Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

27.08.2004

Jou-Närä junailee (Bulgaria osa 5)


Havahduin puoli kahdeksan aikaa ihmeelliseen hoilotukseen. ”Minä näitä Corollia ajelen kait viimeiseen asti, minä rattia väännän ja vaihteita vaihdan, tral lal lal laa.” Laulun sanat viittasivat kovasti Närään, mutta kuulemani ääni ei. Laulaminen kuului vessasta. Närä ei ollut vuoteessaan, joten epäilin hoilottajaksi häntä.

- Närä, onko sinulla siellä hoito? Päätin varmistaa asian, koska lauluääni oli ollut jotenkin kimeä Närän ääneksi.
- Aamupaskaa hoitelen, jos sitä tarkoitat, Närä vastasi normaalilla äänellä.
- Kuka siellä lauloi?
- Minä!
- Miten sinun äänesi oli niin outo?
- No kun tuo paskanhaju alkoi käydä nenään. Otin nenästä kiinni ja lauloin, Närä selvensi tilannetta.
- Yäk, totesin inhoa tuntien.

Nousin ylös ja kävin laittamassa parvekkeen oven selälleen. Sen jälkeen tein itselle tuhdin aamupaukun brandysta ja menin parvekkeelle. Naapuriparvekkeella oleva saksalaisrouva katsoi minua jotenkin paheksuen. Vilkutin hänelle ja istuuduin tuolille brandya nauttimaan. Mietin jo ihan vakavissani, että kuinkahan nopeasti sitä saisi itsensä känniin, kun Närä ilmestyi parvekkeelle.

- Vetikö vattan löysälle? Tiedustelin häneltä.
- Ei sinne päinkään. Tulppa vaan aukesi, kun näin eilen niin monta Toyotaa.
- Miten sillä voi paskantamiseen olla vaikutus?
- Jännitin koko alkumatkan niin kovasti ensimmäisen Toyotan näkemistä, ettei vatsa toiminut oikeastaan ollenkaan, Närä selitti.
- Älä kerro enempää, en välitä yksityiskohdista, murahdin ja siemaisin kunnon hörpyn brandya.
- Petrii, Petrii, nyt isukin vatsa toimii taas, Närä huuteli ja lähti etsimään pehmolelukissaansa.

Join brandylasin tyhjäksi ja lähdin urheana kohti vessaa. Haju oli kuvottava, mutta sain kuin sainkin nenästä kiinni pidellen käytyä suihkussa. Vedin vessanoven perässäni kiinni ja huokaisin helpotuksesta. Olin selvinnyt yhdestä elämäni pahimmista kokemuksista. Päivällä tulevaa siivoojaa kävi kyllä vähän sääliksi. Tällä kertaa minä jouduin hoputtamaan Närää aamiaiselle. Närä oli nimittäin syventynyt Petrin opettamiseen. Alkoikohan paristot olla jo heikot, kun Petri ei meinannut oppia millään Närän tolkuttamia sanoja? Aamiainen meni jo rutiinilla ja ilman mitään ylimääräisiä kommelluksia.

Mietimme ruokaillessa päivän ohjelmaa ja päätimme lähteä kiertelemään taas kojuja. Närä oli aivan varma, että jostain löytyisi vielä hieman erilainen Toyota-lippalakki. Tullessamme ulos hotellista, Närä sai päähänsä käydä tsekkaamassa meidän hotellin kanssa samassa rakennuksessa olevan paitakaupan. Siellä painettiin paitoihin kuva asiakkaan odottaessa. Valitettavasti autoaiheiset ja varsinkin merkkipaidat loistivat poissaolollaan.

- One vite, Närä sanoi paitamyyjälle ja osoitteli valkoista t-paitaa.
- What? Myyjä hämmästeli.
- This vite, Närä sanoi ja näytti tangossa olevaa valkoista t-paitaa.

