etusivulle
sekalaisiin tarinoihin
tekstipohjaiselle sivulle

17.12.2006

Bussipysäkillä

Pieni kolmiovinen henkilöauto kiihdytti rajusti bussipysäkiltä aivan kaupungin keskustassa. Tuo punainen kinneri kanttasi punaisista valoista välittämättä heti seuraavasta risteyksestä oikealle. Hetken päästä auto kuului jarruttavan renkaat kuumalla asfaltilla kiljuen. Pienen hetken päästä oli vuorossa jälleen ylävireinen pikkukoneen tuskanhuuto. Kovin montaa hetkeä ei mennyt kun auto pysähtyi jälleen samalle linja-autopysäkille ja kuljettaja loikkasi autosta kuin vieteriukko ja säntäsi takaluukulle.

- Se on varmaan joku hullu, noin kolmikymppinen nainen sanoi vieressä seisovalle miehelle.
- Ihan varmasti, katso nyt mitä sillä on jalassa.
- Puputossut, eikä tuo vihreä pitkä takkikaan kovin tavallinen ole, nainen vastasi.

Puputossumies oli tällä välin avannut takaluukun ja heilutteli sitä ylös ja alas, kuin yrittäen nitkutella sen saranoita hajalle. Raivoisan takaluukun vatkaamisen jälkeen mies läimäsi luukun kiinni, astui käynnissä olevaan autoon ja kiihdytti tiehensä.

- Jo kolmas kerta, nainen huokaisi pysäkillä, kun punainen auto pysähtyi jälleen heidän eteensä.
- Vai kolmas? puputossumies kivahti avatessaan takaluukun.
- Niin minä laskin, kait, nainen nikotteli, sillä mieshän oli ollut autossa hänen lausuessa nuo sanat.
- Tuota, miksi heiluttelet sitä takaluukkua? naisen vierellä seisova salkkumies uteli.
- Koska tämä ei toimi sähköllä.
- Aivan, totta tuo, salkkumies mutisi.

Pian punainen auto oli jälleen poissa, mutta korviin kantautuvat äänet kertoivat sen jälleen kiertävän korttelia. Nainen vilkuili kelloa ja pysäkin aikataulua, mutta bussia ei vaan näkynyt. Se oli outoa, sillä normaalisti auto ei ollut montaakaan minuuttia aikataulun perässä, oli keli mikä tahansa. Kovin pitkälle hänen ajatukset eivät ehtineet, sillä punainen auto tuli jälleen keskeyttämään ne. Tuttu luukun vatkaaminen alkoi jälleen. Tällä kertaa vihreätakkinen pyyhki hikeä otsaltaan ja näytti aika kärsineen näköiseltä.

- Väsyttääkö jo? nainen huikkasi hymy suupielessä.
- Ei, se vetää vain hikeä aina pintaan siinä vaiheessa kun bussipysäkillä kuollaan, vihreätakkinen vastasi.
- Outo se on, salkkumies mutisi.
- Saatte kyydin, olemme menossa samaan suuntaan, vihreätakkinen ilmoitti.
- Ei kiitos, menen mieluimmin julkisilla, salkkumies köhi ja perääntyi kaksi askelta.
- Entä sinä? puputossumies kysyi naiselta.
- Öh, tuota, nainen jäi miettimään.
- Tule, en minä pure, vihreätakkinen heilutteli oikeassa jalassa olevaa puputossua.

Nainen vilkaisi salkkumiestä joka pyöritteli päätään ja haukkoi suutaan, kuin olisi halunnut sanoa jotain äänettömästi. Pienen hetken tuumailtuaan, nainen päätti jättää ahventa imitoivan salkkumiehen jatkamaan harrastustaan ja lähteä puputossumiehen kyytiin. Riskihän se toki oli, mutta koko alkukesä oli ollut niin kuolettavan tylsä, että jotain säpinää pitäisi elämään saada.

- Eteen vai taakse? vihreätakkinen kysyi avatessaan naiselle oven.
- Eteen minä ajattelin.
- Hienoa Reiska, puputossumies ilmoitti ja singahti auton toisella puolelle.
- Köh tuota, minä en ole Reiska, nainen ilmoitti varovasti.
- Ei haittaa, en minäkään ole.
- Olen Mari, nainen ojensi kättään miehelle.
- Ei sekään haittaa. Olen myös onnellinen, että olet löytänyt nimesi.

Mari kuunteli hetken miestä ja veti kätensä takaisin, sillä puputossutyypillä ei ollut näemmä aikomustakaan kätellä häntä. Hän katseli miestä, joka järjesteli tupakka-askeja auton kojelaudalla.

- Anteeksi, haittaako jos en polta? puputossumies kysäisi.
- Eh, ei ollenkaan. Tuota, mikäs sinun nimesi on?
- Arvaa, koeta jotain nimeä.
- No tuota Kaarlo.
- Hyvä, sepäs sattui kun naula Kaarlon silmään, sillä minä olen Kaarlo, mies hymyili.
- He-hei vaan Kaarlo, Mari huikkasi varovasti, sillä jotenkin nimi ei vaan tuntunut sopivan tuohon pitkään vihreään takkiin sonnustautuneeseen tyyppiin.
- Neljä, kolme, kaksi, yksi, kops! vihreätakkinen Kaarlo laski.
- Mitä nyt? Mari kummasteli kun mies avasi auton oven ja singahti pysäkkikatoksen luokse.

