Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

19.11.2004

Kaupanteon opettelua


Poistuimme porukalla Aimon onnikan luota, ettei tuo ahne onnikkakuski saa päähänsä jotain muutakin rahastuskonstia. Varmaan olisimme joutuneet kohta maksamaan jonkun pysäkkimaksun, koska seisoimme hänen omalla onnikkapysäkillään. Reiska meni Mazdan luokse ja avasi sen konepellin. Katselin uteliaana vieressä, kun hän kiillotteli moottoria trasselitukollaan.

- Vähän karkeaa toimintaa, mutta varmaan Mazdalle ihan riittävää, Närä totesi Reiskan toimia katsellen.
- Tämä on Bliteman trasselia, eikä mitään halpaa markettitavaraa, Reiska huomautti puuhastelunsa lomassa.
- Nessut ovat parhaimpia koneen kiillotuksessa, ne eivät naarmuta, Närä valisti Reiskaa.
- Phtyi, me ammattimiehet niistämme myös omat räkäviisarimme näihin Bliteman trasseleihin, eikä mihinkään akkojen käsilaukuissa kantamiin vauvanpepunpehmeisiin Nessuihin, Reiska ilmoitti oman kantansa Närälle.
- Älä? Närä jäi ihmettelemään suu auki.
- Usko vaan kuule viisaanpaasi, Reiska vakuutteli.
- Hmm, tuosta trasselista näyttää jäävän nöyhtää tuohon koneeseen. Mielestäni tuo ei vaikuta ollenkaan Nessua paremmalta. Lisäksi minusta vaikuttaa, nuuuh, että tuosta trasselista jää autoon sellainen ikävä korjaamohaju, mitä ei Nessuista jää. Kolmanneksi Nessu on meidän kerhon yksi sponsori, joten pidä trasselisi, Närä selitti ja kaivoi lopuksi taskustaan yhden Nessupaketin, kuin lujittaakseen sidettään tuohon mainioon autonhoitotuotteeseen.
- Ämmien touhuja, Reiska murahti.

Närä ei jäänyt enää jatkamaan keskustelua, vaan hän paineli oman Corollansa luokse ja avasi sen konepellin Reiskan esimerkin mukaan. Corollan pellin alla alkoi aivan vastaava tuhina ja puuhastelu, kuin Mazdan pellin alla Reiskan toimesta. Ping Pong oli ollut koko ajan aivan hiljaa ja katsellut vain vierestä näiden kahden sankarin puuhastelua ja ajatusten vaihtoa. Samalla hetkellä, kun Ping Pong avasi suunsa sanoakseen jotain, niin Reiskan puhelin alkoi jälleen soida.

- Vastaa sinä, minulla on tämä viimeistelykiillotus pahasti kesken, enkä voi antaa sitä amatöörien tehtäväksi, Reiska sanoi ja ojensi minulle puhelimensa.
- Reiskan puhelimessa Rutinoffin kuski, vastasin luuriin aivan asiallisesti.
- Vieläkö se on? Kuului puhelimesta hengästynyt ääni.
- On tämä vielä Reiskan puhelin, minä vain vastasin siihen.
- Auto, ääni puuskutti.
- Ei kun puhelin, korjasin asian.
- Auto, teillä, ääni puuskutti kuin vanha höyryveturi.
- Ai Mazdaako tarkoitatte?
- Sitä ilmoituksen autoa. Onko se tankattu?
- Tottahan toki. Laitoimme juuri tankin aivan piripintaan, ettei tarvitse myydä sitä tyhjällä tankilla, keksin nopeasti pienen hätävaleen.
- Ei saa olla. Tyhjentäkää se tankki.
- Jaa miksi?
- haluan nähdä, että mittari näyttää todella tyhjää tankkia.
- Onnistuu, vastasin ilahtuneena, koska tankki taisi olla Reiskan tyyliin aivan kuiva.
- Hienoa, tulen paikalle kohta tarkastamaan sen. Nimeni on muuten Esa Vattukoski, jos se pääsi jo unohtumaan, puuskuttaja selitti.
- Hieman taisi livetä jo muistista, vastasin Esalle kuullessani hänen nimen ensimmäistä kertaa.
- Ottakaa myös akku irti, haluan startata sitä omalla kalibroidulla akulla, Esa ilmoitti.
- Mitenkä renkaat? Kysyin piruuttani.
- Niillä ajetaan. Älkää nyt perkeleet niitä ruuvatko alta pois, Esa kivahti.
- Ei tietenkään. Jäämme odottelemaan saapumistanne.
- Minne minä tulen?
- Umpikatu 5B parkkipaikalle Itä-Helsinkiin. Tiedättekö paikan?
- En, mutta ei tarvitse neuvoa. Löydän itse perille, Esa ilmoitti ja katkaisi puhelun.