Närä sai selitettyä ja viittoiltua, että hän haluaa pelkän valkoisen t-paidan, koska sopivia kuvia ei ollut tarjolla. Maksettuaan paidan, Närä otti liikkeen pöydällä olleen mustan tussin ja tekstasi paidan selkäpuolelle Corolla sedan. Vatsapuolelle hän kirjoitti Toyota. Lopuksi Närä riisui koko alkumatkan päällä olleen kukkapaidan ja laittoi juuri tekemänsä merkkipaidan päälle. Koska myyjä ei huolinut hikistä kukkapaitaa, Närä tunki sen saamaansa muovikassiin ja lähdimme jatkamaan matkaa.

- Vai ei muka ole merkkipaitoja? Närä höpötti onnellisena kävellessämme kohti basaarialuetta.
- Tuosta voisi sanoa, että vallan merkillinen paita, hörähdin.
- Miten niin merkillinen? Onko tässä jotain vikaa?
- Ei ollenkaan. Tarkoitin vaan, että tuon Toyota-tekstin kanssa se on todella merkillinen, siis Toyota-merkillinen paita, selittelin taas kautta rantain lausahdustani.
- Sitähän minäkin, että hyvin merkillinen, Närä tuumasi onnellisena.

Basaarialueella Närä innostui katselemaan farkkuja itselle. Pidin tuota todella ihmeenä, sillä en ollut nähnyt häntä koskaan farkut jalassa. Myös omien puheiden mukaan hän ei ollut koskaan niitä kiristäviä varmareita jalkaansa laittanut. Nyt Närä kiinnitti huomion sellaisiin todella lököttäviin farkkuihin joita nuoriso käyttää. Yritin estellä häntä, mutta kerran jotain päähänsä saaneena ei Närä mitään uskonut. Muutaman puodin jälkeen satuimme sellaiseen liikkeeseen jossa oli sovituskopit takaosassa.

- Nyt minä poika vaihdan vapaalle ja ostan ne varmarit, Närä ilmoitti ja meni penkomaan housupinoa.

Samassa vanhempi naismyyjä tuli auttamaan häntä ja kohta Närä kiikutti kaksia varmareita kohti sovituskoppia. Aikamoisen ähinän jälkeen Närä ilmestyi sovituskopista varmarit jalassa ja Toyotan-lippis väärinpäin päässä.

- Jou, mä on sellainen To-yo-ta fa-ni, hän selitti naama loistaen.
- Pidä toi ilme, sanoin ja näppäsin hänestä kuvan jälkipolvia varten.
- Makeet varmarit, nää ei muuten kiristä yhtään, Närä sanoi.
- No ei varmaankaan, kun kangasta on kaksien housujen verran.
- Nuo ei olekaan muodissa enää, Närä sanoi ja osoitteli minun mustia farkkuja.
- Ihan sama, en ole koskaan ollut mikään laumasieluinen trendipelle, tuhahdin moiselle kommentille.
- Minä otan nämä, Närä ilmoitti ja alkoi kaivaa rahoja.
- Ihan vapaasti, itsehän niitä pidät.
- Mä on sit tän jälkeen Jou-Närä, suuri valkoinen To-yo-ta gu-ru Jou-Närä, Närä höpötteli onnellisena.

Nähtävästi täällä työskentelevät myyjät olivat tottuneet kaikenlaisiin asiakkaisiin, sillä tämäkään myyjä ei edes nauranut Närän vaatetukselle. Näky alkoi tosiaan vetää jo vertoja iltaisin kaduilla oleville pelleille. Närän otsassa luki vielä ATOYOT ja paidassa ne äsken tekstaamat sanat. Farkut lököttivät kunnolla ja jalassa oli huolellisesti puunatut nahkasaappaat. Jatkoimme liikkeiden kiertelemistä ja kävimme välillä ottamassa huurteisia. Vähän myöhemmin saimme päähämme lähteä käymään vuorenrinteellä olevassa Hanska Shatra ravintolassa. Sieltä oli kuulemma hyvä näköala tänne alas. Koska meillä ei ollut oikein muutakaan tekemistä, päätimme mennä katsomaan, että saisiko sieltä ruokaa jo iltapäivällä. Kävelimme erään taksin luo ja aloimme neuvotella kyydin hintaa. Äijä pyysi aivan älytöntä hintaa matkasta, joten emme päässeet lähellekään mieleistä korvausta.

