etusivulle
sekalaisiin tarinoihin
tekstipohjaiselle sivulle

2.12.2006

Iltasatu

Hämärässä huoneessa oli kaksi henkilöä, joista toinen makasi visusti sängyssä peiton alla ja toinen istui vanhalla narisevalla puutuolilla. Huone oli täysin hiljainen, mutta jostain naapurihuoneesta, oletettavasti olohuoneesta kuului hiljaista musiikkia. Tuolilla oleva henkilö huokaili raskaasti ja rapisteli kädessään olevan paksun kirjan sivuja. Aikansa puhistuaan hän otti viereiseltä pöydältä vanhan litteän taskulampun, joka heräsi eloon parilla kopautuksella.

- Onko ihan pakko? kuului epävarma kysymys peiton alta.
- Niin pakko kuin minä sanon, tuolilla istuva mies murahti lampun luodessa kelmeää valoa hänen kädessään olevaan kirjaan.
- Niin, mutta ihan vaan sellainen lyhyt satu, peiton alta kommentoitiin.
- Eikä sitten varmaan ole asiaa vessaan tai nälkä tai jotain? mies tuolilta tivasi jo tiukemmassa sävyssä.
- Ei, ei ja vielä kerran ei!
- No hyvä, tässä olisi yksi aika hyvä teksti, kuuntelehan: Elipä kerran, noin kaksi vuotta sitten eräs mies pitkän partansa ja moottoripyöränsä kanssa. Tämä mies oli saanut nimensä Haloselta, hänen nimensä oli Presidentti, isolla P:llä.
- Pitikö se Halonen nyt tähän ottaa? kuului vaimea ähkäisy peiton alta.
- En minä sitä ottanut, se nyt vaan on kirjoitettu tähän kirjaan. Valita kustantajalle mikäli aihe kaivelee sinua vielä myöhemmin, kirjaa lukenut mies kiristeli hampaitaan.

Huoneeseen laskeutui pahaenteinen hiljaisuus ja hetken päästä myös taskulampun valo hiipui. Kopisteltuaan aikansa lamppua, tuolilla istunut isokokoinen ja parrakas mies nousi ylös ja käveli avojaloin keittiöön. Keittiön puuhellan reunalla oli rivissä lampussa käytettäviä litteitä paristoja. Mies valkkasi niistä yhden ja vaihtoi sen lamppuunsa. Lampussa ollut joutui jonon viimeiseksi hellan reunalle.

- Saatana, kun ei ole rahaa uusiin pattereihin, niin ei ole rahaa uusiin pattereihin, partasuu kirota päryytteli itsekseen hellan edessä.

Sängyssä peiton alla oleva henkilö kiemurteli kuin olisi halunnut päästä sieltä pois. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä partasuu palasi takaisin ja käski lopettaa kaikki kiemurtelut ja mielenilmaisut. Ennen kirjan käteen ottamista, partasuu kävi laittamassa peiton kunnolla sängyssä makaavan päälle, kuin luoden tälle parhaimmat mahdolliset edellytykset hyvään ja turvalliseen yöuneen. Viimeisetkin peiton alla kytevät mielenilmaisut loppuivat partasuun ison käden laskeutuessa peiton alta pilkistävien ruskeiden hiuksien päälle.

- Olemmeko me valmiita jatkamaan? partasuu kysyi suu hymyssä.
- O-olemme me, tuli vaimea vastaus.
- Osaatko muuten vaihtaa Fiatin jakohihnaa…tai äh, ethän sinä mitenkään sellaista osaa, partamies jutusteli.
- E-en taida osata.
- Hyvä, mutta kuuntelijana olet arvatenkin ihan ykkösketjussa, eli tarina jatkuu: Siis tämä kauan, kauan, eli noin kaksi vuotta takaperin elänyt Presidentti, joka ei ollut Halonen, eli suuressa, suuressa autotallissa, seuranaan kymmenen kaveria. Osaatko muuten laskea kymmeneen? partasuu keskeytti jälleen satunsa.
- Osaan minä. Älä kuitenkaan sano, että haluat minun laskevan kymmeneen, peiton alta jupistiin.
- Hei, tiedätkö muuten mitä eroa on karvattomalla ja karvaisella mäyräkoiralla? partasuu vaihtoi aihetta.
- No en.
- Yritä nyt edes. Sinusta ei koskaan tule yhteiskuntakelpoista mikäli et koskaan edes yritä itse mitään.
- No, no ne karvat, peiton alta kuiskattiin varovasti.
- Ei, tai kyllä, mutta silti ei. Se ei ollut millään muotoa tämän kysymyksen punainen lanka.
- O-onko toinen niistä pidempi?
- Ai jaaha, vai meinaat sinä vaivihkaa kyselemällä lypsää minulta tiedon siitä mitä eroa niillä on ja sitten heläyttää tiedon ilmoille kuin uutena asiana. Hahaa, eipäs muuten onnistukaan meillä tällainen peli, partasuu nousi seisomaan ja korotti ääntään.
- Vahinko, ihan tosi, se kysymys oli vahinko, peiton alta tuli hyvin kiihkeä puolustuspuheenvuoro.

Partasuu hiveli jo kädellään puisella pöydällä olevaa pesäpallomailaa. Maila oli kaikesta päätellen nähnyt joskus parempiakin päiviä, sillä se oli täynnä kolhuja ja ihmeellisiä lähriä. Peiton alta kuului vaimeaa niiskutusta, ihan kuin itku ei olisi ollut kaukana.

- Olkoon, saat anteeksi kun kellokaan ei ole vielä yli kahdeksaa, partasuu vilkaisi ranteessaan olevaa digitaalista rannenauristaan.
- Kiitos, kuiskattiin peiton alta.
- Nyt takaisin siihen satuun, sillä en haluaisi viettää koko iltaa tässä sängyn vierellä, kuten viime yönä melkein kävi.
- Olen valmis, kuului myönteinen kommentti sängystä.
- Mainio juttu, näin se homma toimii molempia tyydyttävällä tavalla, partasuu muikisteli suutaan ja suki partaansa.
- Aloitathan jo, kuului anova pyyntö.
- Hyvä, siis se pitkän parran kanssa asunut mies, joka ei ollut Halonen eikä sen partasuu miesystävä, eleli tyytyväisenä isossa tallissa. Lisäksi ne kymmenen kaveria eivät olleet mitään vitun kääpiöitä, vaan norsun kokoisia karjuja, mutta ei missään tapauksessa sikoja. Oi anteeksi, niitä muuten olikin vain kahdeksan, sillä kaksi niistä joutui linnaan itsenäisyyspäivänä ripustamaan Haloselle uusia kristallikruunuja.
- Valehtelet, kuului sihahdus peiton alta.
- Ja sehän nyt on saatanan vale, partasuu karjaisi ja paiskasi paksun kirjan sängyn yli huoneen takaseinään niin kovaa, että koko puinen omakotitalo tärähti.

Tälli oli niin kova, että olohuoneessa humppaa soittanut radio kadotti hetkeksi kanavansa. Noin kymmenessä sekunnissa radio oli jälleen tilanteen herra ja kesken katkennut jätkänhumppa saattoi jatkua.

- Katso nyt mitä sait aikaan. Katso nyt tuon kirjan kansia, miten irvokkaasti ne ovatkaan levällään.
Ristippäs nyt ne pikku kätösesi, ettei yksikään kirjan sivu irronnut liimauksesta, partasuu siveli pesäpallomailaa.
- Minä, ei siis, tai en tarkoittanut sanoa valehdella sinulle. Se vain jotenkin lipsahti, anteeksi, peiton alla panikoitiin nyt todella kovasti.
- Onneksi minulla on tänään hyvä päivä, mistä saat kiittää luojaasi.
- Kiitos, kiitos, kiitos, peiton alta kuiskattiin.

Partasuu kumartui sängyn päälle ja poimi sängylle osittain nukkujan päälle tippuneen paksun kirjan käteensä. Tarkastettuaan kirjan huolellisesti taskulampun valossa, hän istahti narisevalle tuolilla ja alkoi etsiä lukua, jonka oli hetki aikaisemmin aloittanut.

- Jos vielä kerrankin keskeytät tämän iltasadun lukemisen, niin aamulla ei tipu aamiaista, ei muroja eikä mitään muutakaan.
- Olen hipi, hipi, hiljaa, kuului peiton alta hieman närkästyneellä äänensävyllä.
- No niin, satu jatkuu: se pitkäpartainen presidentti, joka ei ollut Halonen, eli hyvin tyytyväistä elämäänsä kahdeksan ystävänsä kanssa, eikä kymmenen, kuten luin ensin. Niillä kahdeksalla oli hyvin paljon tekemistä, sillä ihmisillä oli hyvä tahto joulukuun ja itsenäisyyspäivän ansiosta.

