etusivulle
sekalaisiin tarinoihin
tekstipohjaiselle sivulle

23.1.2009

Aasiakkaat

Illallisravintola AnyTime oli juuri avannut ovensa ja odotteli päivän ensimmäisiä asiakkaitaan nauttimaan maittavista aterioistaan ja hyvästä, ellei suorastaan erinomaisesta ilmapiiristään. Vanhan kiinteistön pieniä murheita oli nurkissa pesivä home, mutta sen sai hyvin piiloon kissanpissan torjunta-aineella, ei haissut salissa home eikä kissanpissa. Idean äiti tässä kohtaa oli ollut alati hikoileva ja 10 kissaa omistava hovimestari Maire Koivu.

- Mitähän kusipäitä sitä saa taas palvella? Aimo Asi kyseli naama norsunvitulla tarjoilijakollega Inkku Kestiltä?
- Eikös ne tuo meille rahaa?
- Pyh, eipä ole tippiäkään näkynyt sitten viime juhannuksen, muka rahaa meille, pah!
- Minä sain eilen 50 euroa, kihihii ja toissapäivänä ainakin pari kymppiä.
- Pah, kuka tahansa saa jos vie asiakkaalle sen tilaaman hernekeiton tilalle kalleimman pihvin ja laskuttaa siitä vain hernekeiton hinnan. Sitä paitsi sinä käytät minihametta, minä en, pah.
- Unohdin, minä unohdin mitä se asiakas tilasi, Inkku puolusteli itseään.
- Nyt ryhtiä, hovimestari Maire komensi alaisiaan ensimmäisen asiakkaan tarttuessa ovenripaan.

Ovella seisoi isokokoinen ja -vatsainen yksinäinen mies talvipalttoo ja salkku kainalossa. Mies katseli kysyvästi ympärilleen. Maire riensi miestä vastaan ja toivotti hänet tervetulleeksi ruokailemaan.

- Narikka, missä täällä on narikka? mies, joka tunnettiin paremmin nimellä Vertu Juuppo, kysyi.
- Ei meillä ole, mutta meillä on ilmainen naulakko?
- Ei ole narikkaa, mikä narikka tämä oikein on, joku lounaspaikkako?
- Meidän tilamme eivät anna tilaa laittaa narikkaa, naulakko on tuolla, Maire osoitti kaatumispisteessä olevaa pyöreätä naulakkoa.
- Jos tuo on ainoa vaihtoehto, niin istun takki päällä, kiitos vaan.
- Montako henkeä?
- Minä yksin, komppaniako tänne pitäisi raahata mukana, häh?
- Herra voi istua tähän viihtyisään kahden hengen pöytää, tänne näin, Maire ohjasi Vertun yhteen pieneen pöytään.
- Vai niin, Vertu tokaisi ja istahti pöytään.
- Tarjoilija tulee ottamaan kohta tilauksenne, Maire ilmoitti ja poistui takahuoneeseen pyyhkimään hikeä.

Tällä välin Inkku oli valmistautunut ottamaan illan ensimmäisen tilauksen, sillä asiakas istahti hänen pöytäänsä. Mies näytti rikkaalta, joten ehkä tänäänkin saisi tippejä, jotta uutukaisen Clion osamaksut tulisivat maksettua ajallaan. Hän varmisti peilin edessä, että kampaus on hyvin ja puku siisti, ennen kuin asteli ravintolasaliin miehen luo.

- Hyvää iltaa, olen tarjoilijanne Inkku Kesti ja palvelen teitä tämä illan. Joko olette päättäneet mitä haluatte juoda?
- Kööh, tuopas likka kaksi kossunapanderia ja pitkä olut, mietin sillä välin ruokaa, Vertu röhisi takki tiukasti päällä.
- Tulee.

Inkku kipaisi nopeasti baarin puolelle toteuttamaan miehen juomatilausta. Juomat hoituivat laseihin nopeasti, sillä sen suhteen hänellä ei ollut mitään ongelmia, ainoastaan tilausten muistamisen kanssa. Palatessaan juomien kanssa pöytään, pöytä oli tyhjä. Inkku pyöritteli päätään ja huomasi viimein miehen istuvan eri pöydässä. Asiakas oli vaihtanut istumaan Aimon pöytään, sellaiseen isoon kuuden hengen ikkunapöytään.

