Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

28.05.2004

Kevättä renkaissa


Olin katsellut aamulla ikkunasta ulos ja päättänyt lähteä haistelemaan kevään tuulia. Tähän päätökseeni nojaten, lepuutin nyt itseäni meidän rapunoven vieressä olevalla penkillä. Talkkari oli näemmä raahannut penkin harjattuaan ensin kaikki sorat pois rappujen edustoilta. Pienen aikaa istuskeltuani talkkari tuli paikalle vetäen perässään toista painavaa penkkiä.

- Aika raskasta, totesin osaaottavasti.
- Saatana, perkele, puuh, talkkari kiroili tullessaan kohti.
- Tuota, kun olet niin riskin näköinen, niin voisitkos sen penkin haalaamisen jälkeen vaihtaa minun Rutinoffiin kesärenkaat alle? Tiedustelin ihan vilpittömästi.
- Vai renkaat! Etkö jumalauta näe, että minulla on kädet täynnä hommia, talkkari kivahti.
- Totta kai sen aikaa odottelen, että saat sen penkin laskettua pois käsistäsi, lohduttelin häntä.
- Se ei taida teikäläiselle oikein työt maittaa? Talkkari, Lasse nimeltään tivasi kohdalleni päästyä.
- Eipä kyllä oikein nappaa, myöntelin hänelle totuudenmukaisesti.
- Olisi varmaan aika opetella siihenkin puuhaan, toisilla on hommia kellon ympäri, Lasse valitti.
- No painu sitten hommillesi Luuta-Lasse, äläkä tuhlaa osakkeenomistajien varoja, sanoin hänelle.
- Mitä? Pilkkaatko sinä minun sukunimeä?
- Sukunimeä? Lisänimen annoin tuosta aina mukanasi kulkevasta luudasta, sanoin ja viittasin Lassen penkin rakoon kiilaamaa luutaa.
- Minun sukunimeni on Varsi, enkä todellakaan sulata siitä pilkantekoa, Lasse ärisi totisena.
- Voi perhana, olisit joko vaihtanut sukunimesi tai ammattia, sanoin ja purskahdin nauramaan Lasse Luudanvarrelle.
- Saamarin loiseläjä, Lasse mutisi jatkaessaan penkin raahaamista toisen talon edustaa kohti.

Seurasin penkillä istuen Lassen puhkumista penkin kanssa. Aikansa huhkittuaan penkki oli toisen talon edessä vastaavalla paikalla, kuin missä itsekin istuskelin parasta aikaa. Homman tehtyään talkkari vilkaisi kulmiensa alta minua ja poistui päätään pyöritellen paikalta. Jäin istuskelemaan auringosta nauttien penkille, kun rauhaani häirittiin omituisen kuuloisella moottorin äänellä. Raotin silmäluomiani ja kurkkasin äänen suuntaan. Näin parkkipaikalle kääntyvän mustan urheiluauton. Seurasin sitä katseellani ja totesin sen ajavan Honda-Hemmon parkkiruutuun. Auton lasit olivat niin tummat, etten erottanut kuljettajaa ollenkaan. Koska Hemmo oli ystäväni, päätin mennä häätämään tuon parkkipaikkavarkaan hevon kuuseen. Nousin ylös penkiltä ja kävelin ripeästi mustan vauhtihirmun vierelle. Koputin auton sivuikkunaan ja se avautuikin melkein välittömästi.

