Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

02.07.2004

Hiluxin pörinää ja kukkalaatikon maalausta


Heräilin jälleen keskelle kirkasta ja aurinkoista päivää. Linnutkin olivat riehaantuneet ja suorastaan karjuivat lähipuissa tai ainakin minusta kuulosti siltä. Olin jo kerinnyt toipua Honda-Hemmon ja hänen isiliisingin aiheuttamasta pienoisesta järkytyksestä. Hemmo oli soittanut minulle vielä seuraavana päivänä ja pahoitellut aiheuttamaansa järkytystä. Hemmo lupasi, ettei minun tarvitse tulla enää koskaan hänen Porsche-kyytiin. Kerkesin jo huokaista helpotuksesta, kun Hemmo lisäsi naureskellen, että hänen isänsä on ostamassa Ferraria. Kehotin hankkiutumaan hoitoon ja lopetin mokomankin vauhtihullun kanssa keskustelemisen.

Olin juuri syöttämässä marsutyttöjä, kun kännykkä alkoi soida. Marsut saivat paniikin ja minä pudotin toisessa kädessä olleen vesipullon varpailleni. Menin kiroillen keittiöön ja nappasin puhelimen käteeni.

- Perhanan eläinten ja niiden hoitajan rääkkääjä, manasin puhelimeen.
- Täitkö vaivaavat? Kuului luurista Reiskan esittämä kysymys.
- Kato, kadonnut Mazdan ropaaja, hörähdin Reiskalle.
- Sitä on kuule ammattimiehelle niin paljon hommia ympäri maailmaa, ettei kerkiä aina kotona olemaan, Reiska tuumasi omaan vaatimattomaan tyyliinsä.
- Mitä mielessä?
- Tulen ensimmäisenä maalata näppäämään sen sinun kukkalaatikon. Keskustellaan sen jälkeen tuon parkkipaikalla olevan kaunottaren korjaamisesta ja katsastamisesta, Reiska saneli.
- Miten sen kukkalaatikon kittaamisen kanssa on? Pitäähän sen kait kuivaakin ennen maalaamista, sain sanottua Reiskan kälättämisen väliin.
- Älä huoli, kävin kittaamassa sen jo muutama päivä aikaisemmin, Reiska tuumasi.
- Jaa, miten pääsit sisälle? Hämmästelin tätä uutista.

En ollut juurikaan harrastanut parvekkeella käyntejä viime aikoina. Nyt siellä pitäisi jonkun tosin käydä, sillä kesärenkaat odottelivat malttamattomina auton alle pääsyä. Tämä Reiskan soittaminen sattui oikeastaan vallan hyvään saumaan, saisin varmaan samalla ne renkaat vaihdettua. En voi ymmärtää ollenkaan, että miten tuollainen kaksi kertaa vuodessa tehtävä homma voi olla niin vaikea. Oikein selkää alkoi kolottaa pelkkä ajatuskin renkaiden alas kantamisesta ja auton tunkkaamisesta.

- Tuo talonmies päästi minut sisälle, kun autoin sitä auton pakoputken kanssa, Reiska kertoili.
- Onhan se itsekin kätevä käsistään, hämmästelin uutista.
- Vai kätevä, pyh! Sitä on kato meikäläinen ihan eri tasolla tuollaiseen harrastelijatalonmieheen nähden, Reiska puhisi.
- Olet vai?
- Kyllä. Ei se Lasse-poju tiennyt, että kukkalaatikko tarvitsee oman kukkalaatikkokitin, Reiska jutusteli.
- Niinkö? Hämmästelin, kun muistelin Reiskan tarjonneen kukkalaatikkoon aikaisemmin autosta ylijäänyttä kittiä.
- Kyllä. Sitä on kuule mammojen kukkalaatikoissa niin paljon rakkautta ja supstraalija, ettei siinä tavallinen kitti viihdy montaa kuukautta, Reiska paasasi minulle totuuksia kittien ihmeellisestä maailmasta.

Teki mieli väittää vastaan, mutta Reiskan tuntien tiesin, ettei siitä ole mitään apua. Reiska osasi olla todella valikoiva kuulemisen suhteen tai sitten hän käänsi asian jotenkin ympäri, että oli taas oikeassa. Tämän jälkeen ajatukseni harhailivat talkkarin Toyota Hiluxiin ja sen pakoputkeen. Talkkari auton pakoputki oli pitänyt jo jonkin aikaa epämääräistä kolinaa auton alla, se oli nähtävästi ollut jotenkin irti kiinnikkeistään. Nyt kolina oli hävinnyt, mutta tilalle oli tullut toisenlaista ääntä.

- Se Lassen auton pakoputki pitää ikävää pörinää nykyisin. Olen muutamana aamuna jopa herännyt siihen, totesin varovasti Reiskalle.
- En ihmettele ollenkaan, noin vähätöinen mies ei osaa edes nukkua meidän ammattimiesten lailla, Reiska nauraa hekotteli.
- Jos vaikka siinä pakoputkessa on jotain vikaa?
- Kuulehan nyt pääsiäiskäsi. Sitä kun meikäläinen ammattimies jonkun korjaa, niin siihen ei ole tarvetta kenelläkään toisella koskea. Ja nyt ne höpinät sikseen, tulen sinne ja odotan saavani tuoretta kahvetta, Reiska sanoi ja katkaisi puhelun.

Kävin nostamassa lattialle jääneen vesipullon ja laitoin sen pienemmän marsun häkkiin. Sadattelin kipeätä varvasta ja menin laittamaan koko pannullisen todella vahvaa kahvia. Onneksi minulla oli kaapissa avaamattomia kahvipaketteja, sillä Reiska oli pyytänyt sellaisen vaivanpalkaksi kukkalaatikon maalaamisesta. Mielestäni aivan joutavanpäiväinen homma, koska ei harrasta mitään kukkia. Meikäläisen huushollissa ainoastaan marsut harrastivat vihreitä juttuja ja nekin söivät kaiken eteensä sattuneen vihreän.

Kipaisin nopeasti suihkun kautta ja olin juuri laittamassa vaatteita päälleni, kun ovikello soi. Kuulosti jotenkin siltä, kuin häiriintynyt elefanttilauma olisi nojaillut oveani vasten. Kävelin kalsareisillani avaamaan oven, ettei se vaan päätä hajota tuosta kopistelusta.

- Älä hyvä ihminen hajota minua ovea, sanoin oven takana mellastavalle Reiskalle.
- Nuuh, on se saamari tuoreen kahvin haju, haistoin se jo tuonne alakertaan saakka, Reiska tuumasi ja marssi ohitseni sisälle.

Menin itse makuuhuoneen kautta ja tempaisin farkut jalkaani. Sukat kourassa suunnistin keittiön suuntaan Reiskan puuhastelua katsomaan. Reiska istui keittiön ruokapöydän ääressä pullapussi edessään. Otin kaapista mukin ja kaadoin siihen reunoja myöten mustaa kahvia. Vein kupin ja täysinäisen kahvipaketin Reiskan eteen pöydälle.

- Otin omat nisut, koska tässä talossa ei näemmä vieraille pullaa tarjoilla, Reiska tuumasi.
- Vähän ovat joo jauhot vähissä, naurahdin Reiskan kommentille.
- Hankkisit emännän, niin tuollaiset asiat hoituisivat kuin itsestään, Reiska mumisi suu täynnä pullaa.

Tästä minulla tuli mieleeni Mirkku ja hänen kanssaan viettämäni yöt. Jotenkin minulla jäi ainakin Mirkusta sellainen kuva, ettei sitä tuoretta pullaa tulisi olemaan kaikkien naispuoleisten toimesta tarjolla. Hetken asiaa tuumailtuani, tulin siihen tulokseen, että jatkan taloudenpitoa kolmestaan marsujeni kanssa. Ne eivät tosin leiponeet pullaa, mutta eivät kyllä syöneetkään sitä. Katselin Reiskan kahvinjuontia ja varoin itse koskemasta tuohon keittämääni myrkkyyn. Reiskan kahvimaku oli aivan toisenlainen mitä minulla. Kahden mukillisen jälkeen Reiska nousi pöydästä ja otti mukanaan raahaamansa muovikassin käteensä.

- Kahvi oli muuten oikein hyvää, mutta voisitko seuraavan kerran antaa puhtaan kupin, Reiska tuumasi.
- Puhtaan? Kyllä se ihan astianpesukoneen pesemä oli, vastasin hänelle.
- Sen kylkeen oli ulkopuolelle tarttunut yksi marsun karva, Reiska jatkoi närkästyneenä.
- Ei kait se yksi karva voi mitään haitata? Yritin vängätä vastaan.
- Siitä se lähtee. Seuraavalla kerralla niitä on jo kaksi ja niin edelleen, Reiska selitti kävellessään kohti parvekkeen ovea.
- Niin ja kolmannella kerralla on varmaan koko marsu liimautuneena kahvikupin kylkeen, hihittelin tälle karvakammoiselle ammattimiehelle.
- Tulehan katsomaan miten ammattimies näppää maalit kukkalaatikkoon, Reiska kehotti parvekkeen ovella.
- Tämä selvä, totesin ilahtuneena.

Katselin nimittäin erittäin mielelläni, kun joku toinen teki töitä. Se ei rasittanut minua tavallisesti juuri lainkaan. Reiska oli puheiden mukaan varmaan niin nopeakin, etten kerkeäisi edes kunnolla kissaa sanoa, kun kukkalaatikko olisi maalattu. Kävin kengät eteisestä ja menin parvekkeelle katsomaan tätä operaatiota. Reiska oli puhunut näköjään totta, sillä kukkalaatikko oli hiottu ja kitattu. Siellä se odotteli keskellä parvekkeen laudoitusta.

