Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

03.12.2004

Paska juttu


Heräsin kohtalaisen aikaisin lauantaiaamuun, ilman kenenkään häiriköintiä. Kello oli jo yhdeksän, eikä Reiska ollut soittanut kertaakaan, mikä vaikutti jo pieneltä ihmeeltä. Olin aivan varma, että autonostajia on täytynyt olla niin paljon, että ne olivat vieneet Reiskan ajan todella tarkkaan ja soittaminen oli sen takia jäänyt väliin. Nousin sängystä ja kävin ensitöikseni katsomassa, että oliko eteisen lattialla odottamassa paksu rahaa täynnä oleva kirjekuori. Pettymyksekseni siellä ei ollut mitään. En antanut sen masentaa, vaan hoidin aamutoimet. Vaatteet päälle saatuani laitoin kahvin tippumaan. Keittiön tuuletusikkunaa avatessani mielessä kävi käydä avaamassa ulko-ovi jo valmiiksi. Minulla oli jotenkin sellainen kutina, että saattaisin saada aamukahvivieraan hyvinkin nopeasti. Onneksi olin laittanut tämän aavistuksen vuoksi jo reilusti kahvia, oikeastaan koko pannullisen.

Meidän Mazda näytti olevan aivan samalla paikalla mitä eilenkin. Myös lakanasta tehty mainosbanderolli oli pysynyt paikoillaan. Vaikka kuinka tarkkaan kurkin pihalle, niin ei siellä Mazdan ympärillä käynyt minkäänlainen kuhina. Jopa linnutkin näyttivät karttelevan tuota autoamme jostain syystä. Viimeisenkin kahvitipan tipahdettua pannuun, menin keittimen luo ja kaadoin itselle ensimmäisen kupillisen kahvia. Kopautin kuppia jopa korostetusti keittiön pöytään, että Reiska tajuaisi tulla kahville kertomaan kuulumisiaan. Mitään ei tapahtunut, ei soinut ovikello eikä Reiskaa näkynyt pihalla. Menin mukin kanssa ruokapöydän ääreen ja join sen kaikessa rauhassa ihan tyhjäksi asti. Vieläkään ei Reiskasta kuulunut mitään. Minua alkoi jo huolestuttaa tuollainen auton myyminen, joten kipaisin puhelimen makuuhuoneesta ja valitsin Reiskan numeron.

- Reiskalla Mazda puhelimessa, kuului luurista Reiskan huokailu.
- Mikä Mazda häh? Ihmettelin luuriin.
- Reiskahan minä, höö.
- Rutinoffin kuski täällä huomenta. Oletko aivan terve? Jos muistat, niin meidän piti myydä näppästä tuo Mazda tänään?
- Minä olen sen jo myynyt tai ainakin melkein, Reiska huokaili.
- Mitä helvettiä? Et kai vaan ole nukkunut avonaisen bensakanisterin kanssa samassa huoneessa?
- Ehei, minä olen rakastunut, Reiska ilmoitti.
- Vai niin? Jospa juttelisimme niistä sinun perheasioista vaikka tuon auton myymisen jälkeen.
- Tänään tulee heti aamusta ihanainen nainen nimeltä Irma Nätti ostamaan meidän auton, Reiska selitti.
- Aha? Siis sama peli taas päällä mitä oli Salmen ja sen Kadetin kanssa, vai?
- Tämä Irma on paljon nätimpi. Puheesta päätellen sellainen ammattimiehen käteen sopiva vankkajalkainen ja isorintainen rotunainen, Reiska jatkoi huokailevaa puhetyyliään.
- Milloin tämä kävelevä meijeri sitten tulee? Murahdin kyllästyneenä Reiskan pikaihastumisiin.
- Ihan kohta.
- Tuletko kahville ennen sitä?
- Eeen, taidan käyttää hyödyksi tämän loppuajan ja lankata nuo kumisaappaat.
- Monelta pihalla? Utelin ajankohtaa.
- Et sitten puutu tähän kaupantekoon millään tapaa, sinun asiakkaasi ei autoa ostanut, joten minä näytän nyt miten se pistetään maailmalle ja hienolle naiselle, Reiska saneli ehdot.

