit hajut. Helpottuneena hän pyyhkäisi kädessään olevalla nenäliinalla otsaansa. Vasta istuuduttuaan ikkunan ääreen laitetulle keittiönjakkaralle, hän muisti nenäliinan ja vilkaisi sitä hämmästyneenä.

- Ei minulla ole mustaa nenäliinaa, Eino mutisi itsekseen ja alkoi tarkastella sitä tarkemmin.

Nenäliinaan oli kirjoitettu molemmin puolin tekstiä. Toisella puolella luki isolla ”kusipää” ja toisella puolella: ”Vihjesanat ovat peili ja kuluminen”. Eino käänteli nenäliinaan monta kertaa, mutta idea ei ratkennut hänelle millään. Kytättyään aikansa pihalle, Einolla tuli pissihätä ja hän kävi heittämässä kepillisen. Käsiä pestessä hänen katseensa osui vessan peiliin.

- Minun otsa! Eino parkaisi todettuaan siinä lukevan ”kusipää”.

Eino kaivoi nenäliinan taskustaan ja tajusi nyt ensimmäisen vihjesanan merkityksen. Toinenkin vihjesana selvisi hänelle varsin kivuliaasti vartin hankaamisen jälkeen. Se perkeleen teksti lähti näemmä vain kulumalla pois. Vartin hankaamisella Eino oli saanut sanasta vain iin pisteen pois. Kiukusta puhisten Eino etsi käsiinsä pipon ja veti sen korville asti. Saman tien hän laittoi muutkin ulkovaatteet päälle ja lähti pihalle etsimään sitä helvetin hiipparia. Rappuun astuessaan Eino astui suoraan koiranpaskaan ja liukasteli niin, että hänen nenänsä iskeytyi rapun seinään sillä seurauksella, että siitä alkoi tulla verta. Eino kaivoi taas esiin sen mustan nenäliinan ja painoi sillä nenäänsä.

- Kaikki ne pitäisi tappaa, Eino puhisi astellessaan ulos rapun ovesta.
- Päivää taas naapuri, hyvä ilma ulkoilla, Marski-koiran isäntä sanoi palaillessaan koiran kanssa sisälle.
- Jonkun koira on vääntänyt paskan rappuun. Minun pitää tehdä tästä valitus isännöitsijälle. Minä astuin kengälläni siihen paskaan. Vaadin ehdotonta koiranpitokieltoa koko tälle asuinalueelle. Koirat ovat paskoineen ja kusineen kauhea terveysriski. Lisäksi niiden kirput ovat vaaraksi terveydelleni, Eino marmatti.
- Mihin paskaan se naapuri on tänään astunut? Minusta kun näyttää siltä, että naapuri on tainnut lähteä ulos vähän vähissä kamppeissa, Marskin isäntä naurahti ja viittoili Einon jalkoihin.
- No tällä, Eino sanoi ja näytti jalassaan olevaa riemunkirjavaa villasukkaa.
- Ne kengät? koiranulkoiluttaja virnisteli.
- Kengät? Eino mutisi ja katsoi itsekin villasukkien verhoamia jalkojaan.
- Kannattaisi näin pakkasella varoa viinan läträämisen kanssa, ilman kenkiä tulee noutaja hyvin nopeasti, naapuri sanoi ja poistui koiran kanssa sisälle.

Samalla hetkellä Einoa alkoi palella niin helvetisti jaloista ja hänen oli pakko rynnätä takaisin sisälle. Saatuaan asuntonsa oven auki ja päästyään eteiseen, hän näki kenkiensä olevan niiden omalla paikallaan. Eino kokeili vielä varmuuden vuoksi päätään ja totesi pipon olevan sille kuuluvalla paikalla. Eino käveli sukkasillaan olohuoneeseen ja meni kurkkaamaan pihalle, kun takaa alkoi kuulua tuttua lorinaa ja asuntoon tulvahti voimakas kusen haju, tällä kertaa oikein todella silmiä kirvelevä. Eino ryntäsi viivana eteiseen ja nosti voitonriemuisena kusesta märän kynnysmaton käteensä. Matto kädessään hän taiteili asunnon oven auki ja astui se kourassa rappuun.

- Katso Manta, minähän olen sanonut sen olevan ihan outo, Terttu-mummo sanoi ikätoverilleen Mantalle.
- Käyköhän se kiinni? Jos me vaikka odotellaan tässä niin pitkään, että se häipyy tuon kuselta haisevan mattonsa kanssa. Mennään vasta sen jälkeen, Manta ehdotti.
- Ihan on sekaisin. Se on tainnut kusta omalle kynnysmatolleen, eikä tiedä nyt mitä sille pitäisi tehdä. Katso, eihän sillä ole edes kenkiä ja se nenässä on jotain tekstiä, Terttu selitti tiiratessaan Einoa muutama askelma ylempää.
- Mitä? kuka siellä? Eino yritti tiirata rappuun, mutta matosta nouseva voimakas kusenhaju sai hänen silmänsä vuotamaan vettä niin, ettei hän nähnyt mummeleista muuta kuin epäselvät hahmot.
- Minä juttelen tästä isännöitsijälle, sillä hoitoonhan tuollainen on saatava, Terttu jatkoi.
- Onkohan se ottanut jotain huumetta? Martta pohti asiaa.