- Terve persaukinen Rutinoffin kuski, Honda-Hemmo hihkaisi autosta suu korvissa.
- Mikäs Honda se tällainen on? Utelin autoa katsellessani.
- Porsche, Hemmo hehkutti tyytyväisen näköisenä.
- Ai volkkari? Hämmästelin uutista.
- Höpö höpö, volsut ovat pappojen autoja, tämä on täysiverinen urheiluauto, Hemmo hehkutti jotenkin oudon näköisenä.
- Tuota, näytät tänään jotenkin oudolta. Oletkos käynyt parturissa tai jotain? Ihmettelin Hemmon muuttunutta olemusta.
- Ei, en ole, Hemmo vastasi kulmiaan kurtistellen.
- Joku ei nyt täsmää, mutisin Hemmoa katsellessani.
- Niin, se on tämä lippis, Hemmo hihkaisi ja otti päästään mustan lippiksen.
- Ethän vaan ole mennyt vaihtamaan Hondaasi tällaiseen urheilukinneriin? Tivasin Hemmolta.
- Huoli pois. Minä pysyn Honda-Hemmona vielä toistaiseksi. Tämä on isiliisinki, eli isäni kesälelu.
- Näyttää tyyriiltä, onko isäsi joulupukki vai talousrikollinen?
- Hah hah, partaa sillä ei ole, joten joulupukki tuskin tulee kysymykseen. Tuosta toisesta en ole niinkään varma, isukki tekee kyllä aika paljon kaikkea bisnestä maailmalla, Hemmo pähkäili lippistä katsellen.

Jätin Hemmon näpelöimään Porsche-lippalakkia ja kävelin auton ympäri parikin kertaa. Se näytti todella vauhdikkaalta menopeliltä. Takaluukussa oli teksti Carrera, jonka muistin hämärästi liittyvän Porscheen. Mietin tuota muistikuvaa tarkemmin ja totesin minulla olleen joskus penskana sellainen valkoinen poliisiauto Porsche ja sen pohjassa luki Carrera. Malli oli ollut kyllä aivan toisennäköinen. Nähtävästi tuotekehitysinsinöörit olivat tehneet Porschella muutakin, kuin juoneet kahvia ja nipistelleet sihteerityttöjä.

- Eikö olekin hieno peli? Hemmo tuli viereeni auton taakse.
- Punainen sopisi tähän paremmin, totesin auton mustaa maalipintaa katsellessani.
- Joo joo ja tarkemmin sanottuna Rutinoffin punainen, Hemmo hörähti.
- Katos poikaa, olet jo oppinut autoilun perusteet, naurahdin tälle näsäviisaalle nuorelle ystävälleni.
- Epäautoilun perusteet ennemminkin, Hemmo naurahti.
- Ei näytä kovin käytännölliseltä, totesin kurkattuani Porschen takapenkille.
- Hyppää apparin paikalle, niin minä näytän tämän auton käyttötarkoituksen, Hemmo vaahtosi innoissaan.

Katselin hetken aikaa Hemmoa ja tätä mustaa paholaista epäileväisesti. Tiesin Hemmon olevan aika raskas kaasujalan suhteen. Olin muutaman kerran ollut hänen 1,4 litraisen Honda Civicin kyydissä ja silläkin oli melkein menty matalalentoa paikasta toiseen. Hemmo oli kuitenkin sitkeä ja kiersi vielä aukaisemaan minulle ovenkin. En voinut enää vastustaa pientä takaraivossa ollutta uteliaisuutta tätä vehjettä kohtaan, vaan istahdin viimein sen nahkapenkille. Hemmo kiersi kuskin puolelle ja alkoi taas selittää:

- Hei kato, tässä on 3,6 litran kone ja siitä löytyy noin 315 hevosvoimaa.
- Hmm, tuostahan saisi koneen kolmeen Rutinoffiin ja vielä jäisi varalle 0,6 litraa, mutisin hämmästyneenä.
- Joo ja hevosvoimia ainakin sataan Rutinoffiin, Hemmo hihitteli.
- Ollaanpa sitä nyt niin polleita kun on isukin auto alla, heitin takaisin.
- Pidä tiukasti kiinni, Hemmo hihkui ja käynnisti Porschen.