Sain viimein puristettua häneltä tiedon, että kyseisen Irman pitäisi olla parkkipaikalla puolen tunnin päästä. Lopetin puhelun mokomankin huokailevan ammattilaisen kanssa ja kaadoin toisen kupillisen kahvia. Loput kahvista kaatelin termospulloon ottaakseni sen mukaan pihalle. Tasan tarkkaan en heitä hyvää kahvia hukkaan mokomankin autonostajan takia. Hörpin kahvit taas ilman isompaa kiirettä, sillä turhaanhan menen pihalle etuajassa. Varsinkin näin aamuisin tuppasi tuo liikkeelle lähteminen olla meikäläisellä hieman hitaampaa. Viimein kahvikuppi oli tyhjä ja suunnistin termospullon kanssa eteiseen. Laitoin kengät jalkaan ja pusakan päälle ja lähdin laskeutumaan rappuja alas.

Uusien asukkaiden oven kohdalla minun toinen kenkä sanoi yllättäen ”läts”. Vilkaisin huolestuneena bootsiani ja totesin seisovani jumalattoman kokoisessa koiranpaskassa. Melkein samassa se äsken juomani aamukahvi alkoi ilmoitella halusta palata päivänvaloon. En suostunut kuitenkaan sen pyyntöön, vaan pidin kuvottavasta näystä ja hajusta huolimatta sen vatsassani. Koiranpaskassa olevan bootsini jälkeen katseeni osui kasan vieressä olevaan Hauska-koirankakkapussiin. Pussi oli käyttämätön, joten koira oli ilmiselvästi laistanut tehtävästä kantaa kakkansa pihalle. Hieraisin nopeasti enimmät kököt rappuun ja lähdin hajua pakoon ulko-oven suuntaan.

Ulkona menin ensimmäisenä nurmikolle ja hieroin bootsin mahdollisimman tarkkaan nurmikkoon. Tämän operaation jälkeen kävelin parkkipaikalle autojen luo. Oman auton kohdalla huomioni kiinnittyi outoon punertavaan lammikkoon sen takarenkaan vierellä. Mieleeni tuli ensin, että siihen on yöllä tapettu joku, mutta jotenkin se läikkä vaikutti kovin tuoreelta ja liian ohuelta ollakseen verta. Menin lähemmäksi ja totesin jonkun perkeleen lorotelleen auton kylkeen ja renkaaseen. Tämä lorottelijan pissi oli näköjään liuottanut hieman Rutinoffin punaista maalia ja se oli valunut lirin mukana asfaltille.

- Kaunis ilma tänään, kuului takaani tekopirteä tervehdys.
- Jaa, kuka? Hämmästelin ja kurkkasin taaksepäin.
- Me emme ole tavanneetkaan. Olen Einari Kaisla, tuosta samasta rapusta, noin 25-vuotias mieshenkilö sanoi ja tarjosi kättään.
- Rutinoffin kuski, päivää vaan, sanoin ja tervehdin kädestä pitäen tuota laihaa hujoppia.
- Nuuuh, onkohan se meidän Nalle käynyt jossain lähettyvillä paskalla, kun vähän tuoksahtaa nokkaan? Einari nuuhki.
- Joku on ainakin kusannut minun auton kylkeen niin, että maalit ovat liuenneet, murahdin vittuuntuneena.
- On se tosiaan meidän Nallukan pissajälki, sillä kun on niin voimakasta se pisu, Einari höpötti pissaa nuuhkien.
- Se on sata euroa tähän käteen, ettei tarvitse viedä asiaa pitemmälle, ilmoitin hänelle.
- No älä nyt, ethän ole edes nähnyt kuka tuon on tehnyt. Sehän on voinut olla vaikka kenen koira. Sitä paitsi tuo autonromu on niin halpa, että sinähän tuplaat sen arvon sadalla eurolla, Einari höhötteli.

