etusivulle
sekalaisiin tarinoihin
tekstipohjaiselle sivulle

14.10.2010

Kerjäläiset

Syksyinen maanantai on aurinkoinen, on oikeastaan poikkeuksellisen hieno päivä. Iltapäivällä vähän viidentoista jälkipuolella kaksi toppavaatteisiin pukeutunutta miestä astelee reput selässä Mikonkatua pitkin. Etummaisena kulkee juuri 55 vuotta täyttänyt Veikko ”Veke” Vaikku ja perässä tulee 48-vuotias Lauri ”Liisteri” Löppönen. Aleksin ylitettyään Veke pysähtyy huilua soittavien muusikoiden taakse ja kysyy kaveriltaan:

- Jäätkö tähän? Minä en välitä tuosta huilumusiikista.
- Joo, samahan tuo mulle, muutenkin kuulo kuin vanhalla alasimella, Liisteri murahtaa takaisin.

Miehet paiskaavat kättä ja toivottelevat toisilleen hyvää päivänjatkoa. Samalla sovitaan pikaisesti, että tavataan tässä samassa paikassa kuuden jälkeen. Rutiinit ovat tutut ja monta kertaa läpi käydyt, joten aikaa ei haaskata turhan lätisemiseen, sitä voi harrastaa sitten yöpaikassa Salakatamassa, jossa miehet nykyisin asustelevat. Veke kohauttaa reppua ja alkaa laittaa saapasta toisen eteen. Jo tutuksi tulleen askelmäärän tultua täyteen hän pysähtyy korttelin toisessa päässä ja siirtyy vähän sivummalle. Hän irrottaa repusta retkijakkaran, joka löytää paikkansa samasta kohtaa kuin ennenkin. Seuraavaksi Veke kaivaa repusta puukalikoita, joista kasaa näppärästi pienen telineen. Telineeseen mies ripustaa neljä laminoitua lappua. Viimeisimpänä hän kaivaa repusta vanhan lasisen tuhkakupin ja asettaa sen telineen eteen.

Liisteri on saanut omat alkuvalmistelut tehtyä suurin piirtein samaan aikaan. Hän istuu täsmälleen samanlaisella retkijakkaralla samanlainen teline edessään. Laminoidut laput sen sijaan ovat erilaisia, kuten on heidän elämäntilanteensakin. Tuhkakupin sijasta Liisteri käyttää vanhaa hernekeittopurkkia, sitä jo klassikoksi muodostunutta. Muusikoiden puhallellessa vieressä huiluihinsa, Liisteri kaivaa repusta vanhan takavetoisen Corollan korjausoppaan ja alkaa lukea sitä. Kovin montaa hetkeä ei kerkeä kulua, kun hänen eteensä pysähtyy mies mustassa puvussa ja kiiltonahkakengissä.

- Saatanan duunari, hankkisit oikean ammatin, mies ammentaa sanaisesta arkustaan.

Liisteri on hiljaa, sillä mitä tuohon voisi sanoa, ei mitään. Kerjätä saa, mutta vain jos ei aiheuta häiriötä eikä käyttäydy uhkaavasti. Pukumies räkäisee, mutta onneksi se ei osu hernekeittopurkkiin. Tilanne on pian ohitse, mutta kohta uusi varjo lankeaa Liisterin maata kohti painetun pään yli. Hänen edessään seisoo nuorimies lököttävissä farkuissa. Tavattuaan hetken laminoitujen lappujen tekstejä hän heittää kolikon hernekeittopurkkiin ja sanoo:

- Mun faija on kans autonasentaja, tos on sulle kaks egee.

Liisteri katsoo nuorukaista ja kiittää tätä mielessään huomattavasta lahjoituksesta. Tämä oli merkittävä tapahtuma, sillä yleensä euro tulee euron luo ja nyt niitä on purkissa kaksi. Hymyyn on muutakin aihetta, sillä nyt ei tarvinnut mennä nukkumaan tyhjin vatsoin. Onneksi ruokakulut ovat mitättömät, kun muija on paennut lasten kanssa kotiseudulleen. Pako ei johtunut Liisteristä tai hänen tekemisistään, vaan Suomessa vallitsevasta politiikasta.

Vekellä on mennyt vähän heikommin, hänen tienestinsä tähän saakka on yksi käytetty purukumi ja kymmensenttinen, jonka pieni lapsi kävi tiputtamassa tuhkakuppiin. Haikeana hän muistelee parin vuoden takaista aikaa. Silloin kaikki oli ollut vielä toisin, elettiin eduskuntavaaleja edeltävää aikaa, aikaa jolloin kukaan ei uskaltanut tehdä mitään päätöksiä. Kuin pisteeksi iin päälle Espalle pysähtyy musta Mersu ja apukuskin ovesta astuu kadulle tummahko mieshenkilö. Ilmiselvä ulkomaalainen kävelee Veken eteen, kumoaa mitään sanomatta tuhkakupin, sanoo jotain vieraalla kielellä ja poistuu äänekkäästi hohottaen paikalta.

- Huoh, Veke huokaa mahdollisimman huomaamattomasti.

Samanlaista oli tapahtunut ennenkin, iso musta premium luokan auto ja ulkomaalainen henkilö, joskus mies ja joskus nainen. Muutamia kertoja hän oli saanut tuhkakupin kumoamisen sijasta puoliksi syödyn hampurilaisen tai suklaapatukan, kerran jopa lapaset. Niitäkin tulivat kohta poliisit kyselemään, olivat varastettu hetkeä aikaisemmin Stockalta. Yllättäen oli paikalle ilmestynyt kymmenkunta huonosti suomea puhuvaa, jotka kaikki olivat nähneet hänen varastavan kyseiset lapaset. No, sakothan siitä tuli luonnollisesti, sillä oikeus ei ole ollut enää pitkään aikaan duunarin puolella. Tovin mietteissä olon jälkeen Veke havahtuu vanhan naisen ääneen:

- Pois siitä, mene pois loinen, hus, hus!

Veke katsoo tarkemmin ja toteaa edessään olevan noin kahdeksankymppisen hattupäisen naisen, joka takoo keppiä katuun vihainen ilme naamallaan.

- Minusta tuntuu, että sinä olet häiriöksi, mummeli raakkuu ja kaivaa mielenosoituksellisesti kännykän laukustaan.

Hitaasti, hyvin hitaasti vanhus näppäilee kännykkään numeroita ja nostaa sen korvalleen. Viimein toisessa päässä vastataan ja vanhus alkaa puhua:

- Tässä Mikonkadun ja Espan kulmauksessa on yksi duunari käynyt käsiksi vanhukseen, iso ja pelottava mies ainakin kirves aseenaan ellei jopa kaksi.

Veke kuuntelee tyynen hiljaisena, sillä mikä tahansa kommentti tässä tilanteessa vain pahentaisi asiaa. Tilanne olisi muuten täysin toivoton, mutta vaalien jälkeen partiopoliisien virat olivat karsittu niin vähiin, ettei noutajia yleensä näkynyt. Joskus partio oli lähellä ja silloin tuli herkästi pampusta. Mummeli selittää vielä jotain puhelimeen ennen kuin lopettaa.

- Sinuna minä juoksisin, juoksisin kuin persaukinen duunari, hähähähää.

Vanhuksen hähätys kaikuu vielä pitkään Veken korvissa, tämän jatkaessa matkaansa Pohjois-Esplanadia pitkin. Siihen on kuitenkin pitänyt tottua ja kaikki pitää kestää, mikäli haluaa ruokaa tyhjään vatsaan. Jälleen menee hyvän aikaa, ennen kuin tulee seuraava ihmiskontakti, tällä kertaa valkoista koiraa ulkoiluttava nuorehko mies.

- Mitä nämä on? koiranulkoiluttaja osoittelee laminoituja lappuja.

Veke sulkee suunsa mahdollisimman tiukasti ja painaa päänsä alas. Kysyä ei saanut, vastata ei saanut eikä ulvoa kivusta jos tulee nyrkistä, sillä kerjäämiselle on laitettu tiukat reunaehdot. Kerjäläisten potkimista ja pahoinpitelyä ei ollut missään erikseen kielletty, joten sitäkin pitää välillä kestää.

