etusivulle
sekalaisiin tarinoihin
tekstipohjaiselle sivulle

8.3.2008

Bussissa

Jaska katseli kenkiensä kärkiä kotinsa eteisessä ja manaili mielessään tätä keskiviikkoaamua. Tänään aamulla sen sitten piti tapahtua, siis juuri tänään, kun työpaikalla oli eräs erittäin tärkeä kokous, johon tuli hyvin vaikutusvaltainen vieras, suorastaan ministerismies.

- Minä menen nyt, Jaska huikkasi keittiössä puuroa keittelevälle vaimolleen.
- Mene sitten ja aja varovasti, kodin pikku hengetär vastasi.
- Aja, pyh! Jaska tuhahti avatessaan ulko-oven.

Silminnähden harmistunut mies käveli ensin pitkin rivitalon seinustaa, sen jälkeen parkkipaikan ja autokatoksen ohi, luoden niihin kaihoisan katseen. Viimeisen katospaikan kohdalla hän pysähtyi ja vilkaisi asfaltissa olevaa öljyläikkää. Syvään huokaisten Jaska kääntyi takaisin alkuperäiseen suuntaan ja pian hän oli jättänyt rivitalon ja parkkipaikan taakseen.

- Jaska, Nurkka, sinähän se ole, olethan se sinä? kuului miehen takaa hengästynyt huuto.
- Mitä, kuka? Jaska pysähtyi ja katsoi taakseen.
- Veikko, etkö muista, oltiin vuosia takaperin töissä samassa työpaikassa.
- Niin, tottahan toki, Viher-Veikko, en meinannut ensin tunnistaa, olet jotenkin muuttunut.

Jaska katseli edessään huohottavaa luonnottoman paksuksi turvonnutta entistä työkaveria. Veikko oli tullut aikoinaan tutuksi hyvin radikaaleista otteista luonnon puolustamisen suhteen. Kaikista radikaalein ja viimeisin tempaus oli ollut firman edustusauton muuttaminen kanalaksi. Iso johtaja ei ollut hymyillyt vaikka Veikko oli sanojensa mukaan vain tarjonnut vaihtoehtoisen näkemyksen siitä mihin Mersua voi käyttää ja kaupan päälle ilmaiset munat. Veikon ei ollut tarvinnut mennä edes kassan kautta, kuten ennen oli tapana, vaan lähtö tuli niiltä jalansijoilta suoraan ulos.

- Oletko bussille menossa? Veikko uteli paksujen silmälasiensa asentoa korjaillen.
- Kyllä, alkaa vaan olemaan tässä kovin kiire.
- Ei hätää, se tulee viisi minuuttia myöhässä, kuten aina.
- Jaa, no siinä tapauksessa minulla ei ole kiirettä, Jaska vilkaisi kelloaan. – Etkö aja enää polkupyörällä?
- En, siihen tuli tunnit täyteen jo vuosi sitten.
- Aha, no eiköhän sitten mennä sille pysäkille, Jaska totesi ja lähti harppomaan eteenpäin.

Pysäkillä seisoi muutama henkilö salkkujen, laukkujen ja ties minkä kantamusten kanssa. Jaska vilkuili porukkaa ja totesi ainakin yhden hyvin pukeutuneen miehen olevan joku viherpeippo. Tuolla mustaan pukuun sonnustautuneella miehellä oli toisessa kainalossa musta salkku ja sylissään iso ruukkukasvi, arviolta noin puolentoista metrin mittainen.

- Ärf, wuh, wuh, alkoi samassa pieni koira räksyttää viherkasvimiehen jaloissa.
- Jumbo tänne, heti! noin nelikymppinen nainen komensi arviolta kolmikiloista koiraansa.
- Ärrrrr, ärf, ärf, Jumbo ärisi tiukasti katse viherkasviin suunnattuna.
- Hei kattokaa, tuo tyyppi on pöllinyt koiran vessan ja pikkuisella on hätä, alkoi yksi teini mesota pukumiestä osoitellen.
- Jo on äijällä otsaa kiusata koiraa, juttuun yhtyi toinen teini.
- Ärrrr, wurf, wurf, Jumbo jatkoi rähjäämistä.

Samalla hetkellä viisi minuuttia myöhässä oleva bussi saapui pysäkille ja ruukkukasvimies singahti jonon kärkeen rehu taipuen. Ähisten ja puhisten hän sai kuin saikin leimattua oman matkakorttinsa.