- Anteeksi, mutta tuleekohan teille päivällisvieraita? Inkku kysyi varovasti pöydän vieressä.
- Vai vieraita, näytänkö minä joltain helvetin ryhmänjohtajalta?
- Ihan vain sen takia kyselin kun herra vaihtoi pöytää isompaan.
- Minä saan istua ihan missä minä haluan, ei tässä mitään varattu-kylttiä ollut.
- Siis kaksi kossusnapsia ja yksi pitkä olut, olkaa hyvä.
- Otan pippuripihvin tuplapippureilla ja ranskalaisilla, mutta ei mitään vihreätä.
- Entä alkupalat, tuleeko jotain pientä alkupaloiksi?
- Syö kuule itse salaattisi!
- Ei alkupaloja, kiitos.

Samalla hetkellä ravintolan ovesta asteli sisälle kaksi tyylikkäästi pukeutunutta naista. Toinen heistä oli Niina Näsä, kolmekymmentävuotias sihteeri, joka oli aina viimeisen päälle huoliteltu. Hänen ystävättärensä oli 36 vuotias parturikampaaja Minttu Kaponen, joka oli ensisijaisen tarkka kaikesta hygieniasta, varsinkin ruokailuvälineiden puhtaudesta. Naisia meni vastaan hovimestari, joka ohjasi heidät Aimon isännöimään pöytään. Nyt Aimon pöydissä istui ja kahdet asiakkaat, mutta pöydän vaihdon vuoksi Inkku sai palvella ensin tullutta miestä.

- Aika kulahtanut mesta, Minttu totesi istuutuessaan pöytään.
- Aika viihtyisä minusta, Niina katseli ympärilleen.
- Katso mikä tahra tuossa veitsessä on, Minttu osoitti pöydässä pystyssä olevia ruokailuvälineitä. – Onko täällä myös vihreät servietit, ei voi olla totta miten äklö maku?
- Iltaa arvon ladyt, olen Aimo Asi ja olen tarjoilijanne tämän illan, miten voin palvella, Aimo singahti pöydän vierelle.
- Tuos kuule poika ensin meille puhtaat ruokailuvälineet, ihan koko astia, Minttu osoitti pöydän keskellä olevia aterimia.
- Mikä näissä on vikana? Aimo katseli haarukoita ja veitsiä.
- Ne ovat likaisia, likaisia ja vielä kerran likaisia!
- Vai niin, ehkä olisi parempi jos taluttaisin teidän suoraan keittiöön ja antaisin molemmille henkilökohtaiset tiskiharjat, talo tarjoaa, Aimo kivahti.
- Kuulea A. Asi eli aasi, me olemme maksavia asiakkaita ja sitä olet vain kurja tarjoilija. Tuot meille puhtaat ruokailuvälineet ja korvaukseksi niistä ilmaiset oluet, Minttu vaati.
- Oluet saatte, mutta ne maksavat teille ihan kuin muillekin idiooteille. – Mitähän mummot haluavat tänään syödä, meillä ei sitten ole mannavelliä?
- Minulle kasvislasagne ja alkuruoaksi sienikeitto, Niina ilmoitti.
- Minä otan kreikkalaisen lihapadan ja alkuruoaksi tomaattikeiton, Minttu kertoi oman tilauksen.
- Kiitos!

Aimo paineli kiukusta kihisten keittiöön jättämään kokille tilausta. Mokomat lehmät olivat alkaneet nipottaa jostain ruokailuvälineiden puhtaudesta, että kehtasivatkin. Asiakkaat eivät olleet hänen mielestä koskaan oikeassa ja sen takia hän kutsuikin niitä erään nettisivuston mukaan aasiakkaiksi. Miten se voi olla edes mahdollista, että ilta toisensa jälkeen heidän ravintolaan tulee vain pelkkiä idiootteja. Hänen periaate oli heti aamulla herättyään, että vihaa kaikkia asiakkaita tasapuolisesti. Jos joku vittuilee tai sanoo jotain epämiellyttävää, niin sellainen asiakas tulee kyykyttää heti eikä viiden minuutin päästä. Jokainen nolattu asiakas oli hänelle oikein työvoitto, vaikka duuni oli muuten paskaa, duunipaikka paska ja duunikaverit paskoja. Ravintolan omistajan taholta oli kunnon vittuilua puolestaan se, ettei hänen annettu johtaa koko paikkaa, sillä siihen hänellä oli synnynnäiset kyvyt, toisin kuin kaljan kantamiseen.