Samalla ohitsemme pyyhkäisi valtavan kokoinen koira. Koira meni farmari Octavian taakse ja pissasi kaikessa rauhassa sen takapuskurille ja takaluukulle. Tämän jälkeen se tulla vouhotti meidän luokse ja nousi Rutinoffin kylkeä vasten. Katselin kauhuissani sen isoja tassuja ja mietin mitä ne mahtaa tehdä maalipinnalle. Tätä minun ei tarvinnut miettiä pitkään, sillä samalla Nalle laski tassut maahan auton kylkeä pitkin.

- Eikö olekin mahtava koira? Einari sanoi Nallea taputellen.
- Kallis se on ainakin, murahdin katsellessani auton kyljessä olevia naarmuja.
- Mitä lie vanhoja naarmuja nuo, Nalle vaan pyyhki hieman pölyjä tassujen anturoillaan, Einari naurahti ja kehui koiraansa kultamussukaksi.
- Mitä rotua tuo mussukka on? Utelin samalla, kun siirryin varmuuden vuoksi vähän kauemmaksi.
- Tässä on niin montaa rotua, etten edes tiedä kaikkia. Kannattaisi sinullakin hankkia tällainen sekarotuinen koira, niitä kun ei tarvitse niiden hyvän luonteen takia ollenkaan kouluttaa, Einari esitelmöi minulle samalla, kun yritti pitää Nallea aisoissa kadulla kävelevän toisen koiranulkoiluttajan takia.
- Onko tuo Octavia teidän? Kysyin ja viittasin farmarimalliseen Skodaan päin.
- Joo, piti tämän pikku Nallukan takia ostaa farmariauto. Laita sinäkin kuule koira ja tuollainen luotettava tsekkiläinen auto. On kuule niin hyvä peli, että kaikenmaailman Toyotat ja Volkkarit jäävät toiseksi, Einari vouhotti.
- Entä nuo minun auton kärsimät vahingot?
- Ota vaan ihan rennosti. Kyllä muuten huomaa kaikesta, ettet ole ollut koirien kanssa tekemisissä. Jos sinulla olisi oma koira, niin nauraisit mokomallekin pikku vahingolle. Mekin ollaan jouduttu ostamaan tuohon Skodaan jo kolmas takapenkki tämän pikku nakertelijan takia, Einari lässytti.
- Kovin on pieni, mutisin katsellessani arviolta viisikymmenkiloista hurttaa.
- Nallukka on vielä kovin pentu, tosin jo lähes täysikasvuinen ja painaa vasta 48 kiloa. Vielä kun syötämme sitä kunnon ruualla, niin kiloja tulee varmaan kymmenkunta lisää. Pitää varmaa ostaa Skodaan jäykemmät jouset taakse, että säilyy näkyvyys eteenpäin, hö hö höö, Einari höhötteli.
- Kait teillä joku vakuutus on tuon pedon tekemien vahinkojen takia? Penäsin vielä.
- Mitäs sitä turhaan tällaista halpaa kotikoiraa vakuuttamaan, eihän tämmöinen pieni kultamussukka tee kärpäsellekään pahaa.
- Minun auto!
- Minä voisin järjestää sinulle edullisesti tällaisen samanlaisen pennun, on nimittäin suhteet tämän kasvattajaan kunnossa, Einari ilmoitti.
- Entä tuo auto?
- Ai pahus, pitääkin mennä, vaimo siellä jo odottelee ruoan kanssa. Oli hauska jutella ja mieti tosiaan sitä koirajuttua. Voitaisiin laittaa pennut sitten yhdessä telmimään tänne parkkipaikalle. Otetaan itse vaikka samalla vähän olutta parvekkeella ja heitetään koirille vaikka pussillinen tennispalloja pihalle.
- Hyvästi, murahdin kiukkuisena Einarin perään.

Jumalauta, että minua sieppasi tuollainen koiranomistaja oikein viimeisen päälle. Oli sitten oma koira miten mussukka tahansa, niin minun pyhä peltilehmäni tulee jättää rauhaan…kele! Koirat ovat kyllä kivoja, mutta hieman pienempinä versioina ja tottelevaisempina. Onneksi Rutinoff on jo tehtaalla maalattu hieman laikukkaaksi ja nähtävästi jo naarmutettukin valmiiksi, niin nuo koiran tekemät jäljet katosivat muiden sekaan vallan loistavasti. Taas kerran tuli todistettua se, että miten kaukaa viisaita siellä Rutinoffin tehtailla ollaan oltu. Vahinkoa enemmän minun vitutti tuollaisen omistajan välinpitämättömyys muiden omaisuutta kohtaan. Koska naapurisuhteeni tuota koiranomistajaa kohtaan olivat menneet saman tien pakkasen puolelle, kävelin hänen farmari Skodan luokse. Menin kuljettajan puoleisen oven viereen ja raapustin maalipintaan tekstin ”Nalle was here”. Saapahan koiranomistaja taas uutta ilonaihetta koiransa fiksuudestaan, sehän jo kirjoittaa ja vielä englanniksi.

Oloni parani kummasti tämän tehtyäni, nyt oli Rutinoffin kyljen naarmutus kostettu. Sitä renkaalle ja kylkeen kusemista en viitsinyt alkaa nyt kostaa, vaan jätin sen toistaiseksi tekemättä. Ajattelin pitää noita uusia naapureita silmällä ja kostaa tasan tarkkaan kaiken mitä ne täällä terrorisoi. Pitkäänhän täällä saikin asua, ennen kuin naapuriksi saatiin noin edesvastuuton koiranomistaja. Täytynee varmaan hommata pyykkipoika takintaskuun, jos niitä läjiä alkaa tulla rappuun enempikin. Olin juuri siirtynyt myynnissä olevan Mazdamme vierelle, kun huomasin aivan keskellä tietä kävelevän vanhemman rouvan valkoisen villakoiran kanssa. Rouva näytti aivan siltä, kun olisi vetänyt viinaa putkeen viimeiset kaksikymmentä vuotta. Pukeutuminenkin oli hieman niin ja näin ja lisäksi villakoira näytti aivan nuohoojan piippurassilta. Kerkesin jo manailla itsekseni huonoa tuuria näiden koiraihmisten kanssa, kun rouva pysähtyi kohdalleni.

- Päivää, rouva sanoi hyvin varovasti.
- Päivää vaan, mumisin vastauksen.
- Näkyykö sitä isoa koiraa missään? Rouva jatkoi ja tempaisi samalla villakoiran syliinsä.
- Ei täällä ole enää mitään koiria, kerroin hänelle.
- Hyvä, minä jo olin hieman huolissani.

Rouvaa katsellessani tuli mieleeni, että hän taisi olla enemmän huolissaan päivän pullosta, kuin jostain isosta koirasta. Toisaalta jos rouvan villakoira tykkäsi isosta, niin ehkä siinä ison koiran etsimisessä oli ideaa. Rouvaa katsellessani minulle tuli mieleen Laatokka-Kale ja hänen armoton kännääminen. Selvittyään raittiista Bulgarian-turneestaan, oli Kale alkanut taas kaataa kossua kitaansa oikein tunteella. Räjähtäneen olomuotonsa takia tämä rouva olisi sopinut oikein mainiosti Kalen kaveriksi.

- Näitkö minne se iso koira meni? Rouva uteli.
- Kotiin oli kuulemma menossa, jos tarkoitatte sitä sekarotuista hirviötä jota ulkoilutti sellainen itseään täynnä oleva kukkakeppi, kerroin rouvalle.
- Sama parivaljakko, rouva huokaisi.
- Ne asuvat tuolla, sanoin ja viittasin heidän asuntoaan kohti.
- Minä en sitä hirviötä halua enää tavata, rouva puuskahti.
- Tekikö se pikku mussukka jotain tuolle vaaralliselle villakoiralle? Kysyin mamin sylissä tärisevää villakoiraa viittoillen.
- Minun pikku höpönattukka joutui sen inhottavan sekarotuisen koiran uhriksi ja nyt pikku Pupelo on aivan poissa tolaltaan. Joudun varmaan käyttämään Pupelo parkaa psykiatrilla ties kuinka monta kertaa, rouva valitteli.
- Pullo kossua varmaan ajaisi saman asian. Koiralle siitä samasta vaikka korkillinen, niin kyllä krapulan myötä pienet pelot ovat poistuneet, ehdotin toista halvempaa ratkaisua.
- Tämä ei ole mikään vitsi. Sitä paitsi minä ja Pupelo olemme täysin raittiita, emme nauti edes liköörikonvehteja niiden sisältämän alkoholin takia.
- Ei millään pahalla, mutta tuo teidän yhteneväinen tyyli saa kyllä kaikki rantojen miehet peräänne, eikä sopasta tule olemaan taatusti puutetta, naurahdin tämän kaksikon ulkonäölle.
- Olemme sen kauhean koiran uhreja. Voitko kuvitella, se hirmuinen koira tuli vapaana kiinni pikku Pupelooni ja tempaisi sen hihnoineen päivineen suuhunsa ja ryvetti sitä kymmenen minuuttia pitkin kuraojia.
- Entä teidän ulkonäkö?
- Minä pidin kiinni siitä hihnasta ensimmäisen ojan pohjalle asti, rouva ilmoitti napakasti.
- Entä sen hullun koiran omistaja, sanoiko hän mitään siinä tilanteessa?
- Käski minun hillitsemään oman koirani ja vittuili siitä, ettenkö saa koiraani pysymään paikoillaan. Miten halvatussa minä saan koirani pysymään paikoillaan, jos se on jonkun hormonihirviön hampaissa ja matkalla ties minne.
- Ohhoh!
- Sanos muuta. Tämän jälkeen omistaja rauhoitteli minua sillä, että hänen koiransa on vielä pentu ja tahtoo vain leikkiä minun koirani kanssa. Yritin saada sen hirviön omistajaa kutsumaan koiransa takaisin, mutta hän vaan naurahti ja sanoi sen kyllä palaavan ajastaan ihan itsekin. Lisäsi vielä, että minä taidan olla jotenkin ahdistunut tuosta omasta pienestä koirasta ja suositteli ottamaan samanlaisen pennun, mitä hänelläkin on. Lisäksi hän kehui tuntevansa niiden pentujen kasvattajan todella hyvin ja ne ottavat kuulemma vanhat koirat vaihdossa.
- Kuulostaa ihan autokaupalta, totesin rouvan selittelyyn.
- Kun minä saisin sen hepun käsiini ilman, että sillä on se kauhea hirviö mukanani, niin minä näyttäisin sille, rouva paapatti.

En ollut aivan varma, että mitä tämä rouva olisi näyttämässä minun uudelle naapurilleni. Arvailin sen olevan jotain muuta, kuin mitä rouvan pöksyistä löytyy. En voinut itse sille mitään, että minua alkoi hymyilyttää pelkkä ajatuskin Nallen hampaissa roikkuvasta villakoirasta ja hihnan kanssa perässä tulevasta rouvasta. Koska mokomakin edesvastuuton koiranomistaja tympäisi minua vallan vietävästi, siirryin hänen Octavian vierelle ja sanoin rouvalle.

- Sen hirviön isäntä omistaa tämän auton. Tässä on jopa sen koiraturilaan kuva.
- Pupelo mennään, meillä on vähän asiaa tuolle autolle, Rouva sanoi ja kipitti Skodan vierelle.
- Jutteletko sille mukavia? Tiedustelin ihmeissäni.
- En! Rouva tuumasi ja otti jalastaan korkokengän, joka puolestaan pamahti voimalla Skodan takaoveen.
- Vandaali, sanoin rouvalle ja siirryin samalla etemmäksi, ettei korkokengän kosto yletä meikäläiseen asti.
- Ja lisää tulee jos ei se koirahirviö ala pysymään omistajallaan kiinni, rouva ilmoitti ja poistui koira kainalossa.


Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi