Kävelin pitkin märkää asfalttia, ilman kiirettä minnekään. Olin kuulevinani auton torven soivan jossain lähistöllä. Pidin sitä vain jonkun heikkohermoisen idiootin pullisteluna. Raukka varmaan vieroitettu liian aikaisin äidin tissistä ja nyt halusi näyttää mahtinsa maailmalle auton äänimerkin kautta. En ymmärtänyt moisia ihmiskohtaloita, vai pitäisikö sanoa ennemminkin ihmisraunioita, ollenkaan. Itse olin jättänyt kiireen ja unohtanut stressin aivan tyystin. Olin nollannut lähes kaiken aikaisemmasta elämästäni. Vaikka vastaani tulisi joku tuttu vuosien takaa, en tuntisi häntä. Oikeastaan en haluasi tuntea häntä. En tunnustaisi, vaikka kirveellä uhattaisiin. Vanhat muistot ja tutut tuovat vai tuskaa. Tuskallisia muistoja ja velvollisuuksia muistaa noita oravanpyörässä olevia ressukoita. Nämä ihmiset elivät vain sille, että joku tuli ja kehui heidän ulkonäköään tai uutta autoa. Ehkä kehumisen kohteena olivat uudet silikonirinnat tai piukka peppu, jos kyse oli naisesta.

En ymmärtänyt miksi ihmiset takertuivat menneeseen. Miksi he halusivat roikkua jossain vanhassa muistossa? Oliko heillä kenties onneton lapsuus, jota piti pönkittää keksityillä muistoilla? Ja paskat, sanon minä. Minulla oli hyvä olla, ainoastaan tuo torvensoitto hieman häiritsi matkaani ja keskittymistä itseeni. Olin kerrankin päättänyt jättää muut ja olla vain itseni kanssa. Levitin käteni täysin levälleen ja laitoin silmät kiinni. Kuvittelin olevani ilmaa kevyempi ja nousevani lentoon.

- Vitun runkku ääliö, mene helvettiin siitä keskeltä katua! Kuului ärtynyt huuto aivan takaani.

Putosin pilveltä, siis ajatuksissani. Mielestäni oli aika rumasti tehty tuollainen pelottelu ja toisen morkkaaminen. Vaikka en pidä väkivallasta, niin mieleeni tuli leikata äskeinen huutelija moottorisahalla kahtia. Olisikohan moottorisahan käyttö tällaisessa tilanteessa sallittua?

- Eikö sinne perkeleen umpiluiseen päähän mene, että tämä tie on autoja varten. Äskeinen kuumakalle jatkoi huutamistaan.

Pysähdyin, sillä minä jäin miettimään autojen tarkoitusta. Olitkos autot mulkkuja varten? Oliko niiden ainoa tarkoitus kuskata noita pienellä pilillä varustettuja oman egonsa kohottajia? Mietin tilannetta ja tulin siihen tulokseen, että haluaisin olla sarjakuvapiirtäjä. Tämä siksi, että heillä on valta käyttää pyyhekumia. Voisin aina tällaisissa tapauksissa ottaa jumalattoman ison pyyhekumin ja pyyhkiä kaikki häiriötekijät huitsin nevadaan. Minulla ei ollut kyllä minkäänlaista aavistustakaan siitä, että mitä olisin juuri nyt pyyhkimässä, sillä en ollut edes vilkaissut taakseni. Minulla ei ollut aikaisemmassakaan elämässä tapana vilkuilla taaksepäin kävellessäni, eikä ollut myös nyt. Jatkoin matkaani häiriötekijöistä huolimatta. En tosin saanut astella kovin montaa askelta, kun tunsin käden olkapäälläni.

- Eikö sinulle äijä mene kaaliin, ettei tämä ole jalkakäytävä? Äskeinen häiriöääni tiedusteli kiukkuisesti aivan korvani juuressa.
- En ymmärrä mitä kaalisopan raaka-aineella on minun kävelemisen kanssa tekemistä? Vastasin päätäni kääntämättä.
- Vittu sä oot pihalla, ääni jatkoi.
- Olen ollut tänään aika monellakin pihalla. Voisit oikeastaan käyttää monikkoa pihoilla, vastasin naurahtaen tällä tyhmälle kommentille.