Olin aivan varma, että tämä kiinni pitäminen tarkoitti sitä, että Porschen kone ravistaa niin kovasti, ettei autossa muuten pysy kyydissä. Pienoiseksi pettymykseksi näin ei ollutkaan. Laitoin turvavyön kiinni ja jäin odottamaan lähtöä. Hemmo asetteli ensin lippiksen kunnolla päähänsä. Saatuaan lippiksen kohdalleen, Hemmo peruutti auton pois ruudusta. En ollut edes valmistautunut eteenpäin lähtemiseen, kun olimme jo kohtuullisen matkan päässä parkkipaikalta. Vilkaisin taakseni ja totesin meidän vähän oikaisseen nurmikon kautta.

- Tota, onkos näillä jotain vaikeuksia pysyä tiellä? Huutelin pienen paniikin nostaessa päätään.
- Ääh, vähän loivensin tuota mutkaa, Hemmo kuittasi teennäisen rennon oloisena.
- Tuota, eikös meillä ole hieman liikaa vauhtia, parkaisin seuraavaa mutkaa katsoessani?
- Älä huoli, kyllä minä…, Hemmo aloitti lauseen, mutta jätti sen muun tekemisen takia kesken.

Olimme tulleet kuin tykin suusta tiukkaan vasemmalle kaartuvaan mutkaan ja sen takaa tuli vastaan juuri joku sininen linja-auto. Hemmo ei kerinnyt edes kunnolla jarruttaa, vaan suuntasi Porschen keulan kohdalla olleen pihaliittymän kautta nurmikolle. Pysähdyimme huiman sladin jälkeen turvallisesti keskelle isoa nurmikkoa. Jos tästä ei oikein ajopisteitä voinut antaa, niin nurmikkosladi ainakin oli tyylikäs.

- Voi vittu! Mitä toi dösä täällä tekee? Hemmo raivosi hengitettyään ensin muutaman kerran syvään.
- Ajaa kenties? Sain änkytettyä järkytykseltäni.
- Mä meen sanomaan sille pari valittua sanaa, Hemmo puhisi ja nousi ulos Porschesta.

Avasin turvavyön tärisevin käsin ja poistuin autosta Hemmon perään. Juoksin mutkaan pysähtyneen linja-auton luokse. Hemmo oli jo koputtelemassa sen etuovea. Katselin hämmästyneenä kyseistä linja-autoa. Se ei näyttänyt minkään ison yhtiön autolta. Katsoin tarkemmin sen kylkeä ja huomasin siinä vähän vaaleamman sinisellä tekstin ”Aimon onnikkalinja”.

- Tule ulos kaahari! Hemmo huuteli linja-auton kuljettajalle oven läpi.
- Hemmo hei, ehkä meillä oli itsellä hieman ylinopeutta, yritin rauhoitella häntä.
- Kuka siellä minun auton ovessa roikkuu? Kuului bussista huudahdus ja samalla aukesi myös ovi.
- Hei, dösälinja menee tosta päätietä pitkin, mene sinne ajamaan, Hemmo opasti tuohtuneena bussikuskia.
- Kotiin ajattelin tulla, bussikuski, noin viisikymppinen paksuhko kaveri tuumasi.
- Kotiin? Hämmästelin mokomaa uutista.
- Niin. Nimeni on Aimo Onnikka ja olen juuri muuttanut tuonne seuraavaan taloon, bussikuski kertoi ja viittasi meidän talon viereistä taloa.
- Ei paljon kiinnosta. Minua kiinnostaa vaan se, että miksi kaahailet tällä bussin romullasi kuin viimeistä päivää, Hemmo tivasi.
- Tulin aivan rauhallisesti ja sitä paitsi joukkoliikenteellä on aina etuajo-oikeus, Aimo sanoi hampaita narskutellen.
- Vitun veronmaksajien elätit, Hemmo karjaisi ja pyörähti ympäri.

Katselin hämmästyneenä Hemmon perään. Kylläpä pojasta oli tullutkin kireä ja pahasuinen sitten viime näkemän jälkeen. En jaksanut alkaa asiaa sen enempää miettiä, vaan laitoin sen huonon päivän piikkiin. Olin juuri astumaisillani alas linja-auton rappusilta, kuin Aimo murahti kuskin paikalta.

- Se tekee sitten neljä euroa.
- Mitä helvettiä? Kivahdin vuorostani.
- Notkuit kaverisi kanssa ihan tarpeeksi pitkään linja-autossani ja minulla on oikeus rahastaa kaikkia autossa olevia, Aimo perusteli vaatimustaan.
- Ei voi olla totta, manasin astuessani alas autosta.
- Usutan seuraavalla kerralla lipuntarkastajat tuollaisten pummilla matkustajien perään, Aimo raivosi perääni.
- Tiesitkö urpo, että täällä on kadunvarteen pysäköinti kielletty ja parkkiruudut eivät ole linja-autopysäkkejä, huusin takaisin mokomallekin linja-autoinvalidille.

En jaksanut jäädä kuuntelemaan enää lisää uhkailuja, vaan poistuin Hemmon perään Porschen luokse. Matkalla sinne vilkaisin taakseni ja huomasin Aimon näyttelevän kansainvälisiä käsimerkkejä linja-auton sivuikkunasta. Kiittelin kävellessäni itseäni, etten ollut harrastanut koskaan julkisia kulkuvälineitä kovin paljoa, voisin nimittäin kiroilla paljon enemmän. Nyt aloin ymmärtää paremmin tutkimuksia joissa sanotaan ihmisten olevan nykyisin kovin kireitä töissä ja kotona. Nämä kulkevat varmaan päivittäin julkisella liikenteellä. Pääsin viimein Porschen luokse ja istahdin taas kyytiin.

- Päästäänkö me täältä pois? Kysyin Hemmolta.
- Varmaan lähtee kuin nappi paidasta, Hemmo alkoi taas uhota kädet tiukasti rattia puristaen.
- Varohan, ettei lähde kuin Lada lapasesta, varoittelin häntä äskeinen kokemus yhä tuoreessa muistissa.
- Lada, pyh! Hemmo tuhahti ja starttasi Porschen.

Porsche lähti loppujen lopuksi todella helposti nurmikolta. Hemmo sompaili auton takaisin tielle linja-auton taakse ja pienellä pudotuksella kanttikivetykseltä olimmekin jo takaisin radalla. Porschen moottori oikein murahti, kun takarenkaat tapasivat jälleen asfalttia. Pysähdyimme onneksi Luigin kioskin kulmalle odottamaan sopivaa rakoa päätiellä kulkevan liikenteen sekaan. Olin juuri avaamassa sivuikkunaa huutaakseni kioskin ovella seisovalle Luigille jotain terävää, kun Porsche singahti matkaan.

- Tuo väli on meidän! Hemmo karjaisi.
- Onkos sinullakin oma paikka aina liikenteessä? Utelin penkkiin liimautuneena.
- Joo tai siis ei, mä meen tällä vehkeellä ihan mihin väliin haluan, Hemmo vaahtosi ja oli ajaa samalla edessä köröttelevän Honda Accordin perään.
- Löysää vähän, voi katketa vaikka verisuoni päästä tuolla menolla, varoittelin Hemmoa.
- Saamarin Hondan rytö, antaisi vaan tietä suosiolla nopeammalle, Hemmo mutisi kurkkiessaan ohituspaikkaa.
- Kohtahan tässä alkaa nelikaistainen osuus, muistutin Hemmoa.
- Vai nelikaistainen. Ne ovat Rutinoffeja varten, tällä mennään ohi vaikka linja-autopysäkin kautta, Hemmo tuhahti.

Aloin jo toisen kerran katua Hemmon kyytiin lähtemistä, emmekä olleet ajaneet vielä edes kahta kilometriä. Onneksi en itse ollut istunut tämän menopelin ratin taakse, tiedä millainen vauhtihullu sitä olisi meikäläisestä tullut. Jotenkin tämä tällä kertaa kyydissä istuminen ei ollut kovin iso nautinto. Aika meni täysin seuratessa Hemmon aggressiivista liikennekäyttäytymistä ja edellä köröttelevän Accordin takaluukussa roikkumista. Mielestäni tällaisella autolla olisi ollut tyylikästä ajella tasan neljääkymmentä ja katsella muiden hermoilemista. Pääsimme viimein ensimmäisiin liikennevaloihin ja Hemmo otti vasemmanpuoleisen kaistan.

- Pidä tekareistasi kiinni, Hemmo hihkaisi ja tumppasi kaasun lattiaan.
- Ei mulla oo..., sain vaivoin piipitettyä ilmojen puristuessa pois keuhkoista.

En uskaltanut tämän jälkeen puhua enää yhtään mitään, vaan keskityin seuraamaan perä edellä vastaantulevia autoja. Eräällä sillalla oli kaksi autoa vierekkäin ja Hemmo kuittasi niistä ohi kohdalla olleen liittymän kiihdytyskaistan kautta.

- Jumalauta, kyllä se 200 menee rikki tälläkin suoralla, Hemmo alkoi riemuita jarrutellessa edessä oleviin punaisiin valoihin.
- Juu, oli ihan hyvä pysähtyä välillä punaisiin, huokaisin ääneen.
- Miten niin välillä? Hemmo kysyi ja katsoi minua kummastuneena lipan alta.
- Tultiin juuri päin kaksia punaisia, valaisin tilannetta.
- Joo mut ei niissä risteyksissä ollut mitään liikennettä, Hemmo puolustautui ja kaasutteli hermostuneena Porschea.
- Tuota, olisikos mahdollista palata jo takaisinpäin? Esitin varovaisen pyynnön.
- Nyt jo? Hemmo ihmetteli.
- Niin kun tuota minulla on kotona paisti uunissa, keksin hätävaleen.
- Okei, heitän tämän ympäri tuolla liikenneympyrässä, Hemmo sanoi ja viittasi suoran päässä olevaan ympyrään.

Onneksi tällä suoralla oli liikennettä niin paljon, ettei Hemmo pystynyt kokeilemaan auton kiihtyvyyttä tai huippuja. Matelimme muiden kanssa jonossa, mutta harmikseni jäimme ympyrää ennen oleviin valoihin paalupaikalle. Olimme vain väärällä kaistalla.

- Anteeksi, mutta meidän pitäisi olla varmaan tuolla toisella kaistalla, jos kerran olemme palaamassa takaisin, huomautin Hemmolle.
- Ei hätää, kerkeän kyllä koukkaamaan tuon Fiatin editse tuonne vasemmalle, Hemmo sanoi ja kaasutteli Porschea jälleen aika hermostuneen oloisena.

Otin varmuuden vuoksi penkistä kunnon otteen ja valmistauduin todella nopeaan lähtemiseen näistä valoista. Jostain kumman syystä Hemmon piti tehdä nyt kaikki vaikeimman kautta. Toista kaistaa käyttäen olisimme päässeet aivan normaalisti hiljaisella vauhdilla haluamaamme suuntaan. Viimein valot vaihtuivat ja Hemmo polkaisi mustan urheiluauton liikkeelle. En tiedä, että missä kohtaa meni vikaan, mutta Porsche ei kääntynytkään nopsaan vasemmalle, vaan joutui ympyrän tiukimmassa kohtaa sivuluisuun. Kerkesin nostaa vaan käteni eteen, kun huomasin linja-autopysäkin katoksen lähestyvän turhan nopeasti. Ennen pysäkkiä auto kuitenkin hyppäsi hieman ja muutti siinä samalla vähän suuntaansa. Pysähdyimme viimein pysäkin takana olevaan pieneen rinteeseen kallelleen.

- Voi perkele! Hemmo kirosi kädet yhä tiukasti ratissa kiinni.
- Loukkasitko itsesi? Sain vaivoin kysyttyä.
- No en, mutta tuo vitun Fiatin kuskin saisi ampua, Hemmo jatkoi tuohtuneella äänellä.
- Miksi?
- Näithän sinäkin ihan selvästi miten se pakotti minut hiekalle ja sitä kautta ulos radalta, Hemmo höyrysi.
- Oikeastaan minä en kerinnyt nähdä muuta, kuin tuon linja-autopysäkin katoksen ja sen alla seisovat ihmiset, kerroin totuuden.
- Hitto, tulikohan autoon mitään vaurioita? Hemmo mutisi ja nousi ulos.

Nousin myös autosta, vaikka se olikin todella vaivalloista rinteen takia. Katsoin auton yläpuolella seisten sen vanteita ja totesin niiden näyttävän päällepäin ihan ehjiltä. Kävelin kevyenliikenteenväylän yli kanttikivetyksen reunaan ja aloin tutkia mahdollisia osumajälkiä. Totesin pian, että meillä oli käynyt todellinen tuuri tällä kertaa. Kaduilla oli juuri hiekanpuhdistus käynnissä ja joku puhdistuskone oli syystä tai toisesta kipannut pienen kuorman hiekkaa juuri tähän pysäkkilevennyksen alkuun. Porsche oli hypähtänyt hiekkakasan kautta kevyenliikenteenväylälle.

- Kuvaatteko te sitä vaas ja vurious lehvaa? Tuli eräs vanhempi mieshenkilö kyselemään minulta.
- No ei varmasti, naurahdin mokomallekin kysymykselle.
- Niin tietysti, tämähän täytyy olla jo jatko-osa sille lehvalle, mies jatkoi selittämistä.
- Taitaa olla ne kuvaushommat muiden heiniä. Me ollaan vaan tavallisia liikennerikollisia ja mummojen yliajajia, mutisin harmistuneena.
- Älä? Minun eukko on niin kärttynen, että sen yli voiskin ajaa, mies jatkoi jutusteluaan.
- Vitsi vitsinä, ei me kenenkään yli ajeta, sanoin hänelle.
- Niinpä niin, ei se kannatakkaan. Ikävä siivoilla kaikenmaailman roiskeita noin komian auton pelleiltä, mies sanoi ja lähti kohti linja-autopysäkkiä.
- Painutaan hittoon, ennen kuin joku soittaa poliisit paikalle, Hemmo tuli selittämään.
- Mennään vaan.

Nousimme Porscheen ja Hemmo käynnisti sen. Hemmo peruutti sen varovasti kevyenliikenteenväylälle ja käänsi keulan toiseen suuntaan. Odottelimme sopivan välin ja sujahdimme sitten kaistojen yli kotiinpäin. Paluumatka oli aika hiljainen, niin nopeuden kuin seurankin suhteen. Onneksi auto tuntui kulkevan ihan normaalisti ainakin pienemmillä nopeuksilla. Tällä kertaa kaikilla oli käynyt tavattoman hyvä tuuri, selvittiin pelkällä säikähdyksellä. Harmikseni pitää vain todeta, että Hemmon kaltaisia nuoria ja vähän vanhempiakin hurjapäitä alkaa näin keväisin asfaltti kuumottaa turhan pahasti ja silloin järki jää taka-alalle. Hemmo ajoi auton omaan parkkiinsa ja sammutti moottorin.

- Ei saatana, olipa hyvä ettei käynyt pahemmin, hän huokaisi.
- Mistä moinen kaahailu? Utelin varovasti.
- En mä tiedä, jotenkin se vaan karkasi käsistä, siis koko ajaminen, Hemmo sanoi otsa kurtussa.
- Olisikos sinun viisainta hakea oma Civic takaisin ja ajaa sillä vielä muutama vuosi, että totut edes sen tehoihin, ehdotin hänelle.
- Ehkä näin on parasta, Hemmo myönsi.

Nousin ulos Porschesta ja kehotin Hemmoa ajamaan varovasti palauttaessaan Porschea faijalleen. Itse kävelin jalat notkuen sisälle kotiin ja korkkasin konjakkipullon, hermoni kaipasivat jo sitä.


Rutinoffin kuski




© Rauno Vääräniemi