Kävelin yksin, minua vitutti, aivan kaikki. Kävelin kävelemistään, ilman mitään päämäärää elämässä, tai edes tässä päivässä. Miksi olin joutunut tähän tilanteeseen? Siihen en osannut vastata itsekään, vaivuin vain masennukseen ja kävelin eteenpäin. Olin juuri täyttänyt kolmekymmentä ja elämän pitäisi olla mallillaan, mutta ei, sitä se ei vaan ollut. Kävelin siltaa pitkin ja mietin miltä tuntuisi hypätä tuolta sillalla kylmään syksyiseen veteen. Jos ottaisin vaatteet pois, niin olisiko kuolema nopeampi? En kuitenkaan jäänyt miettimään tätä kysymystä, vaan jatkoin matkaa vitutuksen ja masennuksen vallassa. Laitoin kävellessäni silmät kiinni ja kuvittelin olevani jossain etelämeren saarella, ympärilläni puolialastomia hula-hula tyttöjä.

- Voi vittu, karjaisin iskiessäni pääni johonkin kovaan.

Avasin silmäni ja totesin törmänneeni korkeaan rakennukseen. Eipä ole koskaan aikaisemmin tullut laitettua mieleen tätäkään rakennusta, ajattelin itsekseni. Katselin rakennusta ja minusta se näytti todella mahtavalta ja ylväältä muiden rakennusten keskellä. Menin makaamaan rakennuksen vierellä kulkevalle jalkakäytävälle ja aloin katsella rakennuksen ylöspäin nousevaa harmaata seinää. Se näytti tästä maasta katsottuna vieläkin mahtavammalta.

- Äiti tuo setä on humalassa, kuului lapsen äänellä kommentti ihan korvan vierestä.

En antanut sen häiritä mitenkään, vaan katselin lumoutuneena tämän jylhän rakennuksen muotoja. Sen piirtäneellä arkkitehdillä on täytynyt olla munaa ja paljon.

- Älä mene sen lähelle, siitä voi tarttua joku tauti, kuului hätääntyneen naisen kommentti myös aivan vierestä.

Mielessä kävi hypätä pystyyn ja sanoa tuolle kantturalle rumasti. En kuitenkaan viitsinyt vaivautua moisen epäluuloisen äitihahmon takia. Säälin lasta, sillä äidin osoittama esimerkki ei ollut paras mahdollinen. Uusiin ja erilaisiin tilanteisiin ei saa suhtautua negatiivisesti, siitä on haittaa loppuelämälle. Se, että minua vitutti ja meinasin hypätä sillalta, ei kuulu tähän. Hypätessäni sillalta, en olisi arvostellut mahdollisia alla olevia veneitä ja niiden liikalihavia kapteeneja. Vitutuksestani huolimatta, osasin pitää turpani kiinni.

Mielenkiintoni tätä arvostelijaa kohti heräsi ja avasin silmäni. Näin hänet, tuon arviolta kaksikymmentäkolmevuotiaan ja erittäin hyvännäköisen nuoren äidin. Säälin häntä, noin nuori ja niin täynnä ennakkoluuloja. Ajattelin kauheita asioita ja huomasin hymyileväni pitkästä aikaa. Mietin tämän tekopyhän naisen reaktiota siinä tapauksessa, että olisin hypännyt pystyyn tästä asfaltilta ja huutanut isoon ääneen jotain ruokotonta. Mitä olisin huutanut? Ajatukseni risteilivät pillun ja tissien välillä, olisivatko ne olleet tarpeeksi ruokotonta? Vai olisiko minun pitänyt huutaa jotain politiikkaan liittyvää? Entä jos tämä kyseinen nainen ei olisikaan ymmärtänyt politiikkaa? Onneksi nainen lapsineen meni ohi ja minä saatoin keskittyä talon seinän katselemiseen, se oli yhä harmaa. Miksi talojen seinän väri ei voisi vaihtua mielialojen mukaan? Haluaisin nähdä nyt mustan seinän. mielialani ei riitä vaaleampaan sävyyn.

- Pois siitä jalkakäytävältä, tai soitan Poliisit paikalle, huusi joku sinisiin sonnustautunut mies minulle.
- Oletko sinä jumala? Tiedustelin häneltä ystävällisesti.
- Olen ja käsken sinua nyt poistumaan, sininen mies jatkoi.
- En usko, kävele ensin vetten päällä tuonne läheiseen saareen ja takaisin, niin sitten uskon sinun olevan jumala, vastasin välinpitämättömästi tuolle siniselle häirikölle.
- Minne saareen? Sininen mukajumala kysyi.
- Et ole jumala, jos et edes tuota kahden korttelin päässä olevaa saarta tiedä, vastasin tyynesti.

Katselin tätä sinistä mukajumalaa ja nauroin sisäisesti hänen kömpelölle yritykselleen saada minut tästä pois. Minä en siirry, minun on hyvä olla tässä jalkakäytävällä. Kaiken lisäksi paikkaan paistoin aurinko ja ohitse käveli lyhyisiin minihameisiin sonnustautuneita naispuoleisia henkilöitä. Olisin kaivannut bikineitä tai jopa täysin alastomia naisvartaloita, mutta tyydyin tällä kertaa tähän. Mukajuma ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan.

- Kohta tulee luudasta, jos et häviä siitä.
- Saat varmaan siitä tyydytyksen. Runkkaatko sen muiston kanssa sitten illat pitkät pimeässä huoneessa peläten, että äitisi saa vihiä tästä luvattomasta ja jumalan tuomitsemasta harrastuksesta.
- En ymmärrä, sininen mukajumala sanoi äänellä, joka sisälsi hieman epätoivoa.
- Ei tarvitsekaan, mene vaan kotiisi ja kaada itsellesi kupillinen kuumaa kaakaota, vastasin silmät kiinni.
- Mutta pomo, mukajumala yritti änkyttää.
- Ei pomo ole jumala, ei sekään voi minulle mitään.
- Poliisi voi, mukajumala mutisi.
- Mene sitten Poliisin luo, sinä runkkaava raukka, sanoin kyllästyneellä äänellä.

Katselin tämän sanottuani mukajumalan poistumista. Olinkohan sanonut tälle liian pahasti? Onneksi minulla ei ollut omaatuntoa enää, nähtävästi se hyppäsi siitä sillalta ja minä, haavoittuva pieni ihminen jäin yksin tänne pahaan maailmaan. Miten omatunto voi hypätä ja minä jäädä? Olisiko aiheesta jotain kirjallisuutta kirjastossa? Joku on sanonut, että omatunto kolkuttaa. Makasin pitkän aikaa ihan hiljaa ja kuuntelin kolkuttaako minun omatunto jostain syystä.

Ei kolkuttanut, ainoa kolkutus tuli neonvalokylttiä asentavan miehen vasarasta. Mies ei varmaankaan ollut minun omatunto, joten jätin hänen huomioimatta. Kului varmaan tunti jos toinenkin minun maatessa asfaltilla, kunnes kuulin jälleen tutun lapsen äänen.

- Äiti, sama setä makaa vielä tässä.

En kerinnyt aukaista edes silmiäni, kun kaksi palloa vaniljajäätelöä putosi suoraan kasvoilleni. Säikähdin ensin, mutta totesin lopulta pitäväni sen mausta. En viitsinyt avata silmiäni, sillä jäätelön nuoleminen silmistä oli hieman vaikeampaa. Vaikka jäätelö maistui hyvälle, minua harmitti tällainen toistuva häiriköinti.

- Anteeksi kauheasti, poika on niin kovin utelias, kuului tutun naisen ääni erittäin läheltä.
- Onko poika tullut äitiinsä? Kysyin silmiä avaamatta.
- Mitä tarkoitatte? Nainen kysyi äänessä hieman uteliaisuutta.
- Geeniperimä kiinnostaa, sanoin.
- On se minun poika, jos sitä epäilette, nainen jatkoi.
- En epäile, isä epäilyttää enemmänkin.
- Oletteko te aivan sekaisin, nainen kiukustui.
- Olen, haittaako se teitä?
- En tiedä, nainen sai sanottua jotenkin väkinäisesti.

Avasin silmäni ja totesin katsovani tätä jumalaisen kaunista nuorta äitiä suoraan jalkojen väliin. Hänellä oli lyhyt hame päällä, eikä alla ollut mitään, ei edes sitä kaikkein pyhintä suojaavaa karvoitusta. Olin hämmentynyt ensimmäistä kertaa koko epäonnen ja vitutuksen päivänä. Ajatukseni geeniperimästä laukkasivat villioriin lailla riettaaseen seksiin tuntemattoman naisen kanssa. Mietin jo, miltä tuntuisi nuolaista tuota karvatonta kaikkein pyhintä, kun nainen jatkoi.

- Onko teillä vaikea hengittää? Kielenne on ulkona suusta.
- Ei se ole ongelma, ongelmani on enemmän villioriin selässä.
- Miten hevoset liittyvät teidän ongelmiin?
- En tiedä, pitää ottaa puheeksi, jos saan ne pysähtymään, vastasin katse nauliintuneena tuohon kaikkein pyhimpään.

Nainen oli hetken hiljaa ja minä sain koottua hieman omia ajatuksiani. Miksi olin mennyt sekaisin tämän nuoren äidin nähtyäni? Ei minuun ennen ole vieraan pimpero näin vaikuttanut. Olisikohan minun tämänpäiväisen vitutuksen ja huonon olon syy ihan tavallinen flunssa, joka salakavalasti vie vastuskyvyn potilaalta? Nenä ei vuotanut, eikä kurkku ollut kipeä, joten en uskonut tuohon teoriaan ollenkaan. Naisen näkeminen kuitenkin helpotti minun olotilaani todella paljon.

- Mikä teille tuli, nainen sanoi ja kumartui ylleni.
- Kuinka niin?
- Menitte ihan valkoiseksi ja olitte aivan hiljaa.
- Oletteko jumala tai joku enkeli? Kysyin varmistaakseni asian.
- En, olen vain sairaanhoitaja, nainen sanoi ja paljasti rintansa kumartuessaan puoleeni.

Minulle tyypillistä tuuria. Tulin tänne makaamaan jalkakäytävälle ja piehtaroimaan itsesäälissä, ja paikalla saapuu jumalainen nainen, joka paljastaa kaikkein pyhimpänsä minulle. Jalkovälin näkemisen vahingossa olisin vielä ymmärtänyt, mutta että jopa nuo pystyssä nöpöttävät nännit olivat paljastettu minulle, niin vieraalle ja oudolle miehelle, meni ylitse ymmärryksen. Harkitsin jo hetken itseni nipistämistä ja tästä unesta heräämistä, kun viereen pysähtyi Poliisiauto.

- Onko täällä jotain hätänä? Poliisi kysyi tarpeettoman kovalla äänellä.
- Ei ole, yritin vastata, mutta ääneni jäin tämän itseään paljastelleen nuoren äidin äänen alle.
- Meillä ei ole mitään hätää, autan mieheni pystyyn ja jatkamme matkaa aivan heti.
- Me odotamme, Poliisi jatkoi ja jäi suolapatsaan lailla paikoilleen.

Kisahallin komennus ei houkutellut, joten nousin ylös, naisen tarttuessa minuun. Tunsin noustessani naisen vaimean parfyymin tuoksun ja tunsin pehmeän rinnan poskeani vasten. Olisin halunnut koittaa myös toista rintaa, mutta en saanut siihen tilaisuutta.

- Me menemme nyt, nainen sanoi Poliisille ja otti minua kädestä kiinni.
- Hyvää päivänjatkoa, Poliisi toivotti ja läimäytti auton oven kiinni.
- Miksi tämä kaikki? Tiedustelin naiselta.
- Rakastan erilaisia ihmisiä, nainen sanoi ja kosketti sormellaan nenänpäätäni.
- Etkö pelkää? Voin olla hullu ja tappaa sinut, sekä tuon pienen pojan, sanoin.
- En usko, tappajalla ei mulkku seiso nännit nähtyään, nainen naurahti ja hieraisi rintaansa kiusoittelevasti.
- Ei minullakaan, yritin kieltää tätä hankalaa asiaa.
- Tuletko meille? Laitan kuumaa keittoa.
- Polttaako se suuta?
- Ei, jos saan jäähdyttää sen ensin, nainen naurahti.
- Kiitos!