- Lähin vessa on sitten tuolla, jos mummoilla pitää vaihtaa kuivat Tenat, Aimo ilmoitti tuodessaan naisille juomia ja puhtaita ruokailuvälineitä.
- Jaa, onkohan nämä nyt puhtaita? Minttu syynäsi haarukoita ja veitsiä.
- Ovat ne ja tuossa kadun toisella puolen on hyvä optikko.
- Tämä olut on väärän lämpöistä, Niina kivahti horaistuaan tuopista puolet.
- Sinun perseestäkö minä nyt mittaan sen lämpötilan kun imaisit jo puolet? Aimo murahti takaisin.
- Haluan uuden tuopin, tämä pilaa ruokailuelämykseni, Niina vaati.
- Pah, tietäisitpä mitä se tilaamasi lasagne tekee? Aimo sihahti takaisin.
- Uusi olut tai hovimestari paikalle, Niina vaati ja veti kitusiinsa loput tuopista.
- Saat sen hovimestarin, ihan ilmaiseksi, Aimo hymähti ja poistui paikalta.

Hän meni suoraan Mairen juttusille, joka oli juuri ohjannut pöytään nelihenkisen perheen. Perhe vaikutti nopeasti vilkaistuna ihan normiperheeltä. Myös tämä perhe sattui Aimon pöytään, joten kerrottuaan hovimestarille naisten vaatimuksen, Aimo lähti ottamaan vastaan perheen tilauksia.

- Oliko teillä, puuh, jotain ongelmia oluen lämpötilan suhteen? Maire puuskutti naisten pöydän vierelle.
- Olut oli väärän lämpöistä, haluan uuden oluen talon laskuun, Niina vaati.
- Satutin kieleni tämän lasin reunaan, haluan uuden olueni uudesta lasista, Minttu ilmoitti nyt omat vaatimuksensa.
- Eli siis kaksi uutta olutta, toinen oikean lämpöisenä ja toinen uudesta lasista ja talon laskuun, menikö oikein? Maire huokaisi.
- Kyllä meni, Minttu vastasi.
- Tulee, tuon ne itse, Maire vastasi.

Tällä välin Aimo oli esitellyt itsensä ruokailemaan tulleelle Tuhnukaisen perheelle, johon kuului isä Jaakko, äiti Mervi, Heikki 15 vuotta ja Iina 16 vuotta. Perhe oli pukeutunut Aimon mielestä alaluokkaisesti kulahtaneisiin farmareihin ja villapuseroihin. Asian teki suorastaan ällöttäväksi, että kaikilla muilla paitsi perheen tyttärellä oli täsmälleen samanlainen vaatetus. Olivatkohan nuo jotain lahkolaisia? Aimo mietti tilausta odotellessaan.

- Onkohan tämä nyt tarpeeksi hieno paikka meille? Isä Jaakko katseli ympärilleen.
- Teille riittäisi kyllä Mäkkärin autokaista jos minun mielipidettä kysytään, Aimo ilmoitti kantansa.
- Onko teillä lohta? syön vain lohta, Mervi tiedusteli.
- Menusta löytyy sillivoileipiä, sivulta kahdeksan.
- Haluan lohta, en mitään sillivoileipää. Onko teillä lohta?
- Kalaruoat, ensimmäinen ruokalaji, uunilohiannos.
- Kultaseni, eikö lohi ole liian rahvaanomaista meille, olemmehan sentään lottovoittajia? Jaakko puuttui keskusteluun.
- Pyh, faija, tuhatkolmesataa euroa, mikä lottovoitto se on? perheen tytär, Iina, kivahti kesken tekstiviestittelyn.
- Tyttö hyvä, tuo tarjoilija ei saa edes kuukaudessa käteen niin paljoa, vai saatko kloppi?
- Yleensä illassa, ellei kohdalle satu jotain köyhiä farkkuhin pukeutuneita villapaitapellejä, Aimo totesi kylmän viileästi. – Syöttekö jotain muutakin kuin yhteisen annoksen lohta?
- Minulle ranskalaisia ja ketsuppia, Heikki ilmoitti.
- Salaatti, vihreä, Iina teki oman tilauksen.
- Uunimakkara perunamuusilla ja voisilmällä, Jaakko kertoi nälkänsä lievittäjän.
- Kiitos ja hyvää loppuiltaa, Aimo totesi ja lähti marssimaan kohti keittiötä.
- Hei, entäs ne meidän juomat? perheen äiti huuteli tarjoilijan perään.
- Tuon kaikille kokikset, Aimo vastasi päätään kääntämättä.
- Mistä se arvasi? Jaakko jäi katsomaan suu auki tarjoilijan perään.