Jäin seisomaan luuri korvallani. Minulla kesti vähän aikaa tajuta, että meidän ensimmäinen autonkatsoja oli jo tulossa tännepäin. Vaikka Esa ei vaikuttanut oikein ihanneostajalta, niin hän oli kuitenkin mahdollinen ostaja autollemme. Reiska nuohosi yhä konepellin alla ja luulin hänen olevan ihan omissa maailmoissa. Menin ihan Reiskan viereen ja ojensin hänen puhelimen takaisin.

- Ei näytä tulevan myyntimiestäkään sinusta, Reiska murahti.
- Miten niin? Sainhan minä ostajan tulemaan jo paikalle.
- Niin, koska ostaja itse halusi väen vängällä tulla katsomaan sitä, Reiska totesi trasselitukkoa heiluttaen.
- Miten minun olisi pitänyt toimia?
- Tosi myyntimies olisi puhunut asiat jo siihen malliin, että ostaja olisi käynyt saman tien maksamassa varausmaksun tilille. Tässähän on vielä sellainen seikka, että varausmaksu jäisi meille vaikka kauppoja ei tulisikaan, Reiska selitti minulle kaupankäynnin kultaisia sääntöjä.

Mielestäni tuollainen ei kyllä tule onnistumaan, kuin todella torvelon ostajan sattuessa kohdalle. Eihän kukaan täysjärkinen maksa ventovieraan tilille rahaa näkemättä tuotetta, varsinkin kun kyse on vanhasta autonromusta. Tuota romujuttua en tietenkään voinut mennä sanomaan Reiskalle ääneen, sillä tämä osta-korjaa-myy-projekti oli hänelle aika henkilökohtainen juttu. Olin miettimässä jotain nerokasta sanottavaa tuohon Reiskan myyntihommaan, kun puhelin alkoi taas soida.

- Nyt on sinun vuorosi vastata, minulla on vielä kieli kipeä edellisestä rupattelusta, sanoin ja pyörähdin selin Reiskaan.
- Voi yhden kerran, että vielä menit tuonkin pettymyksen minulle tuottamaan. Minä kun juuri oppimisen vuoksi sinut tähän autohommaan otin mukaan. Nyt katsot sitten tarkasti mallia, kun myydä näppään tämän meidän auton yhdellä puhelulla, Reiska ilmoitti ja nosti puhelimen korvalleen.
- Haloo, haloo! Reiska huuteli pirisevään kännykkään.
- Pst, se luurinappi siinä kännykässä, paina sitä, neuvoin häntä varovasti.
- On sulla sentään hoksottimet kotona, vaikka ei äly ihan riitä kaupantekoon, Reiska naurahti ja painoi vastausnäppäintä.
- Reiska puhelimessa, hän vastasi luuriin.
- Kyllä meillä on se Mazda vielä myynnissä. Auto on erittäin harvinaista mallia ja se on kunnostettu tai paremmin sanottuna entisöity viimeistä mutteria myöten. Auto on todella virheettömässä kunnossa ja huollettu säännöllisesti. Lisäksi se on ylimaalattu ja vasta katsastettu, Reiska lateli tulemaan tekstiä oikein urakalla.
- Kilometrejä on takana 550 tuhatta ja edessä vielä toinen mokoma.
- Varmasti kestää tuollaisen kilometrimäärän ilman koneremonttia.
- Ruostetta ei ole missään, eiväthän nämä Mazdat ruostu kuten eurooppalaiset autot.
- Mersuko?
- Ei kannata lähteä hakemaan mitään Mersua, siitä saa vain ikuisen riesan mistä ei pääse eroon koskaan. Ostat vain tämän Mazdan ja saat auton aivan kotimaasta ja vielä kupin kahvia kaupanpäälle.
- Ai takakontillinen kaljaa? Kyllä meiltä saa myös kaljaa pullon tai pari jos kauppa niin tiukalle menee, Reiska vakuutteli luuriin.
- Sovitaan niin, että maksat varausmaksun tilille, niin minä käyn vielä pesemässä tämän kaupantekijäisiksi.
- Häh?
- Haloo, haloo, Reiska huuteli puhelimeen.