- Ai nää huonekalut tässä hangessa on varmaan sun ja tuo hinurin perässä oleva auto on myös sun, koiranulkoiluttaja tajuaa viimein.
- Tätä yhtä mä en kyllä hoksi, aika siisti rakennus ja hieno ulko-ovi.

Veke kyllä tietää mitä se tarkoittaa, siinä on kuva hänen edellisestä työpaikastaan, vahtimestarin vakiovirasta, josta piti päästä eläkkeelle. Nyt sitä hoitaa toinen henkilö, tuplapalkalla ja ilman koulutusta, muka sopeuttamisohjelma, perkele! Hän olisi mielellään ottanut vastaan sen mitä suurin osa tavallisista duunareista, nimittäin palkan puolittamisen. Mutta ei, osan piti antaa työnsä ja asuntonsa sopeuttamisohjelmaan, muka kaikkien yhteiseksi hyväksi. Koska Suomessa on duunareita paljon, pitää isoimman kansanosan joustaa eniten. Kyllä suurituloisetkin ovat joutuneet kärsimään, pääomaveroa on korotettu prosentilla. Koiranulkoiluttaja kilauttaa tuhkikseen muutaman kolikon.

- Kyllä sä olet nämä ansainnut, nään sua tässä joka arkipäivä.

Veke hymyilee, sillä kiittää ei saanut, muuten tästäkin tienestistä menisi puolet veroa. Alussa hän oli ollut kohtelias ja pykäliä tuntematon ja joutunut pikaverotuksen uhriksi. Jos maassa on kaikki muu mennyt perseelleen, on verottajan toiminta kehittynyt, häntäkin verotettiin kiitoksen sanomisesta jo seuraavana päivänä.

Liisteri puolestaan istuu jakkaralla korviaan pidellen, sillä huilumusiikki on alkanut rassata huonosta kuulosta huolimatta. Nuoruuden vuodet kyläsepän opissa on saanut aikaan puukorvat. Soittaisivat edes jotain suomalaista musiikkia, niin tuosta voisi jopa nauttia, hän miettii itsekseen. Kyllä hänkin osaa soittaa, kitaraa ja viulua, mutta nykykäytännön mukaan duunari ei saanut sellaiseen lupaa. Pitäisi päästä sopeuttamisohjelmaan ja siihen ei suomalaista työläistä hyväksytty, on kuulemma liiankin hyvin sopeutunut maan tavoille. Hänen ajatukset keskeyttää tokaisu:

- Kuule!

Liisteri nostaa päätään ja huomaa edessään BMW-pusakkaan pukeutuneen suurin piirtein samanikäisen miehen. Miehessä on jotain tuttua.

- Laurihan se sinä olit, mies jatkaa.

Liisteri vain katsoo, ei edes nyökkää, sillä laki on ankara duunarikerjäläisiä kohtaan. Häntä puhutteleva mies nähtävästi tietää sen, sillä hän kilauttaa hernekeittopurkkiin useamman kolikon ennen kuin jatkaa yksinpuheluaan:

- Muistan sinut hyvin, olit siellä korjaamolla töissä, teit pirun hyvää jälkeä sen vanhan Bemun suhteen, se on minulla vieläkin, oikea klassikko.

Nyt Liisteri muistaa miehen ja tämän vanhan 1502 turbon, joka sykähdytti myös häntä kovasti. Joku oli alkanut entisöidä sitä, mutta homma oli jäänyt kesken. Liisteri teki sen loppuun ja homma tuotti hänelle sievoisen kasan kahisevaa.

- Nyt pitää mennä, katsos en millään halua leimaantua, mies pahoittelee ja poistuu ripeästi.

Liisterin tekee mieli nyökätä, mutta kaiken kokemansa jälkeen pää ei nytkähdä millin osaakaan. Miehen perään hän sentään katsoo, miettien miten kaikki on ollut kiinni kovin pienestä. Ennen asiat olivat toisin, muija ja mukulat asuivat kotona hänen kanssaan. Asunto oli kaupungin vuokra-asunto, mutta siitä oli kerinnyt muodostua vuosien saatossa heille rakas koti.