- Et viitsisi nostaa tuota kukkalaatikkoa tuohon kaiteen päälle sillä välin, kun availen maalipurkkia, Reiska pyysi.
- En oikein tiedä. Tuo selkä ei taida kestää tuollaista rasitusta ja mikäli oikein ymmärsin, niin tämä oli sinun, eikä minun projekti. Onko se ammattimiehillä yleinenkin tapa alkaa jakaa osaa hommistaan muille? Penäsin Reiskalta.
- On se perkele nokkela kaveri. Minä vaan testasin, että miten herkästi sitä pistetään nokka toisten hommiin, Reiska naurahti ja nosti kukkalaatikon parvekkeen kaiteelle.

Huokaisin helpotuksesta, sillä olisin varmaan nostanut sen jollain tapaa väärin siihen kaiteelle. Tosin nytkin se näytti olevan siinä aika huteran tuntuisesti. Onneksi suoraan alapuolella ei ole mitään kulkuväylää. Tällä välin Reiska oli saanut maalipurkkinsa auki ja hämmensi sitä jollain kepillä. Väillä Reiska nuuhkaisi maalipurkkia ja jatkoi taas hämmentämistä. Mielestäni koko parvekkeella haisi maali niin, ettei sitä enää tarvinnut lähempää haistella.

- Ottaako haju nenään vai miksi nuuhkit? Tiedustelin häneltä.
- Niin tietämätöntä taas. Katsos kun ammattimies haistaa herkällä nenällään milloin maali on todella hyvin sekoittunut, Reiska opasti.
- Onko tuo vihreä väri nenänpäässä merkki siitä, että maali on sekoittunut tarpeeksi hyvin? Hihittelin Reiskalle ja osoitin hänen nenänpäähänsä tarttunutta maalia.
- Se on osa tätä havaintoa. Nenän herkkä tuntopinta tunnustelee maalia samalla kun haistelen sitä.
- Minulla on varmaan paljon opittavaa tästäkin hommasta, tyydyin toteamaan.
- Ei kaikista tule ammattimiestä vaikka minkä tekisi, Reiska selitti ylpeänä.

Saatuaan maalin tarpeeksi sekaisin, Reiska otti muovikassista Hesarin ja levitti sen kaiteelle kukkalaatikon alle. Osan lehdestä hän laittoi myös laatikon kohdalle parvekkeen sisäpuolelle. Hänellä oli mukana jopa pienet kivet, jotka hän laittoi paperin painoksi. Vaikka Reiska touhu ja puheet olivat välillä täysin omaa luokkaansa, näytti hän silti osaavan varautua hommiin oikeilla työvälineillä. Ehkä sieltä ammattikoulusta loppujen lopuksi tuleekin niitä rautaisia ammattimiehiä. Nojasin parvekkeen kaiteeseen pihalle katsellen, kun viereisen talon edessä talkkari starttasi autonsa käyntiin. Meteli oli niin hirveä, että meinasin pudota parvekkeelta.

- Mitä perkelettä? Reiska kuului karjuvan vieressäni.

Vilkaisin häntä tarkemmin ja huomasin Reiskan pitelevän kättään jotenkin omituisesti. Olin aivan varma, että hän oli loukannut itsensä jotenkin.

- Sattuuko pahasti? Kiirehdin kysymään.
- No ei! Reiska karjui moottorin metelin yli.
- Miten sinun käsi on noin oudosti? Kysyin hämmentyneenä.
- Pudotin pensselin, Reiska manasi.
- Ihanko vahingossa vai testasitko maalin lento-ominaisuutta? Kysyin nauruani pidätellen.
- Miten sitä tuollaiselle miehelle voidaan ajokortti antaa, kun ei osaa edes autolla ajaa, Reiska huusi metelin yli ja viittoili tuohtuneena Hiluxia kohti.
- Kuinka niin?
- Se ei tiisselin pakoputki kestä tuollaista polkemista, Reiska selitti.
- Ai tuota tyhjäkäyntiä, totesin huomatessani talkkarin lastaavan jotain tavaraa autonsa lavalle.
- Minä kuulin heti korvalla, että se on itse mennyt ropeltamaan tyhjäkäyntiä ainakin sata kierrosta isommalle, Reiska puhisi kiukkuisena.
- Vaikuttaako se noin paljon auton pakoääniin? Epäilin hänen teoriaansa.
- Vaikuttaa! En ala tarkemmin selittämään, menee muuten nämä maalaushommat ihan ketuille, Reiska manasi ja otti muovipussista toisen pensselin.

Siirryin varmuuden vuoksi vähän etemmäksi, kun Reiska pisti ison vaihteen päälle tässä maalaushommassa. Homma sujui todella vauhdikkaasti ja melko pian kukkalaatikko oli saanut päällensä Mazdan vihreän sävyn. Kieltämättä kukkalaatikko oli nyt sen näköinen, että siihen saattaisi laittaa jopa kukkia. Ei aikonut kuitenkaan moiseen hommaan vaivautua, niitähän joutuisi jopa kastelemaan säännöllisesti ja se on jo työtä. Toisaalta nyt ei kukaan voisi tulla sanomaan, ettei minulla ole parvekkeella mitään vihreätä.

Reiskan pakkaillessa maalaustarvikkeita muovipussiinsa, minä tutkailin parvekkeen nurkassa olevia Rutinoffin kesärenkaita. Vanteet olivat jo umpiruosteessa vaikka auto oli vasta vajaa neljävuotias. Nähtävästi tämä meren läheisyys ei sopinut Rutinoffin vanteille ollenkaan. Tuosta tuli mieleeni, että Rutinoffit valmistetaan varmaan jossain sisämaassa. Muuten renkaat olivat kunnoltaan hyvät, eihän niillä ollut ajettu juuri mitään. Tuttavapiirissä on niin paljon autoilijoita ja autoja, ettei omalla tarvitse lähteä monestikaan reissuun. Olihan se toisten kyydissä istuminen puhdasta säästöä, vaikka välillä muiden kaahailu järkytti.

- Vieläkö sinulla on kesärenkaat täällä parvekkeella? Reiska hämmästeli saatuaan maalaustarvikkeet muovipussiin.
- On ollut vähän muita kiireitä, selittelin kautta rantain.
- Pyh, kädettömien pääsiäiskäsien selityksiä, Reiska tuhahti.
- Oikeastaan olen odotellut, että joku tulisi ja rikkoisi sen sinun viimesyksyinen renkaanvaihtoajan. Yksi Putte taisi kerran vaihtaa ne jopa nopeammin, aloin muistella Puten riehumista.
- Vai Putte? Onko sillä joku rengasliike tai autokorjaamo? Reiska uteli otsa rypyssä.
- Ei tietääkseni ole missään tekemisissä autojen kanssa, ellei Saabilla ajamista lasketa mukaan, mutisin miettiessäni Puten ammattia.

Yritin kaivella muistini sopukoita Puten ammatista. En vaan saanut mieleen yhtään ajatusta sen suhteen. Tulin lopulta siihen tulokseen, että Putte oli vain saabisti, ilman mitään ammattia. Pitää yrittää muistaa kysyä joskus hänen ammattiaan. Harvemmin tulee itse keneltäkään udeltua ammattia. Ehkä syynä on se, ettei itsellä ole mitään ammattia.

- Miten nopea se Putte oikein oli? Reiska uteli.
- Muistaakseni homma meni niin, että vaihdettavat renkaat olivat valmiina auton luona. Aika aloitettiin siitä ja lopetettiin vasta, kun alla olleet renkaat olivat kannettu tänne sisälle, silloin tosin tuohon pöydän paikalle. Aikaa meni renkaidenvaihtoon 8 minuuttia ja 10 sekuntia sekä kantamiseen tänne ylös vielä kaksi minuuttia lisää, kertoilin Reiskalle.

- Olinko minä viimevuonna hitaampi? Reiska jäi miettimään.
- En tiedä, ei tullut otettua aikaa.
- Kuulehan, se on jo meidän ammattimiesten etujen ja maineen takia parasta, että vaihdan ne renkaat sinulle ja sinä otat tarkan ajan sekuntikellolla. Tulos laitetaan sitten varmaan paikkaan talteen, etteivät mitkään sunnuntai-saabistit tule hyppimään nenille, Reiska sanoi.
- Kyllä minulle tuollainen järjestely sopii oikein hyvin, huokaisin helpottuneena.

Onneksi Reiskassa oli normaalia enemmän yllytyshullun vikaa. Hänet sai näköjään pienellä kehumisella tai epäilyllä tarttumaan herkästi hommiin. Toisaalta ihan positiivinen piirre ihmisessä, että viitsii jotain tehdä. Lisäksi olin täysin samaa mieltä siitä, että kyllä ammattimiesten tulee vaalia mainettaan kaikin mahdollisin keinoin. Ajatella, että jos Putte vaikka olisi joku kirjanpitäjä ja päihittäisi ammattimiehet renkaidenvaihdossa, sehän olisi skandaali. Hihittelin mielessäni, että miten Reiska treenaisi sen jälkeen renkaidenvaihtoa. Vaihtaisi varmaan ilmaiseksi koko kulmakunnalle kesärenkaat autoihin.


Rutinoffin kuski




© Rauno Vääräniemi