- Ihan perseestä nuo Mersu-taksit, Närä kommentoi poistuttuamme paikalta.
- Älä muuta sano, viitsiikin pyytää tuollaista hintaa vanhan 123-koppaisen Mersun kyydistä.
- Mulkero, Närä murahti ja irvisteli vielä taaksepäin.

Kävelimme hetken aikaa ja osuimme eräälle parkkipaikalle jossa oli varmaan kymmenen taksia odottamassa kyytiläisiä. Pysähdyimme siihen ja meidän juttusille tuli kohtalaisen tuhti täti. Kerroin tädille paikan minne haluaisimme mennä ja hän sanoi hinnan. Yritin vielä tingata, mutta hinta oli ja pysyi. Hinta oli kuitenkin sellainen minkä olin valmis maksamaan, joten hyväksyin sen. Täti ohjasi meidän erään Venton luokse ja istahdimme molemmat takapenkille.

- Taas saksalainen auto, Närä jupisi vierelläni.
- Ei sentään Mersu, lohdutin häntä.
- Kestääköhän tämä sinne vuorelle asti? Saksalaiset eivät oikein osaa tehdä kestäviä autoja.
- Kävellään sitten jos jättää tielle.

Taksikuski osoittautui jälleen erittäin ystävälliseksi ja puheliaaksi. Hän kertoi auton olevan hänen oma. Kuulemma kaikki Sunny Beachin taksit ovat kuskien omia autoja ja he ovat siellä vain kesäajan töissä. Joissain isommissa kaupungeissa oli isoja taksifirmoja. Ihastelin matkalla kuljettajan pitämää neljänkymmenen nopeutta. Tosin syynä ei ollutkaan omaehtoinen ajotapa, vaan paikallisen poliisin säännöllinen tutkapaikka. Tutkapaikan jälkeen Vento sai happea kunnolla ja meitä vietiin jo ihan eri tahtiin.

- Hanaa hanaa hanaa, kulkeeko nämä kuplat minnekään? Närä innostui huutelemaan.
- Yritä nyt käyttäytyä edes jotenkin, hillitsin hänen huutamistaan.

Kuskia Närän huuteleminen ei näyttänyt häiritsevän, vaan hän jutteli sen mitä Närältä suunvuoroa sai. Perillä hän varmisti, että ravintolasta todella saa jo ruokaa ja poistui vasta sen jälkeen. Ennen lähtöään hän vielä näytti polun mistä pääsemme takaisin Sunny Beachille. Kävimme heittämässä reissun kalleimmat ja suolaisemmat pöperöt nassuun ja poistuimme paikalta. Vaikka ruoka ei ollutkaan kummoista hintaansa nähden, niin maisemat olivat ihan asialliset. Lähdimme laskeutumaan taksikuskin neuvomaa polkua.

- Nyt pitäisi olla sellainen mäkiauto, Närä sanoi kävellessään edelläni.
- Tarkoitatko Toyotaa?
- Ääh, tarkoitan sellaista ilman moottoria olevaa autoa.
- Eiköhän suurin osa 80-luvun Toyotoista ole jo sellaisia?
- Ei suinkaan, näithän itsekin sen lähes virheettömän Carinan täällä.
- Nähtävästi jo useampaan kertaan ylimaalattu, tuhahdin Närän väittämälle.

Jatkoimme kivistä polkua alaspäin. Sade oli liukastanut polulla olleita kiviä niin, ettemme voineet pitää kovin kovaa vauhtia. Kieltämättä Närän ehdottama mäkiauto olisi ollut kova sana tässä pitkässä alamäessä. Matkaa olikin paljon enemmän mitä oli kuvitellut.