Sitten tulivat vaalit, kirotut vuoden 2011 vaalit ja kaikki muuttui. Kukkahattujen Kesäheinäpuolue voitti ja kaikki tuttu ja turvallinen pyllähti päälaelleen muutamassa kuukaudessa. Nyt reilua vuotta myöhemmin suomalainen perusduunari on uhanalainen laji, sillä erotuksella muihin uhanalaisiin lajeihin, ettei sitä suojellut kukaan. Liisteri katselee ohikulkijoita, jotka ovat lähes poikkeuksetta puku päällä, elleivät olleet vielä lapsia tai jo eläkeläisiä. Tavalliset duunarit painavat puolella palkalla pitkää päivää, siis ne joilla vielä on töitä. Liisterin autonasentajan paikka oli mennyt sopeuttamisohjelmaan, henkilölle, joka ei kuulemma vieläkään reilun vuoden hommassa oltuaan erottanut mutteria prikasta. Tämän hän oli kuullut entisiltä työkavereiltaan, jotka saavat puolet siitä palkasta mitä mutterin ja prikan välillä arpova saa.

Ei Liisteri sopeuttamisohjelmaa kritisoinut. Onhan se vallan hyvä, että ihmisiä sopeutetaan. Tässä tapauksessa tosin kävi niin, että suomalaiset duunarit sopeutettiin elämään kurjuudessa. Vaalien jälkeen pidettiin juhlavia puheita, joissa otettiin verrokiksi sota-aika ja se, miten silloin puhallettiin yhteen hiileen. Liisteristä on tuntunut jo alusta asti siltä, että joku kusee siihen.

Noin 18:05 Veke alkaa pakkailla tavaroita takaisin reppuunsa. Täältä on poistuttava kymmenessä minuutissa, muuten saattaisi päästä tienesteistään. Heidän kerjäämisaika on 15:15 ja 18:15 välinen aika maanantaista perjantaihin. Aika on painettu isolla hänen ja Liisterin kaulassa kantamaan kuvalliseen kerjäläislupakorttiin. Lupakortti on voimassa kerrallaan kolme kuukautta ja luonnollisesti sen uusiminen maksaa. Summa ei ole iso, mutta Vekeä sylettää maksaa kortista kymppi kuukaudessa. Onneksi muut maksut eivät menneet läpi, sillä kaupunki oli ajanut pitkään mm. sadan euron vuotuista katumaksua kerjääjille. Saatuaan omat tavarat kasaan, Veke lähtee kävelemään kaveriaan kohti.

Liisteri tietää aikataulun erittäin tarkkaan ja kun Veke on hänen kohdallaan, mies lähtee kävelemään vanhemman kaverinsa perässä. Aleksin ylitettyään Veke joutuu hidastamaan ja Liisteri ajautuu kävelemään hänen rinnalleen. Kuin kutsusta vasemmalta porttikongista ryntää heidän eteensä useasti aikaisemminkin harmia aiheuttanut komisario Matti Tattinen. Pirullisesta luonteestaan tunnettu Matti kähisee matalalla äänellään.

- Herkkää, hyvin herkkää.

Samassa Liisteri tajuaa missä hän on viimeiset askeleet ottanut ja astuu kiireesti Veken taakse. Hän kiroilee mielessään huonoa tuuriaan, sillä kerjäläisduunareiden ei ollut lupa kävellä vierekkäin, kadut kun ovat tehty ensisijaisesti hyvinvoivaa kansanosaa varten. Vierekkäin kävelemisestä saa kuulla yleensä kaikkea rakastavaisista Euroopan omistajiin.

- Pojat ovat kovin myrtsejä, vaikka äsken käveltiin melkein käsi kädessä, Matti jatkaa.

Veke puree huultaan, sillä poliisin poskensoittamiseen vastaaminen on sama asia, kun kaivelisi taskusta kaikki kolikot suosiolla herra komisariolle. Lisäksi saattaisi tulla kutsu valtion majoitukseen, joka sekään ei ollut kuin ennen. Joskus vuosia sitten valtio tarjosi majoituksessaan inhimilliset olosuhteet. Toisin on nyt kun sopeuttamisohjelma pyörii täydellä teholla. Jos suomipoika tai -tyttö joutuu pahnoille, se tarkoittaa todellakin olkien päälle joutumista eräässä vanhassa virastotalossa, jossa oljet on ripoteltu tyhjien toimistohuoneiden lattioille. Talossa ei ollut lämpöä kuin nimeksi eikä ketään kiinnostanut miten asiakkaat voivat, tarkoitushan on nimenomaan sopeutua.

