Seisoin metroasemalla ja mietin minne mennä. Menisinkö portaat alas ja metroon vai takaisin kadulle? Katselin ihmisiä, ne näyttivät kiireisiltä. Minulla ei ollut kiire, ei ainakaan omasta mielestäni. Seisoin keskellä kulkuväylää, sillä en halunnut sulautua tiiliseinään ja ikään kuin hävitä tästä ihmisvilinästä. Joku tuuppasi aina välillä, en välittänyt. Harmittelin, etten ottanut kättä pitempää mukaani. Pieni kopautus pesäpallomailalla, opettaisi olemaan tuuppimatta toisia.

- Anteeksi herra, meneekö tämä metro Ruoholahteen?

Tarkensin katsettani ja totesin kysyjän olevan vielä enemmän sekaisin, kuin minä.

- Ei, seuraava asema on kuu.
- Älä, pitääkö sinne ostaa jo seutulippu, tämä hippiäinen tiedusteli silmät ristissä.
- Ei riitä, osta kaksi.
- Vittu, sen täytyy olla jossain Kirkkonummella asti.
- Niin kait, totesin välinpitämättömästi.

Minua alkoi ärsyttää mokomakin pälliäinen. Menisi nyt sinne kuuhun, ajattelin tympääntyneenä. Tyyppi ei vaan ollut aikeissakaan lähteä, vaan tuijotti minua silmät ristissä.

- Hei, mitä sä oot vetänyt? Hippiäinen uteli.
- Turpaan vai?
- Niin, tai suoneen.
- Vittu sun kanssas, totesin hänelle.
- Ei ei naisia, jotain kamaa. Oliskos sulla jotain? Hippiäinen vinkui.
- Joo, on.
- Heitä vähän.
- Ai sua vai?
- Sitä kamaa.
- Odota, sanoin ja kaivelin takkini taskuja.

Muistin takkini taskussa olevat buranat. Pidin niitä mukana, koska päätäni särki aika usein. Taisin kärsiä stressistä, tai jostain muusta älyttömästä. Voiko älytön ihminen yleensä kärsiä mistään? Jos pää on tyhjä, niin miten sitä voi särkeä? Tyhjäähän ei voi pakottaa. Enkä minä kärsin vaan tyhjän päänkuoren kivuista. Sain paljaaltaan taskussa olevat buranat käsiini ja ojensin niistä yhden hippiäiselle.

- Ota tuosta, potkii aika kivasti.
- Kiitti, hippiäinen tuumasi ja heitti buranan nassuun.

Katselin uteliaana, kun hippiäinen pyöritteli ja ravisteli päätään puolelta toiselle.

- Hei, miten nopeasti tää toimii?
- Tota, sun pitäisi tehdä ensin yksi juttu, sanoin.
- Ai, että tää toimisi, vai?
- Just. Juokse pää edellä tohon seinään.
- Vittu, juokse ite.
- Älä nyt, mä tein sen jo tänään. Sanoin hänelle ja näytin otsassani olevaa sinertymää.
- Juma, aika makeet sävyt.

Vitut minä mihinkään seinään ollut juossut, ainakaan muistini mukaan. Olin viime yönä rymynnyt kunnon kännissä ja törmäillyt johonkin, mistä ei päässyt läpi.

- Ala toimia, tai joudut kohta hyppäämään metron alle, jotta se toimisi.
- Onks tässä joku aikaraja?
- Ja tarkka.
- Paljonko vielä?
- Noin puoli minuuttia, totesin katsoessani kelloa.

Samalla hippiäinen singahti, kohti sitä osoittamaani seinää. Pari mummoa loikkasi viime hetkellä sivuun. Joku kirkaisi hippiäisen törmätessä seinään. Minua ei edes ahdistanut moinen teko. Hippiäinen putosi, kuin russakka, suoraan lattialle.

- Auttakaa sitä, joku vanhempi rouva huusi hysteerisenä.
- Tehkää jotain, huusi toinen rouva hieman etempää.
- Ai jotain, saankos mä valita mitä teen? Huusin takaisin.
- Mitä?
- Jos valinta on vapaa, niin voisin kirjoittaa äidille kirjeen. Onko kellään paperia?
- Hullu, toinen on loukkaantunut ja sinä kirjoitat vaan kirjettä äidille, rouva paasasi.
- Halveksitko äitiäni?
- Sinua.
- Samalla myös äitiäni.
- Kuinka niin?
- Olen hänen jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa.
- En halua puhua sinun äidistäsi, rouva vaahtosi.
- Minä haluan, äiti on tärkeä ihminen.
- Eikö tuo itsensä loukannut sitten ole?
- Ei, ainakaan minulle.
- Soita edes ambulanssi.
- En soita, anna paperia, niin kirjoitan niille.
- Ambulanssilleko?
- Vaikka niille, jos se helpottaa ahdistustasi.
- En minä ole ahdistunut, tuo mies on loukkaantunut, rouva jatkoi hädissään.

Vilkaisin maassa makaavaa hippiäistä, joka alkoi osoittaa jo elonmerkkejä.

- Se elää, kanssani väitellyt rouva kiljaisi.
- Kuka elää? Hippiäinen soperteli.
- Te elätte, voi tätä ilon ja riemun päivää, yhtyi hippiäisen vieressä ollut rouva päivittelemään.
- Tää oli upeeta, hippiäinen selitti silmät päässä pyörien.
- Mahtavaa, totesin harmissani tästä nopeasta toipumisesta.
- Mä näin tähtiä.
- Oliko Otava?
- En mä mistään tietosanakirjasta tiedä, mut ne tähdet olivat makeita.

Molemmat rouvat menivät hössöttämään hippiäisen vierelle. He kuulostivat kaakattavilta kanoilta, jotka olivat löytäneet vieraan munan. Oikeastaan he olivatkin. Olihan tuolla hippiäiselläkin jonkin moiset vehkeet jalkojensa välissä. Tuskin rouvat nyt sitä ajattelivat, vaikka mistä sen voi varmaksi tietää.

- Ovatkos rouvat munan perään? Tiedustelin.
- Häpeä, että jotkut osaavat olla hädän hetkellä vielä rivoja, hippiäisen vierellä ensimmäisenä ollut rouva kivahti.
- En.
- No sen kyllä arvasin.
- Minä tiesin, ei tarvitse arvailla.

Rouvat jatkoivat kaakattamistaan ja hippiäisen voinnin utelemista. Hippiäinen yritti nousta ylös, mutta rouvat eivät antaneet siihen vielä mahdollisuutta.

- Poika kulta, lepää vielä hetki, toinen rouvista sanoi hänelle.
- Mä en pidä mummoista, hippiäinen mutisi.
- Ne rakastavat sua, totesin vahingoniloisena.
- Mä en halua mitään mummorakkautta, vaan pään sekaisin.
- Eikö se vielä tuosta tällistä mennyt tarpeeksi sekaisin?
- Tää sun aine ei tunnu toimivan.
- Toimii varmasti.
- Ei toimi.
- Särkeekö sun päätä?
- Joo, hippiäinen mutisi ja piteli päätään.
- Älä huoli, kohta helpottaa.
- Kuin niin?
- Otit juuri Buranan, se auttaa päänsärkyyn.
- Voi vittu.
- Siinähän sulla on niitä kaksin kappalein, valitse vain tuorein, sanoin ja käännyin ympäri.

Minulle riitti, puuhatkoon hippiäinen noiden rouvien kanssa ihan mitä haluaa. Minä sain tarpeekseni tästä kummajais-show’sta. Menin rullaportaille ja istuin niille. Jos laittaisin silmät kiinni ja toivoisin oikein kovasti, niin pääsisiköhän niillä kotiin asti?