Kyllä jotkut sitten jaksavat kertoilla muille niiden tekemisistään. Tiesin toki sanomattakin, että olin päivän mittaan kulkenut useamman pihan kautta. Oikeastaan aina ollessani jonkun talon läheisyydessä, olin jonkun toisen pihalla. Asiaa tarkemmin ajateltuani tulin siihen tulokseen, että jos en olisi kulkenut kenenkään pihan poikki, niin se vasta olisikin kertomisen arvoinen asia.

- Tiedätkö mitä? Kysyin tältä äskeiseltä ääneltä.
- Mitä? Ääni ihmetteli.
- Pihat ovat kova juttu. Yleensä niillä vietetään koko lapsuus leikkien ja laulaen.
- Täh?
- Niin, pihat antavat meille valmiuden kohdata tulevaisuus ja perässämme hiihtävät mulkut.
- Saatana, mikä juntti! Ääni kirosi oikein tunteella.

Jatkoin matkaani, minua ei tuollainen yksinkertainen saatanan huutaminen saanut pysähtymään. Olin tullut siihen tulokseen, että ihminen on itselleen monta kertaa se pahin saatana. Olin itseni kanssa hyvin väleissä, joten en pelännyt jonkun toisen uhoamista. Toiselle uhoaminen oli vain oman heikkouden esiintuomista. Heikot ihmiset ovat haavoittuvaisia ja haavoittuvaiset kuolevat herkästi. Vilkaisin märkää asfalttia ja totesin sen olevan aika synkän näköinen näin syksyn pimeydessä. Tiellä oli kyllä katuvalot, mutta asfaltti imaisi valon tosi tehokkaasti itseensä. Tämä asfaltti oli kuin suunnaton musta aukko, imien kaiken valon elollisilta. Seisahduin hetkeksi ja odotin, että alkaisinkos vajota asfaltin sisään. Valo hävisi, minä en. Pidin itseäni onnellisena, olin saanut pitää henkeni. Valolle kävi valitettavasti heikommin, se hävisi ja katosi mustaan asfalttiin. Tosin valo ei valittanut tai huutanut, se vaan katosi. Tuon saman kohtalon olisin suonut kernaasti äskeiselle huutelijalle. Jatkoin matkaani ja mietin miltä äskeinen huutelija olisi näyttänyt asfalttiin upotettuna. Olisiko siitä kenties jäänyt jonkinmoinen kohouma tai heitto? Minusta olisi ollut aika ikävää, jos muut tielläliikkujat olisivat joutuneet kärsimään hänestä jonkun töyssyn muodossa. Jälleen kerran kadehdin sarjakuvapiirtäjiä, heidän kumeillaan tuollainen seikka olisi korjattavissa alta aikayksikön. Kesken sarjakuva-ajatusten viereeni pysähtyi iso valkoinen auto. Autosta hyppäsi ulos keski-ikäinen tukevahko mieshenkilö.

- Eikö se perkele mene vieläkään kaaliin, että jalkakäytävä on tuolla tienreunassa?

Katsoin hieman aikaa tätä kalliiseen pukuun sonnustautunutta ylipainoista possua. Otin taskustani kuivan kävyn ja ojensin sen hänelle.

- Ota tuosta, sanoin hänelle rauhallisesti.
- Mitä hittoa?
- Ei se ole hitto, se on käpy. Laita sille tikuista jalat ja päästä se laitumelle, opastin possua.
- Jalat? Minulla ei ole aikaa tällaiselle.
- Ei minullakaan, mutta silti minä en huuda ja möykkää keskellä katua.
- Sinähän olet kävellyt keskellä katua jo pitkän aikaa, possu jatkoi meuhkaamistaan.
- Pitää paikkansa, olet näemmä pysynyt tilanteen tasalla raivoamisestasi huolimatta, tuumasin tyynesti.
- Laitokseen tuollaiset kuuluisivat, possu jatkoi huutamista käpy kädessään.
- Kiitos! Olen aivan otettu siitä, että minullekin on paikka jossain, vastasin ilahtuneena.

Olinkin kerinnyt miettiä matkani aikana, että onko minulle enää missään paikkaa? Olin käynyt elämäni aikana niin monet paikat läpi ja aina oli maantie kutsunut. Joissain paikoissa olin viihtynyt pitempään ja joissain paikoissa vähemmän aikaa. Kaikille paikoille oli vain yhteistä se, että ne muuttuivat ajan mittaan ja harvemmin parempaan suuntaan.

- Mitä mä tällä kävyllä oikein teen? Possu huuteli perääni.
- Kokeile laittaa se vaikka nukkumaan ja anna sille vähän maitoa, vastasin päätäni kääntämättä.
- Ja vitut! Survon tämän paskaksi.
- Omapahan on valintasi. Älä sitten valita, jos elämäsi menee vituralleen, huusin possulle.

Pysähdyin hetken mielijohteesta ja käännyin ympäri. Possu seisoi keskellä tietä ja survoi mielenosoituksellisin elein käpyä asfalttiin. Minua ärsytti tuollainen luonnon tuhoaminen. Olin kuskannut kyseistä käpyä jo muutaman päivän ja olisin halunnut sille vähän normaalimman kohtalon. Mielestäni tuon kävyn kohtalona ei olisi pitänyt olla ylipainoisen plösön italialainen kävelykenkä.

- Näin meillä tehdään kaikille jotka tulevat eteemme, Possu huuteli nyrkkiään puiden.
- Mikä on pekonivisan päävoitto? Huusin takaisin.
- Että mikä?
- Arvotteko kerran viikossa oikein emämulkun, joka saa lähteä kaupungille toteuttamaan itseään? Tiedustelin uteliaana possulta.
- Tämä menee jo liian pitkälle, possu huuteli.
- Niin minustakin, tuollaiset pekonivisat pitäisi kieltää lailla.

Possu jäi huutelemaan kaikenlaisia riettauksia perääni. Minua ne eivät juuri haitanneet. Jatkoin matkaani rauhalliseen tahtiini. Olin tullut siihen tulokseen, että liika kiire tappaa kaikista varmimmin ja olin itse luopunut siitä. Minua hieman harmitti äskeisen kävyn kohtalo. Onneksi se ei ollut viimeinen, vaan minulla oli taskussa vielä muutama samanlainen. Podin kuitenkin huonoa omaatuntoa siitä, että olin kuskannut kävyn pois tutusta ympäristöstään ja saattanut sen tuollaisen possuidiootin tuhoamaksi.

- Minun ei tarvitse kuunnella tuollaista solvaamista, possu huuteli perääni.
- Ei tarvitsekaan, voit mennä ihan hyvin kotiisi ja rauhoittua siellä omassa pikku läävässäsi, huusin päätäni kääntämättä.

Luulin jo päässeeni possusta eroon, kun tämä pekoni kurvasi eteeni valkoisella autollaan. Possu hyppäsi autosta oikein vauhdilla ulos ja alkoi ulvoa.

- Soitin poliisit paikalle, ne tulevat ja korjaavat tuollaisen paskasakin pois jaloista, possu uhosi rinta kaarella.

Katsoin tuota meuhkaajaa suoraan silmiin ja kävelin hänen eteensä. Otin taskusta toisen kävyn ja laitoin sen hänen käteensä.

- Harvat ihmiset saavat toisen tilaisuuden, käytä se viisaasti.
- Paskat! Possu tuumasi ja survaisi kävyn asfalttiin.

Käännähdin ympäri ja lähdin jatkamaan matkaa. Minua harmitti suunnattomasti tuollainen tuhoamisvimma. Jostain syystä mieleeni tuli iso rekka-auto ja epäkunnossa olevat jarrut. Unohdin koko asian jatkaessani matkaani. Noin viikon kuluttua satuin huomaamaan puiston penkillä vanhan iltapäivälehden. Sen lööppi hehkutti: ” Toimitusjohtaja Plösö kuoli rekan yliajamana kotinsa pihalla”. En tiedä mistä johtui se, että mieleeni tuli metsä ja kävyt, varmaan jotain takaumia viime kesästä.