Mitään vastausta ei kuulunut, sillä puputossumies oli jo salkkumiehen vierellä, joka makasi pitkin pituuttaan pysäkkikatoksen alla. Muitta mutkitta tuo outo hemmo tarttui pukumiestä kainaloista ja raahasi tämän noin kymmenen metrin päähän katoksesta. Tämän tehtyään Kaarlo palasi autoon ja polkaisi kinnerin liikkeelle renkaat vonkuen. Matka alkoi muuten hyvin ja rivakasti, mutta vastoin Marin odotuksia tiukalla U-käännöksellä.

- Minä, tuota, siis meidänhän piti olla menossa samaan suuntaan.
- Sinä, minä, me, samassa autossa.
- En ymmärrä.
- Sama auto, sama suunta. Olemme menossa nyt ja aina kun yhdessä käymme samaan suuntaan, Kaarlo selitti ja viskeli tupakka-askeja ulos avoimesta sivuikkunasta.
- Ei…, Mari aloitti, mutta sulkikin kiireesti suunsa.
- Tuon äskeisen löytää vanha Hulda, jolla on piipputupakat loppu ja sen edellisen 15-vuotias Pena, jonka alkoholisoitunut isä poltti alaikäisen poikansa viimeiset Mallut.

Mari käänsi päätään ja vilkuili taakseen, mutta ei siellä mitään jalankulkijoita ollut. Matkan edetessä häntä alkoi jo kaduttaa suunnattomasti, että lähti mokomankin sekopään mukaan. Tyyppi piti vielä sellaista vauhtia päällä, ettei autosta voinut poistua. Edes punaisissa valoissa auto ei pysähtynyt, vaan kuski onnistui luovimaan sen aina jotain kautta risteävän liikenteen lomitse.

- Minä olin kyllä menossa kotiin, Mari yritti varovasti.
- Mennään bensan kotiin ja haetaan se mukaan, puputossumies vastasi ja hymyili kuin pupu porkkanapenkin äärellä.

Samassa he tulivat huoltoaseman kohdalle ja Kaarlo käänsi pienen autonsa renkaat laulaen sen pihalle, suoraan polttoainemittarin vierelle.

- Pistä täyteen ja tule sen jälkeen herättämään minut, puputossumies vippasi avaimet Marille ja singahti ulos autosta, häviten huoltoasemarakennuksen ovesta sisälle.
- Voi per-se, Mari kirosi avaimet kädessään.

Sovittaessaan polttoainepistoolia täyttöaukkoon hän manaili tuuriaan. Ensin mennään tovi aivan väärään suuntaan ja sitten hän joutuu vielä mokoman outolinnun piiaksi. Seuraavaksi tyyppi varmaan pesettää hänellä sukkansa ja petauttaa petinsä. Tankatessa Mari mietti hatkojen ottamista, mutta jollain tapaa pikkuhiljaa herännyt uteliaisuus piti hänen kätensä kiinni pistoolissa. Onneksi nyt ei ollut työpäivä eikä näin ollen todellista kiirettä minnekään. Lomaa oli jäljellä vielä kolme viikkoa, joten mitäpä sitä turhia paineita ottamaan muutamasta tunnista jonkun outohemmon kanssa. Saatuaan pikkuauton tankin täyteen, hän lukitsi sen ovet ja asteli huoltoasemarakennukseen. Päästyään sisälle, Mari katseli ympärilleen, mutta vihreätakkista ei näkynyt missään.

- Tuolla, kassan takana seisova miesmyyjä viittoili kylmäkaappeja kohti.

Mari kiersi kaksi hyllyä ja totta tosiaan, siellähän se puputossumies makasi lattialla pitkänään maitopurkit molemmissa kainaloissa ja aivan täydessä unessa. Hän sai ravistella tovin, ennen kuin tyyppiin tuli elonmerkkejä.

- En saa unta ilman maitoa, mies hymyili nostellessaan maitoja takaisin viileäkaappiin.
- E-ei voi olla totta, ehhehhehhee, Mari repesi totaalisesti.
- Lisäksi sen pitää olla rasvatonta, vihreätakkinen jatkoi naurun loputtua vakavalla naamalla.
- Hehe, bensa pitäisi varmaan maksaa tuonne kassalle.
- Maksetaanko sinusta aina jotain kun joku hakee sinut kotoa? puputossumies kurtisteli kulmiaan naista tuijottaen.
- E-ei.
- Eli ei valkoista orjakauppaa tänäänkään.
- Minä…en nyt oikein ymmärtänyt.
- No, mehän siis vain haimme bensan kotoa mukaan, eli emme maksa emmekä näin ollen harrasta orjakauppaa myöskään bensan kohdalla.
- Joo, antaa olla, Mari mutisi kipittäessään pitkäkoipisen miehen perässä ulos huoltoasemalta.

Kassan takana seisova myyjä ei reagoinut millään tavalla heidän poistumiseen, mikä hieman mietitytti Maria pihalle päästyään. Sen enempää hänellä ei ollut mahdollisuutta asiaa miettiä, sillä päästyään autoon se nytkähti samassa liikkeelle. Tällä kertaa auton keula kääntyi osoittamaan oikeaan suuntaan, eli he olivat menossa takaisin kohti bussipysäkkiä.

- Oletkos koskaan sanonut siilille päivää? kuski kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen Marilta.
- E-en minä ole tainnut…sanoa.

Samassa Kaarlo survoi jarrut pohjaan ja pysäytti autonsa keskelle kaistaa. Hän pomppasi ulos autosta ja kiersi avaamaan apukuskin oven. Mari oli vielä tiukasti vöissä, eikä tiennyt mitä tässä tilanteessa olisi pitänyt tehdä.

- Sano P, puputossumies kehotti.
- Peee.
- Sano äivää siili, mies jatkoi.
- Äivää siili, Mari toisti.
- Hienostihan se meni ja nyt kerralla koko lause.
- Päivää siili.
- No niin, katsos miten helppoa se oli, eikä edes sattunut yhtään.
- Niin, niin se oli, Mari myönsi hämmentyneenä.

Puputossumies singahti takaisin autoon suljettuaan ensin Marin oven. Matka jatkui jälleen renkaat vinkuen. Mies heitteli pientä autoaan kuin rukkasta kaistalta toiselle ja kohta he olivat takaisin samalla bussipysäkillä josta matka oli alkanut. Pysäkillä heitä odotti yllätys, sillä pukumies makasi pysäkkikatoksen alla elottoman näköisenä.

- Mitä sille on sattunut? Mari parahti noustessaan autosta.
- Luulee olevansa kuollut, puputossumies naurahti.
- Miten niin luulee?
- Herra luuli, että minä kuskasin äsken happea tällä autollani pysäkille.
- Niin?
- Meidän poistuessa tähän pysäkille jäi muka hapeton tila.
- No onko se kuollut vai ei? Mari katseli oudon jäykkää pukumiestä, mutta ei uskaltanut koskea siihen.
- On, sillä mies oli oikeassa, puputossumies virnisteli.
- Mutta, minä voin hengittää tässä.
- Hei, sinun bussi tuli, puputossumies ilmoitti. – Hei, hei ja kerro kotiportaille terveisiä, ne tykkää kun niille jutellaan.
- Niin varmaan, Mari mumisi noustessaan vapisevin askelin bussiin.

Bussin lähtiessä liikkeelle hän kääntyi katsomaan pysäkille, joka oli tyhjä. Siellä ei maannut ketään, eikä vihreätakkisesta näkynyt jälkeäkään.

- Matkaliput olkaa hyvä!
- Mitä, anteeksi mitkä? Mari käänsi päätään käytävää kohti.
- Matkaliput, koppalakkipäinen mies toisti kuin opetettu papukaija.
- Tässä, Mari ojensi matkakortin miehelle.
- Eikö teillä ole pienempää? koppalakki murahti ojentaessaan matkakorttia takaisin.
- Mitä häh, pienempää? Tällähän saa matkustaa vaikka kuinka paljon.
- Joo, mutta kun minulla ei ole antaa siitä takaisin. Onko neidillä vaikka kymmensenttistä tai puolimetristä?
- Ota tuosta, Mari kivahti ja iski mokomalle virkaintoilijalle kaksikymmentäsenttisen kouraan.
- Ja tässä vaihtorahat, koppalakki totesi ja iski Marin kouraan puuroisen kauhan.

Vasta otettuaan kiinni riisipuurolla kuorrutetusta kauhasta Mari tajusi mihin oli kätensä lykännyt. Naisen hämmästellessä puurokauhaa, koppalakkipäinen mies katosi bussin takaosaan. Toivuttuaan ensijärkytyksestä, Mari alkoi kurkkia bussin takaosaan, mutta koppalakkipäisestä ei näkynyt jälkeäkään. Bussi pysähtyi pysäkille ja autoon tuli lisää kyytiläisiä.

- Onko tässä vapaata? ääni kysyi Marin katsellessa pysäkin suuntaan.
- Te? hän rääkäisi huomatessaan salkkumiehen käytävällä.
- Tulihan se bussi, piti vaan kävellä pari pysäkin väliä, salkkumies totesi.
- Minä…tuota…olen menossa puuron keittoon, Mari kakisteli kauhaa heiluttaen.
- Anteeksi uteliaisuuteni, mutta kuka se punaisella autolla ajanut vihreätakkinen oli? salkkumies uteli.
- Hämmentäjä, sano hämmentäjä, kuului Marin korviin jostain todella selvä ääni.
- Hämmentäjä, hän toisti kuulemansa.
- No hyvä, se selittää tämän, pukumies avasi salkkunsa ja näytti sen sisältöä.
- Noin monta, hahahaa, Mari repesi nauramaan nähtyään salkussa olevat kauhat.