Oli lauantai-ilta. Lunta satoi hiljalleen ja pakkasta oli kaksi astetta. Kadulla oli rauhallista, ainoastaan ohitse kulkevat autot häiritsivät kadunkulmassa seisovaa miestä. Ulkopuolisin silmin hän ei näyttänyt reagoivan yhtään mihinkään. Todellisuudessa asia oli aivan toisin, hän nimittäin tarkkaili ympäristöään erittäin valppaana. Lumi oli alkanut jo hiljalleen peittää häntä. Ohitse kulkevat ihmiset kiersivät tämän oudon ja liikkumattoman miehen mahdollisimman kaukaa. Ainoastaan yksi pieni koira uhmasi kohtaloaan ja meni miehen viereen. Koira katseli hetken aikaa tämän mustia pitkävartisia saappaita ja nosti sitten koipeaan. Tehtyään tarpeensa koira kipitti kiltisti kaupan näyteikkunaa tuijottavan emäntänsä luokse.

Mies mustissa saappaissa oli yhä liikkumatta, edes saapasta pitkin valuva koiran kusi ei saanut häntä liikahtamaan paikoiltaan. Mies oli erittäin pitkä, mutta todella laiha. Hänellä oli yllään pitkä musta nahkatakki ja mustat housut. Päässään hänellä oli musta lierihattu ja mustat aurinkolasit. Hän seisoi niin, että pystyi tarkkailemaan kadunkulman liikennettä niin tiellä kuin jalkakäytävälläkin. Mistä mies oli tullut? Sitä ei ainakaan jäljistä voinut päätellä, niitä ei nimittäin ollut. Vastasatanut lumi oli peittänyt kaikki hänen jälkensä jo aikoja sitten. Aika kului ja paikalle sattui kaksi pojankloppia. He jäivät noin kymmenen metrin päähän katselemaan miestä.

- Hei kato, zombie! Pienempi poika huudahti ja osoitti miestä.
- Eikä ole, tuo on ihan selvästi elävä kuollut, isompi esitti eriävän mielipiteensä asiasta.
- Ei kuollut voi elää, pienempi intti ja puristi käsiään nyrkkiin.
- Kyllä voi. Minä näin, että tuo hengittää, isompi jatkoi.
- Kyllä zombietkin hengittää. Tuo on ihan selvästi noussut haudasta ja varastanut noi vaatteet joltain linnunpelätiltä, pienempi pojista jatkoi.
- Haloo, eihän täällä ole hautausmaata lähimaillakaan, isompi sanoi voitonriemuisella äänellä.
- Sä oot tyhmä. Aina sä pilaat mun jutut, pienempi tuhersi kädet yhä nyrkissä.
- Hä hää, sä olet ihan nynnerö.
- En varmaan ole, mä meen kysymään tolta, että kumpi se on, pienempi kivahti.

Pienempi poika katsoi isompaa silmiin hetken aikaa ja lähti sen jälkeen määrätietoisin askelin kohti patsaan lailla seisovaa miestä. Ollessaan noin puolessa välissä, hän pysähtyi. Pojan mieleen muistui äidin varoittavat sanat vieraista miehistä. Hänen teki mieli totella äitiä ja rynnätä suin päin pakoon. Hän ei kuitenkaan uskaltanut lähteä, sillä nyt tästä tilanteesta perääntyminen olisi saanut hänen vuotta vanhemman kaverinsa pilkkaamaan häntä nynneröksi. Poika rohkaisi mielensä ja käveli vielä noin kolme metriä eteenpäin. Kahden metrin päässä miehestä hän pysähtyi uudelleen ja katsoi arkaillen ylöspäin. Hänestä tuntui, kuin olisi tuijottanut pilvenpiirtäjää, niin korkealta tuo outo mies vaikutti.

- Herra zombie, hän kuiskasi varovasti.

Miehen ilmekään ei värähtänyt, vaikka hän oli laittanut merkille viereensä tulleen pojan ja jopa kuullut tämän heikolla äänellä tehdyn tervehdyksen. Myös poika oli jähmettyneenä paikalleen, lähinnä kauhusta. Meni minuutin verran ja poika rohkaisi uudelleen mielensä.

- Hyvä herra Zombie, hän huudahti jo huomattavasti kovemmalla äänellä.