Maire oli käynyt sillä välin kaapista aivan uuden tuopin jonka hän täytti muilta asiakkailta jääneillä jämäoluilla. Ne jämät hän oli yleensä juonut itse vuoron jälkeen, mutta nyt piti joustaa omassa hyvinvoinnissa, jotta asiakkaat saivat hyvä olon, vitun rimppakinttuiset kanat! Toisen tuopin hän lämmitti mikrossa ja kaatoi siihen sen jälkeen samoja jämäoluita, osa niistä oli poikkeuksellisesti eilisiä, sillä eilen meni normaalia enemmän olutta ja jäi myös enemmän jämiä.

- Olkaa hyvä, uusi lasi teille ja teille erilämpöistä olutta mitä edellinen oli ollut, Maire ilmoitti nuorten naisten pöydän vierellä.
- Oho, vähän lämmin lasi, Niina hämmästeli otettuaan kiinni tuopista.
- Tämä on ainakin uusi, Minttu katseli lasia tarkasti.
- Ruokanne tulee aivan kohta.

Tarjoilijatyttö Inkku oli saanut käteensä Vertun pippuripihvin. Ennen pihvin viemistä hän oli joutunut kantamaan takki päällä istuvalle miehelle kuusi vodkasnapsia ja mies oli alkanut punoittaa kuin keitetty rapu. Hän oli myös joutunut hoitamaan yhden selkkauksen. Ravintolaan oli tullut nainen pienen poikansa kanssa ja tilannut pojalleen perunamuusin. Muusi oli toimitettu heille todella nopeasti, sillä ravintola ei halunnut pitää asiakkaana kiljuvaa pikkupentua yhtään kauempaa kuin oli pakko.

Selkkaus oli alkanut siitä, kun tenava oli kumonnut muusilautasen lattialle, hypännyt alas tuolilta ja kävellyt sen perunamuusin yli muutaman kerran. Tämän pienoisen ja herttaisen piltin äiti oli raivostunut Inkulle siitä miten siivoton paikka heidän ravintola oli, että pikku Jukka oli nyt sotkenut uudet liukuestesukat huonosti tehtyyn pottumuusiin ja ravintolan oli korvattava heille uudet sukat. Inkku oli ratkaissut tilanteen viemällä äidille paketin mummon muusitarpeita ja sukkahousupaketin, joka oli kyllä tarkoitettu hänen omaan käyttöön, mutta oli avaamaton. Naisen hämmästellessä sukkahousuja, Inkku oli vain kylmästi todennut, että homo siitä pojasta kuitenkin tulee, joten ei mene sukkahousut pitemmän päälle hukkaan.

- Olkaa hyvä, pippuripihvi tuplapippureilla ja jollain muulla, Inkku ojensi lautasen Vertulle.
- Jollain muulla, mitä vittua nämä on?
- Lohkoperunoita ja lehtisalaattia, entä sitten?
- Tilasin pihvin ranskalaisilla, eikä lautasella saanut olla mitään vihreää.

Samassa Inkulta tipahti valkoinen käsipyyhe lattialle ja hän kumartui nostamaan sitä. Kumartuessaan lattiaa kohti hän hymyili pirullisesti. Pyyhkeen nostaminen vei aikaa hieman normaalia pitempään, mutta sitä ei kossupäissään oleva Vertu tajunnut, sillä tarjoilijatytön lyhyt hamonen tarjosi hänelle sellaiset näkymät noustuaan ylös, että ihan sama vaikka lautanen olisi ollut täytetty pienillä kivillä, lehtisalaatilla ja leppäkertuilla.

- Anteeksi, olen kovin huolimaton, mitä te sanoittekaan siitä salaatista ja olivatko ne perunat vääriä?
- E-een minä mitään niistä, oikeastaan voin siirtää salaatin syrjään ja jos tarkasti mietin, niin vihaan ranskalaisia, Vertu nikotteli.
- Haluatteko, että laitan teille jotain extraa? Inkku tuijotti Vertua suoraan silmiin.
- Kyllä, kaikki käy, pistä vaan extraa.
- Hyvä, saamanne pitää, Inkku sihahti poistuessaan paikalta.

Päästyään kassan luo, hän lisäsi pöydän laskuun 50 euroa, se oli sitä extraa, nimittäin extralisämaksu asiakkaalle, kun se paksu sika kerran sitä halusi. Tarjoilijan persettä sai kyllä katsella, mutta siitä joutui vain maksamaan, voi, voi, Inkku hihitteli lisäsummaa kirjoitellessaan. Hänen onnekseen tässä ammatissa oli hyväksi luettava asia muodokas perse ja se, että sitä kehtasi vilautella työn ohessa, sitä kautta se leipäkin leveni kivasti. Häntä säälitti kovasti Aimon tapainen pikkumulkku, jolla ei ollut mitään tarjottavaa asiakkaille, ellei vittuilua ja jouhevasti toimivaa turpavärkkiä laskettu mukaan.

- Alkuruokanne arvon rouvat, Aimo ojensi keitot Niinalle ja Mintulle.
- Anteeksi, mutta mikä tämä on? Niina osoitti keittolautastaan.
- Näyttää kovasti sienikeitolta.
- Ei, vaan tämä sininen tässä keskellä.
- Hetkinen, oho, sehän on sininen poliisiauto. Eikö väri miellytä rouvaa?
- Mitä, mitä sininen poliisiauto tekee minun sienikeitossa?
- Mistä minä sen tiedän, en ole koskaan ajanut poliisiautolla, Aimo tuhahti.
- Minä kyllä vaadin nyt kokin paikalle, Niina korotti ääntään.
- Minä en vaatisi, Aimo varoitteli.
- Minä vaadin ja heti!

Aimo asteli hidastetusti keittiöön ja kävi kertomassa kokille, että ravintolasalissa oli yksi hyvin, hyvin tyytymätön asiakas ja se halusi nimenomaan kokin paikalle. Jos Aimo osasi olla asiakkaille vittumainen, ei kokki ollut sen helpompi tapaus. Erittäin isokokoinen kokki Arto Pata otti käteensä lautasen ja asteli heiluriovien kautta ravintolasaliin Aimon kertomaan pöytään. Mitään sanomatta hän istahti Niinan viereen ja alkoi lusikoida sanaa sanomatta keittoa suihin.

- Anteeksi, mutta kuka te olette? Niina tökkäsi kokkia kylkeen.
- Kokki, halusitte syödä kokin seurassa, rröööyyyh!
- Halusin valittaa tästä keitosta, siinä on pieni sininen poliisiauto.
- No voi helvetti, sinnekö se olikin joutunut, Arto nappasi poliisiauton naisen keitosta ja laittoi sen omaansa.
- Mi-minä haluan uuden keiton.
- Vaihdetaanko, kokki osoitti omaa lautastaan.
- Ei, vaan haluan uuden keiton.
- Mikä vanhassa on vikana?
- Siinä oli poliisiauto!
- Jos asiasta on olemassa jotain faktaa, valokuvia, videomateriaalia tai viranomaisen kirjoittama todistus niin siinä tapauksessa saatte uuden, muuten lusikoi soppa suuhun ja ole hiljaa.
- Tämä tomaattikeitto on liian kuivaa? Minttu marmatti omaa keittoa syödessään.
- Vaihdevuodet ne tuppaavat kuivattamaan syöjiä, ei keitossa mitään vikaa ole, kokki murahti.
- Olen kolmekymmentäkuusi, ei minulla ole vielä vaihdevuosia.
- No eipä uskoisi, taitaa olla takana kova elämä huumeloukuissa, huh, huh, Arto totesi ja nousi ylös pöydästä.
- Teen, teen teistä valituksen, Minttu raivosi kokin perään.
- Tee kirjallisena, niin saa nuo tekarit levätä välillä, kokki vastasi ja katosi takaisin valtakuntaansa.

Aimo oli palvellut tällä välin liikemiesporukkaa, joka oli päättänyt vaihtaa koko lounaansa olueen ja konjakkiin. Se sopi hyvin, sillä ennemmin hän palveli vain pelkkiä kännääjiä, kun kaikesta valittavia ruokailijoita. Sanalla sanoen häntä alkoi vituttaa raskaasti koko ilta, olisipa jo kotona pää tyynyssä. Kesken tyynystä uneksimisen apukokki tuli sanomaan, että Tuhnukaisen perheen ruoat olivat nyt valmiina tarjoiltavaksi. Tottuneesti hän otti lautaset kantoonsa ja kuskasi ne nälkäisenä odottavan perheen pöytään.

- Lohta, salaattia, ranskalaisia ja uunimakkaraa, olkaa hyvä, toivottavasti ette tukehdu ruokaanne.
- Mikä tämä on? Isä Jaakko osoitti makkaraa.
- Että mikäkö, no mitähän se herra sitten tilasi? Aimo huokaisi syvään.
- Tilasin uunimakkaran, mikä tämä on?
- Pieni hetki, Aimo otti lautasen käteensä ja kääntyi hetkeksi selin pöytään. – No niin, herran uunimakkara, olkaapa hyvä ja olkaa tukehtumatta siihen.
- Mikä, mikä tämä oikein on? Jaakko kivahti samassa entistä kovemmalla volyymilla.
- Voi yhden kerran, siinähän lukee ihan selvästi, että UUNIMAKKARA! Aimo osoitti lautasta.
- Niin lukee, mutta miksi vitussa minun makkarassa lukee UUNIMAKKARA?
- Siksi, että tiedätte mitä syötte, pelle! Aimo ärähti ja poistui pöydän luota.

Kyllähän oli taas hankalia asiakkaita tänään, Aimo huokaili keittiön nurkassa. On se kumma miten paljon lukutaidottomia ja käytöstavattomia ihmisiä maa päällään kantaa. Jos hänestä olisi kiinni, niin asiakkaat valikoitaisiin etukäteen netin kautta. Ravintolaan pitäisi maksaa ennen sisään astumista kahdensadan euron kynnysraha, jonka saisi takaisin vain jos käyttäytyisi ravintolassa, kuten sen henkilökunta halusi. Jos asiakas tekisi edes yhden mokan, jättäisi esimerkiksi kädet pesemättä ennen ateriaa, niin raha siirtyisi välittömästi tarjoilijan tippirahastoon. Tuhnukaisten aterian jälkeen hänen tehtäväkseen tuli viedä kahdelle kanalle pääruoat. Ihme valittajia ne kottaraiset, mikään ei riitä ja poliisiautonkin pitäisi olla jonkun toisen värinen, varmaan jossain huumeessa molemmat kotkat.

- Pääruokanne arvon valittajat, kasvislasagne ja kreikkalainen lihapata.
- Nuuh, tuoksuu hyvältä, Niina yllätti Aimon kommentillaan.
- Hmm, onko tämä nyt varmasti aitoa kreikkalaista lihapataa, näyttää aika kotikutoiselta, Minttu katseli annosta kuin tuomari koiraa koiranäyttelyssä.
- Kyllä se on, meidän kokki on erittäin kuuluisa juuri kreikkalaisesta ruoastaan, Aimo vakuutteli.

Hän jätti jalomielisenä luonteena kertomatta, että kokki oli nimenomaan surullisenkuuluisa kreikkalaisista annoksistaan, sillä ne muistuttivat kaikkea muuta kuin kreikkalaisia ruokia. Tuokin hänen tuoma kreikkalainen lihapata muistutti enemmän auton alle jääneistä rotista tehtyä muhennosta kuin oikeaa lihapataa. Onneksi asiakkaista suurin osa oli niin pölvästejä, etteivät erottaneet lihakeittoa hernekeitosta, ellei sitä heille erikseen kerrottu. Eri liharuoat oli todella helppo myydä ihan millä nimellä tahansa, kunhan säilytti niissä liha-sanan ja nosti hintaa jos käytti edessä jonkin kaukaisen maan nimeä. Toisen naisen saama kasvislasagne oli vähän sama juttu, siinä oli kokin omien mieltymysten takia jauhelihaa, tosin pinaatin kera. Kokin mielestä ruoka oli kasvisruokaa, mikäli siinä oli jotain kasviksiin liittyvää. Heillä esimerkiksi lehtipihvi oli kasvisruokien joukossa nimensä ansiosta. Jokuhan siitäkin aina otti kipinää, mutta kun sanoi, että miksi ette kysyneet mitä lehtipihvi pitää sisällään, niin useimmat tajusivat olla hiljaa ja niellä tyhmyytensä.

- Tarjoilija, mitä tämä lasagne on? Niina karjaisi niin kovaa, että pöydässä oleva kynttilä sammui.
- Kasvislasagnea, sitähän arvoton harppu aikaisemmin tilasi, Aimo syöksyi takaisin pöydän ääreen.
- Tässä on jauhelihaa!
- Entä sitten, sahanpurujako sen tilalle pitäisi laittaa vai jäkälää?
- Kasvislasagnessa ei ole lihaa, siinä ei ole lihaa!
- Mitä meuhkaat? Juurihan sanoit siinä olevan jauhelihaa ja sitten sanoit, ettei siinä ole lihaa, mitä kamaa oikein vedät?
- Siis oikeassa kasvislasagnessa ei kuulu olla lihaa, kuulitko, ei lihaa!
- Meidän kasvislasagnessa on myös pekonia, etkö maistanut sitä ollenkaan? Aimo virnisteli.
- Pekonia, sehän tappaa! Niina rääkäisi.
- Voi vittu, tässä tapauksessa se olisi vain positiivinen seikka kun teitä katselee, Aimo totesi hyvillä mielin.
- Minä en syö tätä, en varmasti syö tätä moskaa.
- Ihan sama, hinta on sama syökö aasiakas eväänsä vai ei, kunhan vaan on tilannut sen. Kannattaisi myös lukea mitä ruokalistan takana lukee pienellä numero kolmen kohdalla, Aimo osoitti käteensä ottamaa ruokalistaa.
- Täh, millä pienellä? Niina kysyi hölmistyneenä.

Aimo työnsi menun takaosa edellä Niinalle, joka alkoi lukea pienellä painettua tekstiä numero kolmen kohdalta. Lasagnen kohdalle oli myös merkitty kolmonen, joka kertoi tämän ruoan erikoisehdoista. Kolmosen kohdalla luki, että kasvislasagnen nimi tuli ruokaan kun siinä oli mukana jotain muuta kuin eläinperäistä.

- Tämähän on naurettavaa, Minttu puuttui keskusteluun.
- Nauretaanko sitten yhdessä? Aimo tiedusteli.
- Lähdetään, tänne me emme tule enää toiste, Niina nousi ylös pöydästä.
- Kassan kautta kiitos, Aimo hymyili onnellisen kyykyttäjätarjoilijan onnellista hymyä.

Naiset poistuivat kassan kautta, jossa heidät rahasti hovimestari Maire. Maire oli valmistautunut näihin hankaliin asiakkaisiin myös omalla tavallaan. Rutisevalle kanakaksikolle hän lykkäsi kouraan Mäkkärin alennuskupongit ja pussin pääsiäisruohon siemeniä, saavat neitoset ihan itse kasvattaa kasvisruokansa haluamansa pituiseksi. Koko ravintola tärähti naisten poistuessa ulko-ovesta.

- Kuules Inkku, miten sinä kestät ja selviät näistä kusipääasiakkaista? Aimo tiedusteli keittiön puolella tarjoilijakollegaltaan.
- Em mä tiä, usein en edes muista mitä ne minulle on edellisenä päivänä sanoneet. Aika helppo unohtaa kaikki työjutut. Entä itse?
- Joka päivä kun lähden täältä duunista, niin kuvittelen että ne kusipääasiakkaat ovat tuolla ulkona ilman vaatteita jäätyneenä sinisenä hankeen.
- Entä kesällä, eihän silloin ole hankia tai pakkasia?
- No toinen konsti on se, että kuvittelen niiden tulevan vastaan kun lähden aamulenkille pesäpallomailan kanssa.
- Miksi pesäpallomailan kanssa, pelaat sä?
- Ei, vaan mä kuvittelen hakkaavani niiden polvet paskaksi pesäpallomailan avulla ja haukun niitä sen jälkeen invoiksi, hähähähäää!
- Aika sairasta tuollainen, hyh!

Inkku ei oikein ymmärtänyt Aimon asennetta, sillä eihän aasiakkaita sentään pesäpallomailalla pitänyt kurmuuttaa, vaikka ne hankalia olivatkin. Parempi olisi vain unohtaa kaikki ja aloittaa seuraavana päivänä taas alusta. Unohtaminen oli hänen mielestään hyvin käytettynä verraton lahja, vaikka asiakkaat olivatkin siitä yleensä toista mieltä, jos hän vaikka unohti tarjoilla koko pöytään. Kerran hän oli istuttanut japanilaisia turisteja tyhjässä pöydässä koko illan ilman ruokaa, mutta mitäs olivat niin pieniä ja puhuivat outoa kieltä.

- Tarjoilija, saanko laskun, Vertu huuteli pöydästään.
- Tulee, ihan kohta, Inkku huikkasi takaisin ja meni kassakoneen ääreen.
- Se tekee satakaksikymmentäkuusieuroa, Inkku ilmoitti pöydän ääressä kuitti kourassa.
- Entä se extra, lupasit hani jotain extraa, Vertu kuolasi.
- Oho, kuitti tipahti, Inkku naurahti ja kumartui poimimaan sitä korostetun hitaasti.
- Tasaraha, Vertu ilmoitti laittaessaan sataviisikymppiä kuitin päälle.
- Kiitän herra ja tervetuloa toistekin. Hyvää illanjatkoa!
- Kiitos pikkuneiti!

Inkku ei viitsinyt sanoa herralle sitä, että ei se pyllistäminen ollut extraa, vaan se hänen saama ylimääräinen viisikymppinen. Tai jos nyt ihan tarkkoja oltiin, niin taisi siihen laskuun livahtaa vähän reilummin ylimääräistä, mutta mitäs pienistä, varsinkin kun se on pois asiakkaan kukkarosta.

- POIKA, LASKU! kuului samassa kova rääkäisy Tuhnukaisten pöydästä.
- Maistuiko ruoka, oliko uunimakkarassa tarpeeksi uunin makua ja lohessa tarpeeksi elohopeaa? Aimo singahti pöydän viereen utelemaan.
- Asia yksi, minä hankin sinulle kloppi potkut, kirjoitan tämän ravintolan omistajalle, isä Jaakko uhosi.
- Vastaus yksi, se vanha kääpä ei osaa edes lukea, kirjoita vaan, Aimo kuittasi takaisin.
- Asia kaksi, en enää koskaan, siis en enää koskaan astu jalallanikaan tähän läävään, kuulitko kloppi?
- Vastaus kaksi, sinulla ei tule enää koskaan olemaan edes varaa käydä täällä.
- Tuo se lasku, jotta pääsemme lähtemään, Jaakko kivahti.

Aimo käveli korostetun hitaasti koko ravintolasalin ympäri kahteen kertaan, ennen kuin hän meni kassakoneen luo ja alkoi kirjoittaa perheen laskua. Hän lisäsi laskuun vielä jälkiruoat koko perheelle, listan kalleimmat. Juuri eräs toinen neljän hengen seurue oli syönyt sellaiset ja heidän jäljiltä oli tarjottimella sopivasti jälkiruokakupit. Lähtiessään laskun kanssa pöytää kohti Aimo nappasi jälkiruokakuppitarjottimen ja kantoi sen pöytään. Mitään sanomatta hän nosti siitä jokaisen eteen tyhjän kupin.

- Laskunne olkaa hyvä.
- Mitä tämä on ja mitä nuo kupit ovat? isä Jaakko kimpaantui pomppimaan kuin pingispallo.
- Maistuiko jälkiruoka, se oli oiva valinta uunimakkaran jälkeen? Aimo virnisteli.
- Me emme syöneet jälkiruokaa!
- Joo, joo, kohta väität tietysti, että koko porukka oli vain ottamassa aurinkoa tässä pöydässä, hohhoijjaa, Aimo haukotteli korostetun tympääntyneesti.
- Tämä lasku, tämähän tekee kolmesataakuusitoistaeuroa, mitä? Jaakko ampaisi ylös pöydästä.
- Oho, ihanko totta? Aimo hämmästeli ja otti laskun käteensä. – Niinpä näkyy, olenkin unohtanut siitä pois yhden juoman, no olkoon tämän kerran, talo tarjoaa.
- Nyt riitti, siinä on kolmesataa ja kaksikymmentä euroa, osta poika itselle loppurahoilla vaikka mopo, Jaakko kivahti ja perhe poistui pöydästä.
- Kiitti, se mopo sopiikin hyvin minun Hummerin takakonttiin, ja hyvää illanjatkoa teille!

Tyytyväisenä vihellellen Aimo käveli kassalle ja tilitti sinne mitä ravintolalle kuului ja loput hän laittoi omaan taskuun. Ilta oli taas lähennellyt täydellisyyttä, asiakkaita oli kyykytetty tänään kuusi kappaletta ja fiilis oli sen takia vitun hyvä. Vielä kun hän palvelee ne ravintolasalissa olevat loput luuserit, niin ilta on paketissa ja koti odottaa.

- Mitä mieltä Aimo olit tästä illasta? Inkku uteli heidän sulkiessa ravintolaa.
- Vittu, mä oon hyvä, tippiä ei tullut taaskaan, mutta sain kirjoitettua ylisuuren laskun ja kyykytettyä pellejä, jes!
- Mä sain tippiä, kihihihii ja kyykin itse, Inkku kikatti tippejä laskiessaan. – Haluatko kyydin, voin heittää sinut himaan uudella Cliollani?
- Ääh, em mä tiä, iskä ja äiskä tulee hakemaan mua. Ne ei oikein tykkää, et mä hengailen vielä tyttöjen kaa.
- Sähän olet 26 vee, ihan outoo. Okei, kerro sitten kun saat äiskältä luvan, mun täytyy mennä nyt, heippa, Inkku vilkutti Aimolle.
- Ei se äiskä taida antaa…sitä…lupaa…, Aimo jäi vilkuttamaan Inkun perään.