- Ei pojilla olisi euroa pistää, on tämä komisarion palkka kovin pieni, häh, häh, hää.

Kumpikaan ei tee mitään, ei edes katso kunnolla herra komisariota. He molemmat muistavat, että partiopoliisien vähentämisen yhteydessä komisariot saivat vähintään kaksinkertaisen palkan. Yksilön vastuu kuulemma kasvoi, kun porukka väheni.

- Älkää nyt yhteen ääneen pulisko, joku voi vielä luulla, että laulatte duettoa.

Samassa Matti heilauttaa kättään ja ratikkakiskoille heidän kohdalle pysähtyy musta S-sarjan Mersu. Ikkuna avautuu ja tumma partasuinen kuljettaja sanoo:

- Matti, Matti, onko tämä jäteongelma yhä olemassa?

Mersun takaovi työnnetään auki ja komisario istahtaa autoon. Moottori murahtaa ja Mersu singahtaa matkaan, jalankulkijoiden hyppiessä pois edestä. Liisteri kiroaa itsekseen auton takavaloja katsellen. Samalla hän tajuaa jotain, Mersun rekisterikilvessä lukee teksti KESÄHEINÄ.

- Kesäheinä, kesäheinä, kesäheinä…

Noin nelissäkymmenissä oleva nainen ravistelee suurin piirtein samanikäistä naista hartioista ja toistelee sanaa kesäheinä. Viimein ravisteltava havahtuu ja kääntyy katsomaan yläpuolellaan olevaa hattupäistä naista. Aurinko häikäisee, mutta silmiä siristellen nainen saa selville kuka ravistelija on.

- Yyyh, mitä nyt?
- Rouva Kesäheinä, minä ajattelin niitä tulevia eduskuntavaaleja. Minkähän puolesta me voisimme kampanjoida?
- Kerjäläisten, kerjäämisen ja sopeuttamisohjelman.
- Siis niinku meneekö se minun ajatus läpi niistä uusista asunnoista ja kansalaispalkasta kaikille kerjäläisille?
- Minä, minä olen nähnyt unen, minä olen keksinyt ratkaisun, minä teen tästä maailmasta meille Kukkahattujen Kesäheinäpuoluelaisille paremman paikan elää. Anni kulta, meistä kahdesta tulee vielä jotain.
- Ei puolue suostunut vaihtamaan nimeään sinun sukunimen ja minun hatun mukaan. Muistathan sinä sen, vai?
- Pientä hienosäätöä, vaihdetaan kyvykkäämmät henkilöt johtoon, uutta verta, uusia ajatuksia, toimintaa, tiukka ote, ei tunneta armoa, ei anneta sääliä, potkitaan vaikka munille…

Hattupäinen nainen katselee kummissaan ystäväänsä, joka höpöttelee kovin levottomia. Ilma on kyllä hiton kuuma, on ollut koko 2010 heinäkuun. Ei kait se vaan ole saanut auringonpistosta tai jotain, nainen pohdiskelee ystäväänsä katsellen. Eihän tuo tietysti ollut mikään ihme, sillä kesämökin uimarantaan sammuminen ei ole kovin terveellistä kenellekään, vaikka ulkoilua olisi tullut harrastettua enemmänkin.

- Ai niin, Veke soitti ja pyysi kertomaan terveisiä. Se sanoi, että mikäli haluamme jatkaa vapaaehtoistyötä puolueen hyväksi meidän pitää ryhdistäytyä.
- Anni, onko sitä vinkkua enää yhtään jäljellä?

Anni potkaisee jalallaan tyhjää valkoviinilaatikkoa ja puistelee päätään.

- Laurikin soitti, Mersu on kuulemma huollossa, sun pitää mennä bussilla himaan. Ihmetteli kovasti, että mikset vastaa omaan puhelimeen.
- Eih, bussilla Jakikseen, mä en kestä. Miksi tää elämä on aina näin kurjaa?