- Hei, mikä unohtui? kuljettaja rääkäisi, kun mies yritti jatkaa matkaa peremmälle.
- Ei mikään, leimasin ja kaikki on ok, pukumies vastasi.
- Unohtuihan, tuo tuossa, kuski osoitti viherkasvia.
- Mitä siitä? se on minun matkatavara.
- Ei, asia ei todellakaan mene noin. Jos minä sanon, että se on sinun veli, niin se on sinun veli, selviskö?
- Joo´oh, siis tämä on minun veli, pukumies puhisi punaisena.
- Hyvä, ja koska velipoika näyttää olevan aika pitkä, niin velipojasta menee aikuisten maksu.
- Minulla ei ole tällä kortilla rahaa, pelkästään aikaa.
- Meille käy myös käteinen, olemmehan asiakaspalvelijoita, kuljettaja hymyili.

Pukumies joutui laskemaan rehunsa lattialle rahan kaivamisen ajaksi. Käytyään läpi kaikki taskut, hän sai kokoon juuri kertalipun hinnan ja pääsi vihdoin ja viimein jatkamaan matkaa. Kuljettaja huuteli vielä perään, että jos se rehu yhtään metelöi matkan aikana, niin molemmat lentävät ulos kyydistä.

- Minä menen ensin, tarvitsen ehdottomasti ikkunapaikan, Veikko kiilasi portailla Jaskan eteen.
- Aivan sama minulle missä istun, Jaska hymähti ja laski kourassaan olevia kolikoita.
- Mitä tölläät, luuletko olevasi Korkeasaaressa? kuski palautti hänet takaisin tähän maailmaan.
- Ai anteeksi, kertalippu, yksi.
- Aikuisten vai lasten?
- Tuota, aikuisten, tulee minulle itselleni.
- Katos, katos, sitä ollaan sitten niin setää, niin setää, voi, voi, kuski huokaili ja ojensi Jaskalle aikuisten kertalipun.

Jaska vilkaisi ihmeissään kuljettajaa, mutta ei sanonut mitään. Saatuaan lipun, hän asteli mahdollisimman reippaasti toiseksi viimeisen rivin kohdalle, josta Veikko oli ominut ikkunapaikan. Mitään sanomatta hän istuutui entisen työkaverinsa viereen.

- Himputti, hamputti, kato mihin istut! Veikko karjaisi.
- Mitä? Jaska pomppasi ylös kuin vieteri rikkinäisestä sohvasta.
- Minun makkaravoileipä, katso nyt sitä, Veikko osoitteli penkillä olevaa littanaa leipää.
- Makkara? Jaska toisti leipää tuijottaen.
- Käänny nyt vähän hyvä mies, että saan sen makkaran pois pyllystäsi, Veikko komensi.

Jaska kääntyi hieman ja Veikko nyppäsi hänen uusien mustien housujen takapuolesta makkarasiivun. Siivu löysi takaisin omalle paikalleen leivän päälle. Otettuaan leivän hellästi omaan kouraan, Veikko komensi Jaskaa istuutumaan alas penkille.

- En ole nähnyt sinua ennen tässä bussissa, Veikko totesi suu täynnä makkaravoileipää.
- En ole ennen matkustanut bussilla, eka kerta.
- Hei, minä tiedän, olet menettänyt työn, etkö olekin?
- En, autosta tuli eilen öljyt pihalle omassa parkissa ja se on nyt korjaamolla. Haen tänään vuokra-auton töiden jälkeen, Jaska kertoili ikävästä sattumasta.
- Kuule, oletko koskaan laskenut miten paljon olutta ja bussilippuja saa sellaisen tavallisen perheauton hinnalla. Olihan se tavallinen perheauto?
- Oli, Audi A4.
- Kuoritko tämän, minä syön tässä välissä jukurtin, Veikko tälläsi Jaskan kouraan mandariinin.

Bussi nytkähti vihdoin ja viimein liikkeelle. Matkan alkua oli hidastanut vielä yksi potkukelkalla mukaan pyrkinyt mummeli, joka oli saanut pyörillä varustetun kelkkansa jumiin etuovelle. Rivakan kuskin ansiosta mummeli jäi pysäkille nykytaideteosta muistuttavan häkkyrän kanssa. Jaska katseli sitä bussin ikkunasta ja totesi mielessään, että kyllä se ainakin ne Liina Nopealoivan tien varteen kyhäämät teokset voitti koska vaan. Nopealoiva oli eräs tunnettu taiteilija, jolla oli sikala Annankadulla kuudennessa kerroksessa.

- Nukutko sinä, he, hei? Veikko tökki Jaskaa käsivarteen.
- Eh, en.
- Tänne se mandariini, vai luuletko minun syövän jukurttia koko matkan?
- Tuota, minne nämä kuoret? Jaska näytti kourassaan olevia mandariininkuoria.
- Pistä taskuun, en minä niitä syö.
- Ai jaa, no en minäkään, Jaska huokaisi ja tunki kuoret takkinsa sivutaskuun.