Partasuu lopetti lukemisen ja jäi tuijottamaan kirjaa hetkeksi. Kuivailtuaan hetken päästä silmäkulmiaan, hän rykäisi ja alkoi puhua:

- Uskotko, että minäkin haluaisin olla tuollainen Presidentti, siis en Halonen, vaan se kahdeksan kaverinsa kanssa tallissa asuva. Minulla kun ei ole rahaa edes talliin.
- U-uskonhan minä, ihan totta minä uskon, peiton alta vakuuteltiin.
- Hei, mikä tuo ääni oikein oli? partasuu pomppasi ylös tuolistaan.
- Se, se kuulosti aivan poliisilta, peiton alta kommentoitiin.
- No eihän. Olet tainnut katsoa liikaa amerikkalaisia sarjoja, vai oletko? partasuu tuijotti sänkyä kohti kuin hypnoosissa.
- POLIISI, AVATKAA OVI TAI TULEMME SISÄÄN!

Karjaisu oli luokkaa eläimellinen, eikä kyse ollut mistään kirpun perseensä pohjasta huutamasta kommentista. Partasuu pudotti kirjansa varpailleen, mikä sai hänet kiroilemaan kunnon suomalaisen lailla. Kirja putosi kannet ylöspäin, jolloin paljastui kirjan nimi ”POLIISIARKISTON AARTEET”.

- E-eihän avata, sängystä kuului varovainen ehdotus.
- Etkö tosiaankaan osaa vaihtaa Fiatin jakohihnaa tai korjata sitä aikaisemmin puheena ollutta viallista jääkaappia? partasuu tivasi.
- En, en todellakaan osaa tehdä mitään korjaushommia, sängystä kivahdettiin.
- Saatana, eikö siellä linnassa tosiaankaan opeteta mitään kädentaitoja? partasuu kiroili.

Samalla hetkellä talon puinen ulko-ovi jousti poliisien vähemmän hellän kosketuksen seurauksena ja pian huoneen oviaukkoon oli tunkemassa yhtä aikaa itseään kymmenkunta poliisia.

- Minulla on kylläkin vain yksi sänky, partasuu hymyili virkavallalle.
- MAAHAN! ensimmäisenä itsensä makuuhuoneeseen saanut poliisimies karjui.

Partasuu laskeutui makaamaan maahan ja sai käsiinsä käsiraudat. Myös peiton alta kiskottu mies sai hilut ranteisiinsa. Molemmat raahattiin pihamaalle voimakkaiden valoheittimien ristivaloon. Talon edessä tiellä oli kaksi panssarivaunua ja varmaan satakunta sotilasta aseineen. Piha puolestaan oli täynnä poliiseja ja heidän autojaan.

- TILANNE SEIS! kuului äkkiä kova huuto.
- Mitä nyt? partasuu kohotti katseensa lähintä poliisia kohti.
- PÄÄSTÄKÄÄ SE MENEMÄÄN! sama ääni jatkoi.
- No jo oli aikakin, partasuu tuhahti.

Komento ei vaan koskenutkaan häntä, vaan peiton alla maannutta miestä. Poliisit päästivät hänet vapaaksi ja toivottivat hyvää matkaa heti sen jälkeen, kun olivat antaneet hänelle kaavakkeen, jolla voi tehdä valituksen poliisien liiallisesta voimankäytöstä ja väärin suoritetusta pidätyksestä.

- Hei, entä minä? partasuu tivasi.
- Te, runoilija ja kirjailija Mikko Vaahteranlehti olette pidätetty Suomen vaarallisimman vangin vapauden riistämisestä ja hänen aivopesemisen yrityksestä.
- Hei, hei, minähän se soitin teille jo viikko sitten, että teidän etsimä mies on minulla kiinni, partasuu puhisi.
- Ei auta, mutta näin on kuule markkinat.
- Minä, minä vaadin nyt jotain perusteluita, Vaahteranlehti vaati.
- Ensinnäkin teidän apurahoilla kirjoittamanne tuotanto on täyttä paskaa, eihän siitä voi selvitä edes vankilasta paennut elinkautisvankikaan ilman traumoja ja toiseksi teillähän ei ollut omaa asianajajaa, siis ainakaan sellaista pätevää.
- Ei, eihän minulla…
- Ja pahin kaikista, se teidän iltasatunne, tuima poliisimies katsoi Vaahteranlehteä suoraan silmiin.
- Äh, mitä siitä? Mikko ähkäisi pampun osuessa häneen toistamiseen.
- Ettekö tiedä, että iltasaduista napsahtaa nykyisin tuomio. Olisitte hyvä mies vaikka hakanneet sitä vankikarkuria pesäpallomailalla, mutta että kauhein kaikista, iltasatu, poliisi huokaisi ja lähti retuuttamaan avojaloin olevaa runoilijaa kohti maijaa.
- Se, se satu oli teidän omasta kirjastanne, Vaahteranlehti huusi maijan takaosasta.
- Pthyi, todenpuhuminen, se, se vasta tuomittavaa nykyisin onkin, poliisi puisteli päätään sulkiessaan maijan takaoven.