- Kato karhu! Voi pikku nallukkaa, Närä alkoi hihkua vähän alempana.
- Karhu? Äimistelin.
- Hei, täällä on nallefarmi, Närä kailotti ja meni ruohikossa makaavan karhun viereen.
- Mitä hittoa? Jäin katselemaan hämmästyneenä tien vieressä makaavaa oikeaa karhua.
- Mistäs päin karhuherra on kotoisin? Närä karjaisi kuin kuurolle.

Karhu ei pitänyt siitä ollenkaan, vaan nousi ylös ja löntysteli tien yli toisella puolella olevien Ladojen luo. Siellä näytti olevan toinen samanlainen karhu. Minua alkoi väkisin naurattaa, kun ajelin tyypillistä Lada-kuskin profiilia. Sellainen iso, karvainen ja matalaotsainen jurottaja. Olin lukenut sen joltain autoilufoorumilta. Olin aivan varma, että jos Närä vielä häiritsee sitä, niin se hyppää toiseen noista Ladoista ja karauttaa sillä karkuun. Ehkä kuitenkin hieman erehdyin, sillä Ladan takaa nousi ylös pyylevähkö nainen, arvatenkin paikallinen mustalaisnainen.

- Photograph? Hän tiedusteli.
- No no, kieltäydyin kohteliaasti.

Närä olisi halunnut mennä halimaan nalleja, mutta raahasin hänet mukanani. Ei minua karhut pelottanut, ennemminkin nuo mustalaiset. Olin lukenut paljon juttuja niiden tekemistä varkauksista. En halunnut ehdoin tahdoin mennä heikäläisten leiriin kynittäväksi. Minulla kun ei kuulunut tapoihin jaella vaivalla perimiäni rahoja tuntemattomille. Närä ei tuntunut taaskaan omaavan minkäänlaista itsesuojeluvaistoa, joten hän olisi varmaan tunkenut päänsäkin jommankumman karhun kitaan.

- Älä revi! Mistä moinen hoppu, Närä äimisteli.
- Ihan vaan sen takia, ettei meidän rahoja käännetä siinä kuvauksen tohinassa, selitin hänelle.
- Mitä rahoja? Ei minulla ainakaan ole enää yhtään rahaa mukana.
- No justiinsa. Ilmankos herra Närä katseli tiiviisti maisemia sen aikaa, kun minä suoriuduin laskusta.
- Elähän jupise poika. Kukas sinut tällä mahtavalle matkalle oikein piffasi?
- Joku urpo taisi tarvita päivähoitajan mukaan, tuhahdin mokomallekin itsensä kehujalle.

Jatkoimme talsimista kohti rantaa. Jouduimme kävelemään välillä jopa ihan maantiellä, kun jalkakäytävien rakentaminen oli vielä kesken. Siellä reuna-alueella näytti olevan rakenteilla useampikin hotelli. Suunnistimme erään hotellin parkkipaikan läpi rantabulevardille ja lähdimme talsimaan sitä pitkin. Piipahdimme vielä oluelle erääseen ravintolaan, koska vettä tuli niin paljon ettei kunnolla sekaan sopinut. Sateen tauottua lähdimme taas talsimaan hotelliamme kohti. Minulla ainakin alkoi olla jo jalat aivan muusina tästä tolkuttomasta kävelemisestä. Meidän oman hotellin edessä Närä huomasi punaisen Ford Fiestan.

- Hö hö höö, pulkaarialainen WRC-auto, hän hihitteli osoittaessaan Fiestan tuulilasissa oleva W.R.C. tarraa.
- Maskissa muuten lukee aivan samalla tavalla, sanoin vilkaistessani autoa tarkemmin.
- Missä tän levikkeet on? Närä hihitteli katsellessaan 155 leveitä renkaita.
- Ne ovat varmaan sisäänpäin, naurahdin.
- Teippituning, Närä hörähti jotenkin säälivästi.
- Älä nyt. Kyllähän tuo näkyy huomattavasti paremmin, mitä se sinun Corollan kromattu pakoputkenpääsi.
- Häh? Käskikö joku vaihtaa puheenaihetta? Närä murahti vihaisena.