Eino ei ymmärtänyt alkuunkaan, että kuka oli ottanut huumetta ja ketkä nuo keskustelijat olivat. Maton hajut huimasivat häntä jo niin pahasti, että hän paiskasi maton rappuun ja poistui takaisin sisälle. Sisällä hän istahti nojatuoliin ja kuivaili silmiään taskusta kaivamaansa nenäliinaan. Puolen tunnin kuluttua näkö oli jo aivan normaali ja Eino päätti kokeilla uudemman kerran ulos lähtemistä. Tällä kertaa hänen varmisti useamman kerran, että kengät todella ovat jalassa. Rapussa hän totesi jonkun vieneen kynnysmaton mennessään. Ihan hyvä vaan, sillä haju oli ollut kuvottava. Päästyään oman maatasoparvekkeensa kohdalle, joka rajoittui kävelytiehen, hän riemastui. Parkkipaikalla seisoi iso musta amerikanrauta ja sen vierellä hääräili joidenkin tolppien kanssa se pitkä hujoppi.

- Hei lipputanko siellä! minulla on hieman asiaa, Eino huusi miehelle ja käveli nopeasti tämän viereen.
- Mitäs Eikalla mielessä? mustiin pukeutunut mies murahti.
- Minä voisin haastaa sinut oikeuteen siitä nenäliinasta.
- Kerro jotain lapsuudestasi, onko sinulla ollut koiraa? pitkä mies kysyi.
- Minä vihaan koiria!
- Sääli, sillä nyt nekin vihaavat sinua, mustiin pukeutunut mies harmitteli ja sovitteli tolppaa erääseen parkkiruutuun.
- Mitä teet? et asu täällä!
- Vuokrasin tämän osan parkkipaikasta ja rakennan tähän koiratarhan.
- Ei voi, ei parkkipaikkaan voi rakentaa koiratarhaa, Eino hirnahti voitonriemuisena.
- Lue tuo, pitkä mies sanoi ja iski Einon käteen lapun.

Eino otti valkoisen paperin käteensä ja alkoi tavata sitä. ”...täten annamme luvan mustiin pukeutuneelle pitkälle miehelle rakentaa koiratarhan Eino Pässin asunnon edessä olevalle parkkipaikalle, jossa tarhataan noin kahtakymmentä tilintarkastajannoutajaa.” Allekirjoituksena oli kaupungin pormestari ja kiinteistöyhtiön johtaja.

- Mitä mitä mitä nämä noutavat? Eino alkoi nikotella.
- Tilintarkastajia. Tässä on sopiva paikka tarhata niitä koiria, koska ne saavat pikku Eikasta hyvän harjoituskappaleen. Tiedätkö muuten, että tilintarkastajannoutajat ovat niin harvinaisia koiria, että niitä suojellaan ihan Maailman luonnonsäätiön taholta.
- Öööö, isojakin?
- Pienin tähän mennessä aikuiseksi kasvanut yksilö painoi vain 80 kiloa, isointa ei ole saatu vielä punnittua sen ikävän aggressiivisen luonteen takia. Onko sinulla Eikka autoa?
- E-ei, kuinka niin?
- No, ne tykkäävät kaikesta, missä on tilintarkastajien haju.
- Entä se nenäliina? Eino muisti ja alkoi kaivella taskujaan.
- Pidä vaan se vanha, saat tästä vielä toisen, mustiin pukeutunut mies sanoi ja ojensi Einolle toisen nenäliinan.
- En minä...

Taas Eino jäi puhelemaan itsekseen, sillä samalla pitkän mustan amerikkalaisen auton takaovi aukesi ja tuo omituinen hujoppi istahti parilla askeleella autoon ja auto lähti pihasta. Parkkipaikalle jäi kaksi metallitolppaa makuulle. Niissä näytti olevan jotain tekstiä. Eino astui lähemmäksi ja luki tekstin: ”Näistä saa helposti myös ristin.”

- Voihan tase, Eino kirota päräytti oikein kunnolla.

Aikansa jalkaa poljettuaan, Eino muisti uuden nenäliinan ja avasi sen: ”Sinulla on vielä yksi mahdollisuus.” Oli ainoa mitä nenäliinassa luki. Einoa alkoi oikein vituttaa tuollainen nenäliinoilla keskusteleminen. Eikö sillä perhanan hujopilla ollut munaa tulla sanomaan nuo asiat päin naamaa? Taisi olla joku täysi mitättömyys koko lipputanko, Eino mietti mielessään. Koska hänen asunnossaan ollut voimakas kusen haju kivisti vielä päätä, päätti hän lähteä käymään pienellä kävelylenkillä. Sen jälkeen hän ajatteli käydä läpi pari tilikirjaa, jotta elämä palautuisi taas turvallisiin uomiinsa, eikä Einon turvallinen tarkoittanut koiran turpaa – ei sitten pienessä mielessäkään. Eino lähti kävelemään läheiseen puistoon, siellä ajatus pääsisi rauhoittumaan kunnolla. Käveltyään noin puolisen kilometriä, tuli puistossa vastaan pieni tyttö valkoisen pikkukoiran kanssa.

- Pois tuo rakkia, pois pois, siitä lähtee karvaa, kirppuja ja se paskoo kävelytiet aivan järkyttävään kuntoon, Eino alkoi karjua pienelle tytölle.
- Rrrräyh! koira tuumasi Einon valitukselle ja jäi murisemaan hampaat näkösällä.
- No nii, no nii, nyt se melkein puri minua. Kuules nyt pentu, minun pitää soittaa poliisit paikalle, sillä tuo koirahan on vaarallinen muille ihmisille, sehän kävi melkein kiinni, Eino vaahtosi.
- Ei Mussu ketään pure. Setä on ihan hassu, sillä eihän koira yllä puremaan sinne ainakin kymmenen metrin päähän, kun minä olen ottanut sen ihan viereen, tyttö sanoi ja rapsutteli koiraa.
- Nytkö se kusi? kusiko se nyt? Eino riemastui huomattuaan koiran nostavan koipea pienen puskan juuressa.
- Merkkasi, tyttö vastasi rauhallisesti.
- Ja luonto kuolee, ei kasva kukat ei puut, joilla linnut voivat kesällä istuskella, Eino alkoi voivotella.
- Onko setä ihan täysillä käyvä? tyttö uteli ja koirakin katseli Einoa pää kallellaan.
- Minä seuraan teitä. Kunhan tuo tekee paskan, niin soitan varmasti poliisille ja päädytte molemmat samaan häkkiin, saatanan vandaalit! Eino möykkäsi ja piti katseensa tarkasti koirassa.
- Tule Mussu, nuo tilintarkastajakusipäät ovat kovin ikävää seuraa, pikkutyttö sanoi koiralleen ja lähti tämän kanssa jatkamaan matkaansa.

Eino jäi katselemaan tytön ja koiran perään. Vasta kun he olivat vähän matkan päässä, Eino lähti seuraamaan heitä. Käveltyään noin sata metriä, Einolle tuli mieleen tytön viimeiset sanat. Mitä se olikaan sanonut tilintarkastajista? Että ne olivat kusipäitä, vai mitenkä se oli?

- Hei hei koiravandaali, mitä se puhe tilintarkastajista ja kusipäistä oli?
- Sedän pipossa lukee isolla ”Tilintarkastaja ja otsassa pipon reunan kohdalla lukee ”Kusipää”. Minä vain luin sedän laittamat tekstit, tyttö sanoi ja jatkoi matkaa.
- Minä minä, Eino änkytti.
- Sitä paitsi setä on tuplakusipää, nenässä luki sama teksti vähän pienemmällä, tyttö huikkasi vielä ja lähti juoksemaan koira vierellään.

Samassa hänen olkapäähän koputettiin varsin voimakkaasti. Eino käännähti ympäri ja huomasi tuijottavansa pitkän mustiin pukeutuneen miehen rintaan.

- Eikka, et sitten osaa käyttäytyä vähääkään. Koska olen itse eläinten ystävä, saat vielä luun, mustiin pukeutunut mies sanoi ja ojensi Einolle ison luun.
- Hyi saatana, onko tämän jo joku koira kuolannut? Eino sanoi ja pudotti luun maahan.
- Eikka, muista luu!
- Ai tämä vai? Eino potkaisi maassa olevaa luuta inhoa tuntien.

Ei näkynyt mustiin pukeutunutta miestä, ei pikkutyttöä eikä koiraakaan, vaan Eino oli kahden luun kanssa. Tympääntyneenä tuollaiseen paikalta katoamiseen, Eino päätti hajottaa luun hyppimällä sen päällä. Lennettyään kolmannen kerran turvalleen luun päältä, Eino totesin luun olevan liian kova luu hänelle ja linkosi sen lähimpään pusikkoon.

- Olkoot paska siellä, Eino mutisi luun perään ja kääntyi kotia kohti.