Mielessäni kävi kysäistä, että joko se Mazdan ostaja lähti sitä Mersua Saksasta hakemaan, kun näköjään paiskasi luurin korvaan Reiskalle. Jäin kuitenkin kuuntelemaan mitä Reiska kertoo tästä soittajasta. Olin aivan varma, että Reiska käänsi tämän sattuman jotenkin itselleen myönteiseksi. En vain osannut vielä sanoa, että miten?

- Pysyitkö kärryillä tuon puhelun ajan? Reiska kysyi minulta.
- Joo, ketuille meni kuten minullakin, naurahdin.
- Ei ollenkaan, tämähän oli tarkoitettu vain opetustilanteeksi sinulle.
- Mitä tuo opetti? Kummastelin Reiskan kommenttia.
- Etkö tajunnut?
- En todellakaan.
- Älä missään tapauksessa mene pyytämään varausrahaa tilille, ennen kuin ostaja on tiedustellut auton väriä. Siinä vaiheessa, kun ostaja on tiedustellut auton väriä, niin kauppa on enää papereiden tekoa vaille, Reiska opasti minua liike-elämän saloihin.
- Voi hellan pelkele, Ping Pong hätääntyi vieressäni.
- No mikä sinulle tuli? Kummastelin Ping Pongin panikoimista.
- Hellan pelkele mikä vahinko minulle ja koko pelheelleni. Mitä minä nyt teen? Ping Pong voivotteli todella surullisen näköisenä.
- Öh tuota, voisitko hieman tarkentaa? Pyysin häntä.
- Olen ostanut yhdeksän uutta Honda Accoldia, Ping Pong niiskutti.
- Niin monta? Eihän teitä ole edes perheessä niin montaa henkilöä, hämmästelin Hondien tukkuostamista.
- Minä menin puhelimessa kysymään uuden Accoldin kaikki mahdolliset välit ja niitä oli yhdeksän kappaletta, Ping Pong tuhersi paniikissa.

Talutin surkeana niiskuttavan Ping Pongin talon ulko-oven vieressä olevan penkin luo ja pyysin häntä istumaan siihen. Kerroin sen jälkeen hänelle, ettei Reiskan puheita kannata ottaa kovin vakavasti. Kerroin myös, ettei kukaan sitoudu autonostoon vain värejä kyselemällä. Kauppa vahvistetaan varsinkin autoliikkeessä vasta papereiden allekirjoituksella. Ping Pong kuunteli minua pää kallellaan ja alkoi vaikuttaa pikkuhiljaa rauhallisemmalta. Lohduttelin Ping Pongia, että nuo Reiskan jutut ovat vain vanhojen amislaisten sisäpiirihuumoria, jota ei muut oikein ymmärrä.

- Minä säikähtänyt, Ping Pong huokaisi.
- Mene nyt vaan kaikessa rauhassa kotiin ja keitä vaikka kattilallinen riisiä, niin kyllä se elämä siitä taas voittaa, lohduttelin tuota lässyttävää naapuriani.
- Niin, liisi lohduttaa, Ping Pong sanoi hymyillen ja nousi penkiltä.

Sain kätellä häntä melkein viisi minuuttia, ennen kuin pääsin hänestä eroon. Jotenkin tuo Ping Pongin kiitollisuus oli pienen koiranpennun luokkaa. Katselin naurussa suin Ping Pongin katoamista rapun ovesta sisälle. Vilkaisin parkkipaikalle päin ja totesin Reiskan olevan yhä Mazdan pellin alla trasselinsa kanssa. Koska oli sopivasti virka-aika, niin istahdin takaisin penkille ja näppäilin puhelimeeni numerotiedustelun numeron.

- Numerot kaikelle kansalle, kuinka voin auttaa? Tiedusteli pirteä naisääni.
- Saisinko museoon, pyysin häneltä.
- Ja minnekä museoon?
- En tiedä. Yhdistä nyt johonkin mistä voi tiedustella painotuotteiden kohtaloa, pyysin.
- Pieni hetki.