Veikon jatkaessa aterioimista, Jaska katseli vähän ympärilleen. Ruukkukasvimies istui vähän heidän edellään käytäväpaikalla, kasvin vallatessa ikkunapaikan. Teinit olivat valloittaneet takapenkin, jossa kierrättivät olutpulloa. Tarkemmin vilkaistuaan Jaska näki käytävällä mäyräkoiran, josta kierrossa oleva pullo oli peräisin. Samaa näytti katselevan myös erän vanhempi nainen. Ennen kuin Jaska kerkesi matkakumppaneiden tutkimisessa yhtään pitemmälle, tuo nainen nousi penkistään ja käveli kuskin luo.

- Kuulkaas herra kuljettaja, tuolla takapenkillä juodaan olutta ja ne juojat ovat alaikäisiä, nainen selitti kuuluvalla äänellä.
- Aivan niin. Rouva on siis itse ostanut pennuille olutta ja nyt alkoi synnit puskea ilmoille pääkopasta. Voi että minä vihaan tuollaisia vanhempia, jotka ostavat alaikäisille alkoholia, voi saatana! kuljettaja äityi kiroilemaan.
- Minä tulin vain ilmoittamaan näkemästäni. Vaadin heti teitä poistamaan nuo kaljaa juovat alaikäiset autosta.

Samassa bussi pysähtyi pysäkille, koska sille jäi pari verryttelypukuista naista. Teinejä tuo ei näyttänyt haittaavan, vaan he avasivat toisen pullon keskiketterää. Vanha mamma polki kenkää kuljettajan vierellä ja vaati yhä kovemmalla äänellä häntä poistamaan kaljasiepot autosta.

- Mikäs se rouvan nimi on, onko mitään papereita mistä näen kuka se tämä huolestunut kansalainen on? kuski vaati nyt käsi ojossa.
- Oonhan minulla ajokortti, nainen kaiveli laukkuaan.
- Tänne se, en omista kaukoputkea! kuski kivahti ja tempaisi rouvan ojentaman ajokortin käteensä.

Ennen kuin nainen kerkesi reagoida mitenkään, oli kuski heittänyt ajokortin ulos bussin etuovesta. Kortti lensi jalkakäytävälle bussikatoksen viereen. Mamma katseli kuin hypnoosissa ajokorttiaan.

- Nyt sanot joko hei heit kortillesi tai menet viettämään aikaa sen kanssa, kuski murahti.
- E-eihän noin saa tehdä, nainen panikoi.
- Ei täällä saa juoda oluttakaan, mutta sitä nuo perkeleet tuolla tekee, kuski vastasi.
- Minä, minä haen tuon kortin, mamma ilmoitti ja astui alas autosta.
- Tule junalla perässä, kuljettaja huusi ja sulki ovet mamman selän takaa.

Auto lähti taas matkaan kiihdyttäen kuin viimeistä päivää. Jaska katseli ihmeissään tätä tolkutonta menoa, josta oli jäänyt paitsi tähän mennessä.

- Minulla ei ole omaa autoa, Veikko ilmoitti.
- Ai jaa, oletko missä töissä? Jaska kääntyi entistä työkaveriaan kohti.
- En ole.
- Asut varmaan tässä lähellä. Kumma ettei olla ennen nähty.
- Voi olla.
- Missä jäät pois, metroasemallako? Jaska koetti vielä jutustella.
- Tai sitten en.
- No mikä nyt, olet aika harvasanainen?
- Himputti, olisit itsekin, jos kaveri jättäisi banaanin kuorimatta, Veikko puhisi.
- Banaanin? Jaska kummasteli.
- Tämä tässä, sylissäsi, Veikko otti banaanin Jaskan sylistä ja heilutti sitä ilmassa.

Jaska nappasi heiluvan banaanin ja kuori sen nopeasti. Veikko otti pieni hymy huulilla banskun käteensä ja alkoi mussuttaa sitä kuin kolmevuotias lapsi. Mitään kyselemättä Jaska tunki banaaninkuoret oman takkinsa taskuun. Siellähän ne olisivat samassa paikassa mitä mandariinin kuoret, hän huokaili mielessään.

Auto jatkoi erittäin hyökkivää menoaan Veikon mässyttäessä banaaniaan. Jaska katseli jälleen ympärilleen ja totesi auton olevan nyt lähes viimeistä paikkaa myöten täynnä. Auton keskiosassa oli yksi nainen lastenrattaiden ja kahden kävelevän lapsen kanssa. He olivat nousseet kyytiin pari pysäkkiä takaperin. Jaska odotti lasten kirkuvan ja pitävän ties mitä mekkalaa autossa, mutta piltit olivat kuin enkelit äitinsä helmoissa. Metroasemalle oli enää vain kolme pysäkinväliä, kun bussi jarrutti tiukasti yhdelle pysäkille. Jaska vilkaisi ulos ja totesi katoksessa seisovan nuorehkon miehen auton taka-akselin kanssa. Bussin ovet aukesivat ja nuorimies alkoi jutella kuljettajan kanssa.

- Hei siellä keskiosassa, juuri te lastenvaunujen kanssa, menkää ulos! kuljettaja karjui kuin pieni eläin paikaltaan.
- Minä olen menossa metroasemalle, nainen vastasi.
- Minä taas en todellakaan kysynyt, että minne neiti tavarastaan huolimaton on menossa, vaan käskin ulos!
- Minulla on oikeus matkustaa perille asti, nuori äiti korotti ääntään.
- Bussi ei liiku ennen kuin te olette ulkona, tuliko selväksi. Voitte tulla perässä vaikka juosten, oppivatpahan nuo ipanatkin terveitä elämäntapoja.
- Hyvä on, mutta teen teistä valituksen, nuori äiti kivahti.
- Ketä se haittaa, täällä on niin kova pula kuskeista, että saan päinvastoin palkankorotuksen, kuski kuittaili takaisin.

Samassa kun nuori äiti oli poistunut autosta sadatellen, punnersi nuorimies keskiovesta sisälle taka-akselinsa kanssa. Saatuaan sen käytävälle, hän huikkasi kuljettajalle, että voi lähteä jatkamaan matkaa. Tällä kertaa lähtö taisi yllättää kaikki, sillä auto lähti kuin kuminauhan varassa, todella ilman yhtään nykäystä.

- Mitä unohtui? Veikko vaati käsi ojossa vieruskumppaniltaan.
- Mitä? en minä vaan tiedä.
- Ne kuoret, ne banaaninkuoret tänne!
- Ai jaa, no tässä nämä, Jaska kaivoi kuoret taskustaan ja iski ne miehen kouraan.
- Kirjoitan mietteitäni banaaninkuoriin, Veikko alkoi selittää.
- Jaa, siis kirjailija, Jaska innostui.
- Runomuodossa, olen siis runoilija.
- Hei, ollaan perillä, Jaska havahtui ulos pyrkiviin ihmisiin.
- Kuuntele, tein tämän juuri äsken sinulle: Olen Jaska, elämäni on kuin tatska. Olen täynnä tuskaa, naapuri harventaa vaimonsa puskaa. Käyn päivisin töissä, taksin rengas huutaa öissä. Kuljen myös bussilla, pennut ne sotki ahterini sinisellä tussilla. Kaunis, raadollinen ja urbaani, eikö ollutkin?
- Tuota, erikoinen ja todellakin sellainen puhutteleva, Jaska kiristeli hampaitaan kelloa vilkuillen.
- Kuule, mennäänkö samalla metrolla? Veikko laskeutui Jaskan perässä ulos autosta.

Kääntyessään ympäri Jaskan käsi osui johonkin joka sanoi ruts. Tarkennettuaan katseensa rusahduksen suuntaan Jaska näki vierellään pukumiehen ja kahteen osaan katkenneen viherkasvin. Tilanne olisi varmaan mennyt selittelyksi siinä paikassa, mutta Jaskan puhelin alkoi soida, antaen miehelle vähän miettimisaikaa.

- Nurkka, Jaska vastasi puhelimeen, nähdessään soittajan olevan heidän firman pääjohtaja.
- Elmeri täällä terve. Kuule, sinullahan on se farmarimallinen Audi, kait siihen yksi viherkasvi mahtuu eikö niin?
- Niin? Jaska toisti kuin kaiku johtajan viimeisen sanan.
- Ajat nyt sinne metroasemalle, sille joka on asuntoasi lähinnä, joku Hämäräpurohan se oli tai sinne päin.
- Oikeastaan olen nyt juuri sillä metroasemalla, mutta…
- Hyvä, erittäin hyvä. Nyt katselet ympärillesi ja otat siitä metroaseman edestä kyytiin herra ministerin. Tunnistat hänet siitä, että hänellä on taatusti tämän valtakunnan isoin ja upein viherkasvi sylissään. Aja varovasti, kasvi symbolisoi meidän firman kasvua, nähdään kohta.
- Klups, Jaska nielaisi ja käänsi katseensa viherkasvia kohti.
- Kiitos, hitto kun tätä rehua piti raahata selkä vääränä. Nyt sitä ei voi onneksi viedä enää mihinkään, roskikseen vain koko harmi, bye bye, pukumies rojautti viherkasvin metroaseman roskiksen viereen.