Nauroimme vielä yhdessä tuolle WRC-autolle, oli se niin hauskannäköisesti tuunattu. Kaiken kaikkiaan tuningharrastus vaikutti olevan Bulgariassa aika vähäistä. Voihan niitä tuningautoja näkyä jossain isommassa kaupungissa enemmän. Täällä Sunny Beachilla näytti varakkaammalla nuorisolla olevan ihan tuunaamattomia 80-luvun lopun ja 90-luvun alun Bemareita. Närän harmiksi yhtään rakennettua Corollaa ei näkynyt missään.

- Hei kato juna, Närä innostui.
- Haluatko ajelulle? Tiedustelin häneltä.
- Tottahan toki, kyllä tuo aina Rutinoffin kyydin voittaa, vaikkei tuossa ole edes seiniä, Närä hihitteli mielestään hyvälle vitsille.

Kiersimme paikalla olleen minijunan toiselle puolelle ja astuimme kyytiin. Samassa meidän luokse tuli rahastaja ja maksoin hänelle matkan. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että minne mokomakin juna menee. Päätimme kuitenkin testata tuonkin kulkuvälineen sen sattuessa sopivasti kohdalle.

- Jou man, anna happea sille veturille, jou jou, Närä innostui huutelemaan vaunustamme.
- Älä nyt liikaa karju, heittävät meidät muuten kyydistä jonkun sopivan sillan kohdalla, varoitteli Närää.
- Höh, ilonpilaaja, Närä tuhahti.

Istuskelimme ja odottelimme junan lähtemistä. Paikalle tuli tasaiseen tahtiin ihmisiä. Rahastaja kävi perimässä kyytimaksut sitä mukaan kun porukkaa tuli paikalle. Muutamien minuuttien kuluttua paikalle asteli hieman vanhempi mieshenkilö. Mies kiipesi veturiin, käynnisti sen ja samassa olimmekin jo liikkeellä.

- Kiskot vievät etelää, tuut tuut vaan, Närä alkoi hoilata.
- Ainoa oikea asia tuossa sinun laulussa on tuo ilmansuunta, huomautin Närälle.
- Olen muuten miettinyt sitä silta-asiaa.
- No kerro?
- Miten meidät voidaan heittää pois tästä junasta millään sillalla? Eihän täällä ole yhtään siltaa, Närä tivasi.
- No johan kesti tuonkin tajuaminen, kuittasin takaisin virnistellen.
- Meeeenolippu, meeenolippu, mulla minijunalippu ooon, Närä vaihtoi kappaletta.

Juna ajoi reittinsä toiseen päähän ja teki siellä u-käännöksen. Tämän jälkeen tultiin vähän matkaa takaisinpäin ja juna jäi siihen parkkiin. Nousimme siitä pois ja lähdimme katselemaan siellä olevia myyntikojuja. Kävimme läpi lähes jokaisen myyjän tavaravalikoiman Närän vaatimuksesta. Ahkeran myyntikojujen nuohoamisen saaliiksi jäi yksi nahkainen Toyota-lippalakki ja joku pelipaita, missä oli Toyota-teksti. Minä olin jo luopunut toivosta löytää merkkilippistä omasta automerkistäni. Koska missään ei sattunut silmiin myöskään lippalakkien brodeeraajia, niin jätin merkkilippiksen teettämisen Suomeen.

Kävelimme kauppakierroksen jälkeen rantaa pitkin pannukakkukioskille ja nautimme maittavan iltapalan. Vielä yhdet huurteiset hotellimme vieressä olevassa ravintolassa ja olimmekin valmiita palaamaan hotellihuoneeseen


Rutinoffin kuski










© Rauno Vääräniemi