Puhelin alkoi hälyttää ja jäin jännittyneenä odottamaan jonkun vastaamista. Tämä puhelinsoitto saattoi olla minun pääsylippu seuraaviin pressan bileisiin boolimaljan ääreen. Saisikohan sitä juoda oikein ämpäri tolkulla?

- Haloo, räts rits, haloo, museossa, kuului luurista epäselvästi ja hirmuisen rätinän seasta.
- Rutinoffin kuski täällä terve. Otatteko te vastaan museoitavia merkittäviä esineitä? Menin suoraan asiaan.
- Haloo, joo kyllä me otetaan vastaan lahjoituksia jos ne ovat museon kannalta tärkeitä ja merkittäviä, miesääni selitti huonon linjan toisesta päästä.
- Minulla olisi yksi puinen autoiluesite vuodelta 1956 ja se on erittäin merkittävä.
- Pilailetteko te? Ääni kivahti.
- Ei minun tarvitse pilailla, koska minulla todellakin on sellainen esite. Se on ihan varmasti puinen ja tehty osittain kaivertamalla, kerroin lisää.
- Ja auton vai?
- Niinhän minä sanoin. Minulla itselläni on vielä samanmerkkinen harvinainen auto, joten en todellakaan laskettele mitään palturia.
- Poliiseille pitäisi tuollaiset häiriköt ilmiantaa, mies linjan toisessa päässä kivahti.
- Mitkä häiriköt?
- Ei ole ensimmäinen kerta kun tänne ovat tuollaiset häiriköt soitelleet. Anna olla viimeinen kerta, kun alat pilailla meidän kustannuksella vakavasta asiasta.
- Mikä on vakava asia? Hämmästelin tuota sättimisen määrää.
- Luulisi sen nyt tulleen jo selväksi, kun kerran soitit tänne vihreiden ja puhtaiden arvojen osuuskunnan museoon, mies kivahti.
- Häh?
- Sitähän minäkin, että taisit soittaa vaan kiusataksesi meidän aatetta.
- Tuota, mitä teidän museossa oikein on? Kysyin uteliaana museon aihepiirin selvittyä.
- Ruohoa.
- Ruohoa?
- Kyllä, meillä on täällä vain vihreitä arvoja museoituna, ääni selitti jotenkin uudella innolla.
- Mutta se esitehän on puukantinen, yritin vielä varovasti.
- Auto, hyi paha saastuttava auto, hyi hyi hyi hyi, mies linjan toisessa päässä alkoi torua.
- Et kait vaan ole vetäissyt jotain tajuntaa laajentavaa viherpipertäjien sekoitusta Marlboron sijasta? Kysyin ruohosta mieleeni tullutta asiaa.
- Elämme vihreiden arvojen puolesta ja niiden kanssa, mies jatkoi samalla, kun taustalta kuului ihmeellinen pulputtava ääni ja kummallisia ähkäisyjä.
- Lehmiä? Minulta lipsahti hieman varomattomasti.
- Anteeksi mitä?
- Sitä vaan, että jos lähtis vaikka lypsämään lehmiä, sanoin nauruani pidätellen.
- Niin, Suomen maatalous ennen kaikkea, mies alkoi paasata.
- Kiitos välinpitämättömyydestä autoesitettäni kohtaan ja hyviä tötsyjä koko taustaköörille, sanoin luuriin ja katkaisin mokomakin viherpiperryspuhelun.

Meinasin ensin valita numerotiedustelun numeron uudelleen ja pyytää tällä kertaa jonnekin moottoriaiheiseen museoon. Hylkäsin sen kuitenkin, koska tämänpäiväisellä tuurilla olisin taatusti ollut seuraavan kerran jutussa jonkun traktorimuseon vastaavan hoitajan kanssa. Toisaalta booliahan saattoi tehdä myös itse ja se Rutinoffin puukantinen esite oli ihan tyylikkään näköinen omassakin kirjahyllyssä. Ehkä siirränkin sen vain lasivitriiniin suojaan ja teen sen boolin joskus kavereiden kanssa. Museoissahan on se vaara, että joku epärehellinen kuvaa esitteen siellä ja alkaa valmistaa samanlaisia. Tämän jälkeen tuon oman esitteen arvo suorastaan romahtaa maailmanmarkkinoilla.


Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi