Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

30.04.2004

Lumimyräkkä


Heräsin hikisenä sunnuntaiaamuun. Minua puistatti vieläkin se yöllinen uni Närän pakoputkipötköjen neulomisesta. Uni oli vain tuntunut niin todelliselta, että minun oli aivan pakko nousta välittömästi ylös ja mennä katsomaan Rutinoffia keittiön ikkunasta. Halusin nimittäin varmistaa, etten vaan ollut unissani sellaista käynyt neulomassa pakoputkeen. Menin keittiöön ja kurkistin verhonraosta ulos. Ei näkynyt pötköjä eikä oikeastaan mitään muutakaan, kaikki oli valkoisen lumipeitteen alla. Rutinoffin päällä oli lunta niin paljon, ettei sen ylväitä muotoja erottanut ollenkaan. Se näytti aivan yhtä mitäänsanomattomalta möykyltä, kuin naapureiden säälittävät korvikeautot.

Hätäisempi ihminen olisi varmaan tempaissut lapion kainaloon ja lähtenyt pelastamaan peltilehmäänsä hangen kurimuksesta. Minä en viitsinyt edes ajatella niin rankkaa ja työlästä vaihtoehtoa. Kävin laittamassa kahvin tippumaan ja sitä odotellessa otin pikaisen suihkun. Suihkun jälkeen laitoin varmuuden vuoksi kunnolla vaatetta päälleni, jos vaikka tulisi lähdettyä tuonne ulkosalle kinoksia ihmettelemään. Lopuksi tein pinon voileipiä ja leiriydyin ikkunan ääreen seuraamaan naapureiden reaktiota lumen suhteen. Osalla autoilijoista kun oli suunnaton kyky joutua paniikkiin lumen takia ja tehdä siitä johtuen kaikkea hölmöä. Katselin ikkunasta tarkemmin pihalle ja totesin Närän yrittäneen lähteä Corollallaan liikenteeseen. Jäljistä päätellen Närä oli peruuttanut ainakin kaksi kertaa autonmitan verran ruudusta ja palannut aina takaisin. Aloin katsella tarkemmin Närän asunnon suuntaan ja huomasin hänen keittiön verhojen heilahtavan. Omasin varmaan telepaattisia kykyjä, sillä olin juuri nousemassa hakeakseni kännykkäni, kun se alkoi soida makuuhuoneessa. Ryntäsin makuuhuoneeseen ja vastasin siihen:

- Ennustajalla, herra Mystic puhelimessa. Näen teillä olevan jotain ongelmia valkoisen aineen kanssa. Haluatteko tietää jotain lisää tästä ongelmastanne? Jos haluatte, niin painakaa puhelimestanne kakkosta, vastasin mahdollisimman mystisen kuuloisella äänellä.
- Ei onnistunut tälläkään kertaa, minä nimittäin tiedän kenelle soitin, Närä ilkkui linjan toisessa päässä.
- Äijä huijaa. Sinä seisot ikkunassa ja näit minun poistuvan vastaamaan. Ilman näköhavaintoa olisit mennyt aivan varmasti retkuun, puolustelin paljastumistani.
- Höpö höpö koltiainen. Huomasitkos, että ulkona on aika paljon lunta?
- Niin nätin tasainen piha kerrankin. Joku pölvästi vaan kerinnyt hajottaa osan tästä mahtavasta illuusiosta, vastasin Närän uteluun.
- Mikä pölvästi?
- Toyota-pölvästi, valaisin tilannetta tarkemmin.
- En minä ole mitään yrittänyt, Närä alkoi meuhkata.
- Jaa, no miten minusta näyttää siltä, että olisit yrittänyt päästä autollasi liikenteeseen?
- Ei pidä paikkaansa, olen vielä kalsareisillani kotona, Närä vakuutteli ja kuin vakuudeksi heilui ikkunassa ilman paitaa.
- Oletko mennyt kastelemaan vaatteesi tuolla hangessa kompuroidessasi? Kysyin mahdollisimman säälivällä äänellä.
- Usko jo, en ole ollut tänään vielä ulkona, Närä murahti.
- Miten nuo ajojäljet ovat ilmestyneet Corollan taakse? Hämmästelin niitä.
- Huomaatko miten kova tuuli siellä ulkona oikein on? Tuuli on varmaan heiluttanut autoani edestakaisin ja siinä syy niihin jälkiin, Närä selitteli.
- Niinköhän se olisi kääntänyt rattiakin välillä? Epäilin todetessani Närän yrittäneen peruuttaa kahteen eri suuntaan.
- On se mahdollista, Närä yritti vakuuttaa minua.

Katselin märkää räntää valuvan ikkunan läpi pihamaalle ja huomasin Närän auton luokse menevät kengänjäljet. Jäljistä päätellen Närä oli pyörinyt auton ympärillä enemmänkin lumia puhdistellessa. Lisäksi Corollan pakoputkeen oli ilmestynyt sellainen pakoputkipötkö. Olin illalla myöhään katsonut ikkunasta pihalle, eikä sitä pötköä vielä silloin ollut näkynyt. Tiesin Närän kyllä totaalisen jääräpäiseksi väittämiensä suhteen. Periksi hän ei juuri tullut antamaan, vaikka jäisi rysänpäältä valheesta kiinni.

- Kävin jo illalla laittamassa sen pötkön, Närä alkoi selittää.
- Olkoot sitten niin, en jaksa päivääni puhelimessa inttää, naurahdin hänelle.
- Onko sinulla lapiota? Närä uteli varovasti.
- Mihin sitä tarvitset? Eikö maailman paras auto kulje hangessa?
- Ihan vaan naapureitani, kuten sinua auttaakseni, Närä kiirehti selittämään.
- Onhan minulla parvekkeella yksi, taisin saada sen jopa sinulta lahjaksi joskus aikoinaan, aloin miettiä lapioasiaa tarkemmin.
- Sitä minä muistelin myös. Koska olen sen kerran ostanut, niin taidan ottaa sen myös käyttöön, Närä tuumasi ja lupasi tulla hakemaan lapion välittömästi parvekkeeltani.

Aikani muistia kaiveltuani, sain päähäni, että milloin olin saanut tuon lapion lahjaksi. Se oli ollut jouluna reilu kaksi vuotta sitten. Olin vienyt Närälle joululahjan parkkipaikalle ja hän oli mennyt aivan sanattomaksi siitä. Sanattomuus oli tosin johtunut siitä, ettei hänellä ollut antaa minulle mitään lahjaa. Närä oli kuitenkin paikannut tilanteen todella nopeasti ottamalla autonsa takakontista tuon kyseisen lapion ja ojentamalla sen minulle. Kaupasta oli kuulemma ollut lahjapaperit loppu, sen takia se ei ollut paketoituna. Mitäpä minä siihen muuta, kuin kiitin lahjasta ja vein sen parvekkeelleni säilöön.

Istuin pöydän ääressä ja katselin ulos parkkipaikalle. Muutaman minuutin kuluttua Närä ilmestyi näkösälle pipo tiukasti korvilla ja rukkaset kädessä. Toyotansa kohdalla hän teki pienen koukkauksen ja kävi varmistamassa, että pakoputken päässä oleva pötkö oli kunnolla paikoillaan. Tämän jälkeen hän suuntasi askeleensa kohti asuntoani. Nousin ylös ja kävin avaamassa asunnon oven hänelle valmiiksi. Palasin keittiöön ja kaadoin itselleni toisen kupillisen kahvia.

- Siellä on ihan japanilaisautojen keli, Närä hihkui sisälle tullessaan.
- Meinaako se, että hankeen juututtuaan japanilaisten autojen omistajat tekevät harakirin?
- Häh? Närä kysyi pöllähtäneen näköisenä.
- En tarkoita nyt varakiriä, vaan japanilaista itsemurhaa auton takia, annoin lisäselvitystä tästä vaikeasta asiasta.
- Hmph, Närä mutisi ja paineli parvekkeelle lapiota etsimään.

En tullut maininneeksi Närälle, että se lapio oli jossain lumen alla. Toivottavasti älyää puhdistaa samalla koko parvekkeen lumesta, hihittelin itsekseni kahvia hörppiessäni. Parvekkeelta kuului aikamoista kolinaa, kun Närä siirteli sinne ajan mittaan keräämiäni tavaroita. Kuppi oli melkein tyhjä, kun Närä viimein palasi takaisin sisälle.

- Iso mies, eikä saa edes parveketta putsattua, Närä kritisoi sisälle tullessaan.
- Milläs putsaat, kun lapio oli kadoksissa? Puolustelin laiskuuttani.
- Lähdetäänkö auttamaan nyt niitä naapureita? Närä intoili lapio kourassa.
- Mitä niitä nyt auttamaan, sulaahan nuo lumet joskus, yritin jarrutella vauhtivanhuksen intoa.
- Joku voi vaikka olla lähdössä viikonloppunakin töihin, Närä vänkäsi.
- Aja sillä Toyotallasi ura muille autoilijoille, ehdotin hänelle.
- Kyllä lapioiminen on parempi vaihtoehto, saa samalla hieman kuntoiltua, Närä kiirehti selittämään.

Suostuin viimein Närän pyyntöön ja laitoin päällysvaatteeni päälle. Tavoistani poiketen laitoin jopa pipon päähäni, jos vaikka siellä ulkona joutuisi olemaan pitempään. Närä odotteli minua rapun puolella ja marssimme peräkkäin raput alas. Lunta oli tosiaan niin paljon, että jopa ulko-ovea oli vaikea saada auki. Menimme ovesta ulos ja Närä otti lapiosta tukevamman otteen. Hän oli juuri aloittamaisillaan oven edustan putsaamisen, kun hullu ämmä ryntäsi ovesta ulos kauhean huudon kanssa.

- Ei saa koskea, ei saa koskea, ei saa koskea! Hän huusi hysteerisenä.
- Mihin? Hämmästelin mokomaakin vaahtoamista.
- Siihen lumeen, se on minun, hullu ämmä rääkyi.
- Nyt en ymmärrä alkuunkaan, totesin aivan pihalla olevana.
- Minä tilasin illalla rukouksella lunta ja se on nyt minun, hullu ämmä selitti.
- Tämän kaikkiko? Hämmästeli nyt Närä vuorostaan.
- Enemmänkin, mutta kuulemma toimitusvaikeuksien takia sain vain tämän verran, hullu ämmä jatkoi paapattamistaan.
- Tuota, mihin oikein tarvitset tämän kaiken lumen? Utelin varovasti.
- Minun kreikkalaiselle moottorikelkalle. Se ei ole tottunut näkemään synnyinseudullaan lunta ja ajattelin eilen yllättää sen ja tilata oikein kunnon hanget sille, hullu ämmä selitti tippa linssissä.

Olimme Närän kanssa aivan sanattomia tästä uutisesta. Hullu ämmä puolestaan oli saanut täyden vauhdin päälle ja pomppi pitkin pihamaata. Välillä hän heitti kuperkeikkaa keskellä pihaa ja sitten taas kirmaisi pitkin koskematonta lumivaippaa. Katsellessa tätä menoa, minulla tuli mieleen, että hullu ämmä oli taatusti laittanut aamuteensä jostain uudesta sekoituksesta. Närä oli varmaan samalla aaltopituudella ajatustensa kanssa, sillä hän nojasi lapioon ja pyöritteli päätään hämmästyneenä.

- Minun pitää soittaa omalle kultamussukalle, hullu ämmä tuli selittämään tohkeissaan.
- Juggikselle vai? Kysyin häneltä.
- Aivan, se lutunen karvaturrikka saa tuoda minun moottorikelkan sieltä heidän kerhotilastaan.

Olinkin ihmetellyt moottorikelkan poissaoloa. Hullun ämmän parkkiruudussa oli nimittäin viimeaikoina ollut Juggiksen Golf. Nyt tosin myös Golf oli poissa, joten Juggis oli luultavasti joko kerholla tai kotonaan.

- Haloo karvaturrikkani, tuotkos minun kelkan tänne? Hullu ämmä leperteli puhelimeensa.
- Miten niin et pääse? Hän korotti ääntään.
- Runkkari! Hullu ämmä karjui naama punaisena.
- Jätätkö sinä tunteeton karju taas tällaisen herkän naaraan aivan pulaan? Hullu ämmä alkoi nyyhkiä.
- Paras ollakin! Hän kivahti lopuksi ja heitti puhelimen hankeen.
- Jotain ongelmia kenties? Tiedustelin otettuani ensin muutaman askeleen takapakkia.
- Että minä vihaan välillä noita tunteettomia motoristikarjuja, ne eivät ymmärrä herkän naisen tarpeita, eivätkä tule pelastamaan neitoa hädästä, hullu ämmä tilitti puhelua.
- Joku syy kenties?
- Muka liikaa lunta tiellä, hullu ämmä kivahti ja sukelsi sen jälkeen puhelimensa perään lumihankeen.

Tämän jälkeen saimme katsella, kun hullu ämmä tonki perse pystyssä läheistä lumihankea. Ilmassa oli kohtuuttoman paljon kaikenlaisia kirosanoja. Olin ymmärtäväni siitä molotuksesta sen verran, ettei nyt kannata tulla ilmoittamaan omistavansa moottoripyörän tai Gloffin. Lumen takia tästä päivästä näytti tulevan aika mielenkiintoinen ja normaalista poikkeava. Yleensä sunnuntait ovat todella rauhallisia päiviä, nyt tilanne vaikutti aivan päinvastaiselta.

- Meinaatkos auttaa tuota naapuria sen lapiosi kanssa? Utelin Närältä ja viittasin hulluun ämmään päin.
- Taidan sittenkin jättää nämä lumet tähän oven eteen, Närä mutisi lapiota hypistellen.
- Jatketaanko matkaa? Tiedustelin Närältä.

Minun ei tarvinnut kahta kertaa pyytää, vaan olimmekin samassa jo menossa kohti autojamme. Parkkipaikalla huomasin tutunnäköisen hahmon autonsa kimpussa. Volvo-mies oli herännyt jostain ruotsalaisesta horroksesta ja tullut putsailemaan autoaan lumesta. Hänet huomattuani harmittelin huonoa muistiani ja laiskuuttani siitä, etten ollut tänä talvena kovin aktiivinen lintujen ruokinnan ja talipallojen suhteen. Jotenkin aika oli mennyt aivan muissa harrastuksissa. Päätin kaikesta vihanpidostamme huolimatta käydä tervehtimässä Volvo-miestä.

- Päivää naapuri, ei taida tuollainen ruottalainen romurauta juuri liikkua tässä lumimäärässä, tervehdin häntä.
- Kato kato, mokomakin saippualaatikon omistava maanvaiva, Volvo-mies ärähti.
- Hymyä huuleen ja pulkka alle, niin kyllä se pahin vitutus menee ohi, neuvoin häntä.
- Ei minua mikään vituta!
- Ei vielä, mutta odotas kun olet tuon takavetoisen romurautasi kanssa kiinni seuraavassa ylämäessä, heitin hieman ajattelemisen aihetta.
- Paljosta vetoa, etten ole? Volvo-mies uhosi voitonriemuisena.
- Sorry, tässä on varmaan takana joku ruottalaisten vetojuttu ja minä en harrasta niitä systeemejä, totesin viileänä moiseen ehdotukseen.
- Rahasta! Volvo-mies ärähti.
- Jaa, sovitaan niin, että jos jäät kiinni, niin minä saan Volvon ja jos et, niin saat kärsiä siitä itse, ehdotin oman versioni vedonlyönnistä.
- Saatanan hullu! Volvo-mies karjaisi tarpeettoman kovalla äänellä.

Karjuminen ei ollut minulle tarpeettoman kovaa, vaan hänelle itselleen. Perse pystyssä lumihankea nuohoava hullu ämmä nimittäin kuuli tämän karjaisun ja tuli puhisten paikalle. Volvo-miehellä ja hullulla ämmällä oli yhteistä menneisyyttä hulluksi nimittelemisen suhteen. Kaikesta päätellen hullu ämmä ei ollut antanut sitä vieläkään kunnolla anteeksi.

- Juu took tu mii? Hullu ämmä karjui Volvo-miehelle.
- Täh? Volvo-mies hölmistyi moisesta sössötyksestä.
- Juu took tu mii? Hullu ämmä toisti kysymyksensä.

Volvo-miehen ilme oli vieläkin kysymysmerkin muotoinen. Hän katseli auton takaa silmät pyöreinä mokomaakin molotusta. Kaikesta päätellen Volvo-mies oli ottanut vain ruotsinkielen tunteja. Epäilin tosin niidenkin jääneen aika vähiin.

- Nej, Volvo-mies mutisi ihmeissään.
- Mitä tuo sekoilee? Hullu ämmä kysyi minulta ja viittoili Volvo-mieheen päin.
- Tiedäthän sinä, nuo ruottalaisten nuolijat ovat hieman omaa kastia, hekottelin tälle pikakielikurssille.
- Minä vastasin, Volvo-mies puolusteli itseään.
- Taidat olla munaton mies, kun tarvitset noin ison auton ja haukut vielä naisia, hullu ämmä meuhkasi ja potkaisi Volvo-miehen Volvo 740:stä takarenkaaseen.
- On minulla…, enkä minä sinua tarkoittanut, Volvo-mies takelteli hädissään.
- Juggiksellapa on niin isot vehkeet, että sille riittää pikkuinen Gloffi autoksi, hullu ämmä alkoi selittää tohkeissaan.
- Minulla on perhettä, Volvo-mies jatkoi auton koon perustelemistaan.
- Taskubiljardin peluusta turvonneet pallit, vai? Hullu ämmä räkätti oikein kunnolla.
- Vaimoa ja tyttäriä minä tarkoitin, Volvo-mies jatkoi varovasti.

Hullu ämmä jäi katselemaan Volvo-miestä päätään raapien. Luulenpa, että hän putosi tässä vaiheessa kelkasta aivan tyystin. Volvo-mies asui nimittäin vähän sivummalla olevassa talossa, eikä hullu ämmä ollut varmaan edes nähnyt hänen perhettään. Volvo-miehen perhe kulki äärimmäisen harvoin autolla yhdessä. Hänen tyttäret olivat teini-ikäisiä ja vaimonsa kulki julkisilla. Aikansa tuijotettuaan, hullu ämmä kääntyi ympäri ja lähti tuhahdellen kohti omaa rappua. Tässä vaiheessa aloimme Närän kanssa nauraa oikein kunnolla, olimme jotenkin jo ansainneet sen.


Rutinoffin kuski






© Rauno Vääräniemi