Einon vastuksia täynnä oleva päivä törmäsi jälleen isoon vastukseen, arviolta sellaiseen 60 kiloa painavaan. Jostain puun takaa hänen eteensä ilmestyi ihan pikimusta iso koira, joka vaan katseli Einoa suurilla silmillään. Eino meni kulkuväylän ihan toiseen reunaan, mutta koira siirtyi istumaan samalle puolelle. Eino yritti vaihtaa puolta muutaman kerran, mutta koira seurasi joka kerta. Jossain vaiheessa Einon päähän syttyi heikko lamppu. Sen lampun valossa näkyi himmeä kuva luusta ja luuta syövästä koirasta. Lamppu sammui kuitenkin noin kymmenen sekunnin hiipumisen jälkeen, kun Eino astui kulkuväylällä poikittain istuvan koiran hännän päälle ja jatkoi matkaa koiran ulvahduksesta välittämättä. Eino oli tässä vaiheessa niin täynnä vihaa, ettei hän edes osannut pelätä tuon ison koiran vahingoittamisen seuraamuksia. Hän jatkoi matkaa kohti kotia, mielessä kansalaisadressi koiranomistajia vastaan.

Päästyään kerrostalon parkkipaikalle, hänen silmiinsä piirtyi outo tilanne. Pihalla oli paloauto, poliisiauto ja ambulanssi sekä kiinteistöhuollon kaksi autoa. Eino käveli ihmeissään autojen välistä kohti rapun ovea. Päästyään rapun eteiseen, hän totesi hajun olevan todella kuvottava, ihan kuin jollain olisi sikala samassa talossa. Astuttuaan sisälle rappuun, Eino totesi hänen asuntonsa oven olevan auki ja hajun tulevan sieltä.

- Tämän asunnon omistaja pitää laittaa hakuun välittömästi, kuului joku sanovan sisällä.
- Voi perkele, saakohan tätä enää asuttavaan kuntoon? joku toinen manaili.
- Minne nuo siat oikein pitäisi toimittaa? joku kolmas ääni aprikoi.
- Niin ja tuo kusimäärä, voi yhden kerran mikä kusipää tämän asunnon omistajan täytyy olla, kuului jonkun kommentti.

Eino astui sisälle asuntoon ja meni käytävällä seisovien miesten luo. Hän vilkaisi makuuhuoneeseensa ja se oli puolillaan sikoja, jotka alkoivat röhkiä vallan vimmatusti huomattuaan Einon.

- Jahas, meidän sikafarmari taisi tulla, kiinteistöyhtiön mies sanoi ja kääntyi Einoa kohti.
- Enhän minä, mitään sikoja, en pidä eläimistä ollenkaan, Eino selitteli.
- Jep jep, jätkähän on tosi kusipää. Että toisilla on otsaa tatuoida oma kusipäisyys jopa omaan otsaan ja nenään, ei perkele mene jakeluun. Noh, tässä ammatissa näkee kyllä kaikenlaista, toinen kiinteistöyhtiön mies huokaisi.
- Enhän minä, niitä tatuointeja, vaan sellainen mustapukuinen mies, joka katoaa aina näkyvistä, Eino koetti selittää tilannetta.
- Me otetaan tämä sikafarmari nyt mukaamme, viedään se huumetestien kautta asemalle, ties mitä tämä herra on nauttinut. Tuo herran ulkoasu on niin ryvettynyt, että tiedä mitä tuonkin taustalta löytyy, paikalle ilmestynyt poliisimies sanoi ja laittoi hämmentyneen Einon rautoihin.
- Minä vihaan eläimiä ja rakastan numeroita, Eino yritti vielä.
- Että minä vihaan näitä sekakäyttäjiä, toinen poliiseista sanoi ja lähti taluttamaan Einoa kohti poliisiautoa.

Juuri, kun Einoa oltiin laittamassa poliisiauton takapenkille, peruutti Mondeon vierelle pitkä musta amerikkalainen auto. Auton musta takasivulasi aukesi puoleen väliin ja sieltä heitettiin Einon jalkoihin sama luu, jonka hän oli viskannut puskaan. Eino kumartui katsomaan luuta ja siinä olevaa kirjoitusta: ” Hyi Eikka, sikojen pito kerrostalossa on rumaa.” Samassa musta auto lähti kasikone muristen liikkeelle. Toinen poliiseista nosti luun maasta.

- Tämä putosi teiltä, poliisimies sanoi ja ojensi luun Einolle.
- Minulta? Sehän heitettiin tuota isosta mustasta autosta, Eino sanoi ja viittoili mustan auton perään.
- Aivan, ja nähtävästi sitä ajoi se mustapukuinen mies, poliisi hymähti.
- Ei ajanut, kun se istui siellä takapenkillä, Eino oikaisi.
- Just juu, että ihan oma kuljettaja sillä mustapukuisella miehellä, poliisi naurahti ja ohjasi Einon poliisiauton takapenkille.