Pitkä mies ei värähtänyt tästäkään huudosta. Ainoa joka reagoi tähän tervehdykseen, oli isompi poika. Hän otti varmuuden vuoksi muutaman askeleen taaksepäin. Näytti aivan ilmeiseltä, ettei pienempi poika saisi apua isommalta kaveriltaan. Pienempi poika huokaisi ja painoi pettyneenä päänsä alas. Hänen katseensa osui mustiin kenkiin, joista toinen oli vielä märkä äskeisen koiran vierailun johdosta. Poika katseli hämmästyneenä märkää kenkää ja sen juurelle muodostunutta pientä länttiä. Kengän juurelta näytti lähtevän oudonnäköiset jalanjäljet poispäin. Poika seurasi katseellaan jälkiä ja hänen naamalleen nousi jostain syystä hymy. Hän vilkaisi vielä kerran miestä kasvoihin ja pyörähti sen jälkeen ympäri. Poika käveli reippaasti isomman kaverinsa luokse.

- Ei se ollut zombie, hän sanoi kaverilleen.
- Minähän sanoin, se on elävä kuollut, isompi totesi ja naurahti väkinäisesti.
- Ei ole. Tuo on avaruusolion jättämä tyhjä kuori. Minä näin jäljet jotka lähtivät tuon kuoren vierestä. Sen sisällä ollut pieni avaruusolio on hylännyt tuon kuoren ja hankkinut jonkun paremman kuoren, pienempi poika selitti silmät loistaen.
- Sä yrität huijata, isompi väitti vastaan.
- Enkä huijaa, minä olen katsonut siskollani olevan miehet mustissa filmin ja siinä oli juuri tuollaisia kuoria joiden sisällä avaruusoliot asustavat.
- Hei, olet sä jo pelannut uutta Tony Hawk skeittipeliä? Isompi muutti puheenaihetta.
- Onks sulla se? Pienempi poika hihkaisi.
- Joo, mutsi toi eilen.
- Mennään teille, pienempi innostui ja lähti jatkamaan matkaa.
- Mennään vaan, isompi sanoi ja näytti varovaisesti kieltä kadunkulmassa seisovalle miehelle.

Pojat hävisivät näkyvistä ja mies jatkoi seisomistaan. Lunta satoi yhä hiljalleen. Jo jonkin aikaa oli liikenne ollut harvenemaan päin, mutta nyt se alkoi yllättäen vilkastua, taksit olivat lähteneen joukoittain liikenteeseen. Mies tarkkaili liikahtamatta ohitse kulkevia takseja ja niissä istuvia nauravia ihmisiä. Kaikissa takseissa oltiin hyvällä tuulella, yhdessäkään ei tapeltu. Vaan mitenpä lie takaisin päin tullessa? Monessako taksissa silloin riidellään jostain illan aikana sattuneesta tapahtumasta tai väärästä sanavalinnasta, puhumattakaan varomattomasta vilkaisusta väärään suuntaan. Mies terästi kuuloaan, ihan kuin joku olisi hiihtänyt jossain lähellä. Hiihtänyt? Ei, eihän nyt kukaan keskellä kaupunkia ala hiihtämään, mies mietti asiaa. Ääni voimistui ja kohta miehen näköpiiriin tuli verryttelyasuun sonnustautunut vanhempi mieshenkilö. Hiihtäjä tuli perinteistä hiihtotyyliä käyttäen lähemmäksi. Päästyään kadunkulmassa seisovan miehen viereen hiihtäjä pysähtyi.

- Pukkaa talvea, hiihtäjä tuumasi.

Yhä edelleenkään kadunkulmassa seisova mies ei vastannut tai kommentoinut asiaa mitenkään, ei edes liikahtamalla. Hiihtäjä niisti nenänsä suoraan kadulle ja sylkäisi perään. Tämän jälkeen hän kaivoi selässä olevasta pienestä nahkaisesta repustaan pullon kirkasta. Hän narautti tottuneen näköisenä korkin auki ja otti pullosta pitkä ryypyn.

- Äääh, kyllä toupinki tekee terää näin ensimmäisillä kilometreillä, hiihtäjä ähkäisi.

Hiihtäjä vilkaisi mustiin pukeutunutta miestä ja otti vielä toisen ryypyn pullostaan, ennen kuin laittoi sen takaisin reppuunsa.

- Älä nyt kaveri itteäs siihen palelluta, vaan mene jonnekin ottamaan lämmikettä. Minä vanhempana tiedän miten tärkeätä on pitää itsensä lämpimänä tällaisena kylmänä iltana. Tarjoaisin muuten sinullekin tätä juomaa, mutta minulla on vielä pitkä matka edessä, enkä halua paleltua ennen määränpäätä, hiihtäjä selitti.

Hiihtäjä sai jutella yksikseen, kukaan ei vastannut hänelle. Muutama ohikulkija naurahti tälle parivaljakolle varovasti ja vasta turvallisen matkan päässä. Kenelläkään ei ollut kanttia tulla arvostelemaan kadunkulmassa seisomista tai kadulla hiihtämistä. Hiihtäjä nojasi sauvoihinsa reppu jalkojensa välissä ja näytti miettivän jotain. Tilanne oli jotenkin pysähtynyt, kumpikaan ei liikahtanut. Muutaman minuutin kuluttua hiihtäjä avasi jälleen suunsa.

- Älä nyt kaveri vaan käsitä väärin tätä omahyväistä tekoani, sillä ajattelin ottaa vielä pari huikkaa tuosta pullosta, ilman että tarjoaisin sinulle.

Mies mustissa oli hiljaa, kuten tähänkin asti. Hiihtäjä otti repun jalkojensa välistä ja kaivoi sieltä esille pullon. Korkki narahti tutulla äänellä ja pian kirkas neste valui hiihtäjän kurkusta alas. Myös tällä kertaa hän otti kaksi pitkää ryyppyä.

- Otan aina molemmille jaloille, että pysyn paremmin ladulla, hiihtäjä naurahti kiertäessään korkkia kiinni.

Tämän jälkeen hiihtäjä laittoi pullon huolellisesti takaisin reppuunsa ja nosti repun hartioilleen. Saatuaan repun pykälään, hän laittoi sormikkaan risat takaisin käsiinsä ja lähti jatkamaan matkaansa. Muutaman metrin hiihdettyään hän kuitenkin vielä pysähtyi ja vilkaisi taakseen.

- Kuule kaveri, jos joskus tarvitset hiihtovalmentajaa, niin ota yhteyttä. Minut löytää pelastusarmeijan yömajasta tai jonkun sillan alta, hiihtäjä huikkasi.

Tämän sanottuaan hän lähti jälleen jatkamaan matkaansa kohti tuntematonta päämäärää. Kadunkulmassa seisova mies ei värähtänytkään, vaikka hän oli kuullut ja nähnyt kaiken, jopa haistanut hiihtäjän alkoholin. Parin minuutin kuluttua ei hiihtämisen ääniä enää erottanut liikenteen äänien joukosta. Ainoastaan diesel-moottoristen taksin ääni täytti ilman. Ne sudittelivat liukkaassa risteyksessä ja kävivät omaa jokailtaista kamppailuaan olemassaolostaan. Ilman maksavia asiakkaita ne lakkaisivat olemasta tuollaisia ylväitä ja kiilteleviä, sekä monien kadehtimia kulkupelejä. Kadunkulmassa seisovaa miestä ei kiinnostanut taksit yhtään enempää, kuin se kintuille kussut koira. Kaikki olivat jotenkin samanarvoisia kiireineen ja vikoineen. Jotkut vaan olivat rohkeampia kuin toiset. Harvalla oli samanlaista rohkeutta, kuin sillä pikkupojalla, joka kävi puhuttelemassa tätä synkkään ja liikkumatonta mustiin pukeutunutta miestä. Taksit jatkoivat ralliaan molempiin suuntiin, välittämättä tästä oudosta seisojasta.

Kului vielä tunti, kunnes kadunkulmassa seisovan miehen viereen pysähtyi pitkä musta amerikkalainen auto. Risteyksessä paloi vihreät valot, mutta tämä amerikkalainen auto vain seisoi siinä miehen kohdalla. Tarkemmin sanottuna tämän pitkän auton takaovi oli täsmälleen mustiin pukeutuneen miehen kohdalla. Takana oleva taksi soitti vihaisesti torvea, mutta kukaan ei reagoinut siihen. Takana olevien taksien jono joutui peruuttamaan hieman, jotta he pääsivät toista kaistaa pitkin ohi. Taksikuskit koettivat katsoa mustan amerikkalaisen auton sisälle, mutta kaikki lasit olivat todella tummat, edes kuljettajasta ei saanut mitään näköhavaintoa. Auto seisoi paikoillaan noin viisitoista minuuttia, kunnes sen takaovi aukesi. Ovi oli auki, mutta kukaan ei tullut sieltä ulos. Ovi kerkesi olla avoinna noin viisi minuuttia, kunnes auton moottorin kierrokset alkoivat nousta. Moottorin kierrokset kohosivat pikkuhiljaa ylemmäksi. Kasin mylvintä alkoi olla jo huomiota herättävää, kun mies mustissa otti kolme pitkää askelta. Näillä kolmella askeleella hän oli aivan auton vieressä. Vielä yksi askel, ja hän oli sisällä takapenkillä. Samalla, kun hänen jalkansa irtaantuivat maasta, auto ampaisi tiehensä, päin punaisia. Takaovi suorastaan pamahti kiinni auton sännätessä matkaan. Edes liukas talvinen keli ei häirinnyt tämän mystisen auton kiihdyttämistä. Tarkkaavainen sivustakatsoja olisi saattanut ihmetellä, että miksei paikalla ollut ollenkaan sutimisen jälkiä. Kadunkulmaan jäi muistoksi vain kaksi kuivaa kengänjälkeä, muu oli poissa.