Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

26.03.2004

Sakkorysä


Istahdin Rutinoffiin vähän harmistuneena epäonnistuneesta pesukokemuksesta. Ainoastaan se naarmuuntunut Mersu oli vähän lohduttanut tätä takaiskua. Minua oikeastaan hymyilytti se saksalainen korvikelaatuauto, jonka tärkein ominaisuus oli mainosten mukaan jälleenmyyntiarvo. Tuon äskeisen yksilön kohdalla se tuskin piti paikkaansa.

Päätin unohtaa koko pesuhomman Rutinoffin kohdalla ja antaa luontoäidin huolehtia pesuista tarpeeksi katsomassaan aikataulussa. Koska en ollut käynyt Rutinoffilla pitkään aikaan juuri missään, päätin lähteä ajamaan ihan huvikseen pienen lenkin. Käynnistin auton ja lähdin varovasti kaasuttaen liikenteeseen. Liittyessäni isommalle tielle sain taas todeta suomalaisten autoilijoiden tympeän luonteen. Vaikka tulin todella varovasti ja ennen kaikkea hitaasti rampilta muun liikenteen sekaan, niin taas oli joku Volvo vilkuttelemassa valoja ja soittamassa torvea. Kuittasin tämän painamalla kaasun äkkiä pohjaan.

Tulos oli toivomani kaltainen, eli Volvo hävisi todella nopeasti näkyvistä. Etäisyys siihen tuskin kasvoi ollenkaan, maailma vaan peittyi niin paksuun käryyn, ettemme Volvon kuljettajan kanssa enää nähneet toistemme autoja. Taas kerran kiitin mielessäni Rutinoff-tehtaan nerokkaita insinöörejä. Rutinoff oli kaikkine temppuineen melkein kuin aito James Bondin auto. Kaasun polkaisemisen jälkeen sain ajella aivan rauhassa kaikenmaailman liikenneterroristeilta. Toisilla on sitten hyvin vaikea käsittää, että totta kai minä omistan senhetkisen tienpätkän jolla autoni kulloinkin on. Välillä tosin tuntuu siltä, että juuri se minun paikka on kaikista tavoitelluin takapuskurissa roikkujien lukumäärästä päätellen. Minulla ei ollut juuri mitään tarvetta mennä toisten paikkaa liikenteessä itselle kinuamaan tai väkisin yrittämään.

Kyllästyin tähän ylistressaantuneeseen nopeaan pääväylään ja kiepsautin Rutinoffin seuraavasta mahdollisesta risteyksestä pienemmälle tielle. Siellä ainakin saisin ajaa rauhallisesti tuttua neljääkymmentä. Jatkoin matkaani erään asutustaajaman halki kohti suurta mäkeä. Ennakoin mäen alla ja survoin kaasupolkimen jälleen reteesti pohjaan asti. Minua oikein jännitti, että meneeköhän mäen yläpäässä jo viisikymmentä rikki, Rutinoff tuntui nimittäin oikein ryntäävän eteenpäin.

Mäen harjalla vilkaisin nopeusmittaria tarkemmin ja totesin nopeuden olevan sellaiset viisi kilometriä tunnissa. Pienen hetken olin aivan varma, että Rutinoffin luotettava nopeudennäyttäjä oli mennyt hajalle tässä äkillisessä kiihdytyksessä. Se ajatus vaan mureni huomattuani jonkun äidin työntävän lastenvaunuja ohitseni. Eipä siinä muuten mitään, mutta ne olivat kaiken lisäksi kaksostenrattaat. Lisäksi tämän äidin naama ja ne oletettavasti ennen valkoiset rattaat olivat täynnä mustia laikkuja.

Kimmastuin moisesta toisen pilkkana pitämisestä ja survoin pienempää sisään. Ajattelin, että leikitään nyt sitten Närää ja kaahataan mielipuolen lailla. Vauhti lähtikin pikkuhiljaa taas kiihtymään ja sain alle minuutissa sen vaunuja työntävän äidin kiinni ja menin siitä oikein heittämällä ohi. Tasaisemman osuuden jälkeen alkoi taas mäki, tällä kertaa tosin alaspäin. Heitin reteesti nelosta tupaan ja annoin mennä. Erään risteyksen kohdalla totesin nopeuden olevan jo neljäkymmentä kilometriä tunnissa. Aloin jännittää jo viidenkympin ylitystä, kun edessäni alkoi heilua sinisiin pukeutunut hemmo jonkun tikkarin kanssa.

Koukkasin vasemmanpuoleiselle kaistalle, sillä en halunnut tappaa hyvää vauhtia alkuunsa. Tämä epämääräinen koukkiminen teetti niin paljon töitä, etten kerinnyt paneutua tuon heilujan persoonaan sen enempää. Minun oli aivan pakko ohittaa seuraava liikenteenjakaja vasemmalta puolelta, sillä en halunnut reväyttää Rutinoffin alustaa liian nopealla omalle kaistalle palaamisella. Kyllä yksi tuollainen nopea kaistanvaihto saa riittää päivää kohti. Selvisin lopulta aivan kunnialla tuosta keskellä tietä heiluvasta kahjosta.

Ajelin rauhassa seuraavaan t-risteykseen ja juuri, kun olin kääntymässä oikealle, välähtivät takana siniset valot. Vilkaisin taakseni ja totesin siellä olevan poliisiauton. Samalla mieleeni tuli se liikenteenjakajan ohittaminen väärältä puolelta. Käänsin Rutinoffin seuraavalle linja-autopysäkille. Jotenkin siinä autossa istuessani mieleeni tuli nimismies Iso-Jöö ja sen tekemä katala pila ajokorttini suhteen. Olinkin kerinnyt unohtamaan koko kiusankappaleen. En kerinnyt kovin pitkään sitä pohtia, kun Rutinoffin vierelle ilmestyi nuori ladonoven levyinen konstaapeli. Aukaisin Rutinoffin oven, koska ikkuna oli tuttuun tapaan toimimattomassa tilassa.

- Päivää, sitä tuli ajeltua hieman holtittomasti, poliisimies murahti oven takana.
- Eipä tuo ollut mitään siihen verrattuna, kun tuolla mäessä joku hullu heilui keskellä tietä, kerroin hänelle.
- Se hullu olin muuten minä!
- Katohan perhana ja tulit vielä poliisiauton kyydillä, hämmästelin.
- Minä ajoin sitä poliisiautoa.
- Niin no, hullun hommaahan se tuo poliisin homma on, sanoin myötätuntoisella äänellä.
- Piti puhua niistä teidän liikennerikkomuksista, ladonovi selitti vakavalla naamalla.
- Teettekö samalla sellaisen jenkkityylisen alkoholitestin? Utelin häneltä.
- Jos nyt ensin saisin ajokortin ja rekisteriotteen, ladonovi jyrisi.

Kaivoin hansikaslokerosta Rutinoffin rekisteriotteen ja lompakosta ajokortin. Ojensin ne ylpeänä konstaapelille.

- On muuten juuri leimattu auto ja vasta uusittu ajokortti.
- Otahan Japi nämä paperit, niin minä katselen tarkemmin tätä autonromua, ladonovi sanoi ja ojensi paperit vanhemmalle poliisimiehelle.
- Selvä Kosti, käyn tiedustelemassa haut tuolla autossa, Japi sanoi ja meni takaisin poliisiautoon.
- Hei! Miksi et itse käynyt kyselemässä niitä tietoja? Utelin auton vierelle jääneeltä Kostilta.
- Meillä on työnjako, Japi osaa nimittäin hoitaa nämä paperihommat paremmin.
- Tarkoitat, että lukea, vai? Minulta lipsahti varomattomasti.
- Osaan minäkin aakkoset, Kosti ärähti ja potkaisi Rutinoffin eturengasta siihen malliin, että pelkäsin koko auton kaatuvan.
- Älä hyvä ihminen hajota tätä autoa. Minua ei huvittaisi ollenkaan alkaa käräjöidä auton hajottamisesta valtion kanssa, toppuuttelin kiukkuista poliisimiestä.
- Siitä nyt ei käräjäjuttua tulisi tekemälläkään, Kosti totesi naurahtaen.
- Kuinka niin ei tulisi, jos kerran hajottaisit tämän auton?
- Minä sanoisin sinun alkaneen raivota sakoista ja purkaneen sen jälkeen kiukun omaan autoon. Lisäksi Japi todistaisi kaiken sanomani, Kosti naureskeli.
- Eli kusessa ollaan, mutisin harmissani.
- Jep, Kosti murahti ja alkoi kiertää Rutinoffia ympäri.

Seurasin autossa istuen tämän jättiläiskokoisen konstaapelin auton syynäämistä. Jokaisen renkaan hän tuntui käyvän läpi todella tarkasti. Kolmannen renkaantarkastuskierroksen jälkeen minua ei enää jaksanut kiinnostaa koko touhu, vaan laitoin silmät kiinni ja otin rennon asennon. Rengashomma tuntui jatkuvan kohtuullisen pitkään. Jossain vaiheessa tämä rengasekspertti oli päässyt vierelleni avonaisen kuskinoven luokse, koska ärähdys kuului aivan korvan vieressä.

- Perkele! Tämähän sammui tähän penkille. Äkkiä tänne se alkometri.
- Mitä hittoa möykkäät? Kivahdin hänelle ja avasin silmäni.
- Pitää puhaltaa, vai kieltäydytkös siitä?
- Saanko pitää sen pillin muistona?
- Joo ja ne verikoetulokset myös, Kosti kuittasi ivalliseen sävyyn.

Samalla Japi ilmestyi auton vierelle alkometri kädessään. Kostilla aivan kädet tärisivät innosta, kun hän yritti sovittaa pilliä alkometriin. Laskujeni mukaan vasta seitsemäs pilli tarttui mittariin kiinni, muut tippuivat maahan.

- Sitten pitkä puhallus. Jos imet, tulee pampusta, Kosti murahti ja tunki pillin suuhuni.
- Pitääkö olla yhtäjaksoinen puhallus vai saanko jaksottaa sen haluamallani tavalla? Kysyin tarkempia ohjeita.
- Puhalla perkele!
- Joo, mutisin hiukset pystyssä.

Nähtävästi poliiseilla oli määrärahojen lisäksi myös huumorintaju loppunut kesken. Päätin antaa lisäkysymysten olla tällä kertaa ja puhalsin mahdollisimman pitkään alkometriin. Kosti tempaisi mittarin suustani ja alkoi tuijottaa sen punaisena loistavaa numeronäyttöä suurella mielenkiinnolla. Katsoin uteliaisuuttani aikaa kellostani ja viiden minuutin kuluttua Japi totesi hieman vaivautuneena Kostille.

- Kuule, olisi se varmaan jo noussut jos sitä alkoholia olisi ollut veressä.
- Tämä on rikki, olen aivan varma, ettei tuo pelle voi olla selvin päin, Kosti intoili ja paineli poliisiauton luokse.

Japi seisoi paperit kädessään ja katseli myös Kostin puuhastelua poliisiauton luona. Kohta Kosti tuli takaisin toisen alkometrin kanssa. Tällä kertaa hänellä näytti olevan mukana joku museokapineen näköinen viisarimalli. Tämän uuden mittarin kanssa oli jälleen samanlainen pillishow. Viimein pillin ollessa kiinni mittarissa, sain taas kunnian puhaltaa.

- Nyt sellainen piiiiitkä puhallus aivan sieltä keuhkojen pohjalta asti, Kosti opasti silmät kiiluen.
- Siis sellainen perseen pohjastako?
- Seuraavasta tyhmästä kysymyksestä tulee pamppua! Kosti rääkäisi ja tunki mittarin suuhuni.

Puhalsin tällä kertaa todella pitkään ja hartaasti. Melkein alkoi jo tajunta pimetä, ennen kuin tunsin Kostin ottavan pillin pois suustani. Kosti aloitti jälleen mittarin seuraamisen ja minä manailin kirveleviä keuhkoja. En tiennytkään, että terveisiinkin keuhkoihin voi sattua tuollainen puhaltaminen.

- Ei nouse ei! Kosti parahti taas muutaman minuutin kuluttua.
- Mennäänkö parille oluelle tuonne paikalliseen ja testataan uudelleen nuo mittarit? Ehdotin hymyillen.
- Ei mennä! Kosti jatkoi tiukkaa linjaansa.
- Hei, se minun pilli! Huudahdin hätääntyneenä.
- Tässä, Kosti sanoi ja ojensi sen minulle.
- Minun on varmaan turha pyytää tähän teidän nimmareita? Totesin pilliä syynätessäni.
- Vittu, vitun vittu, joko minä saan lyödä sitä? Kosti alkoi raivota.
- Älähän nyt, sotkeentuu vaan hyvä pamppu jos tuota alat mättää, Japi rauhoitteli virkaveljeään.
- Minä vaikka laitan äidin pesemään sen jos saan edes vähän hujauttaa, Kosti aneli.
- Yrittäisit nyt vaan kasvaa irti siitä äidistäsi ja keskittyä seuraamaan minun työskentelyä tällaisissa tilanteissa, Japi opasti Kostia.

Minulla oli jo käsi valmiina Rutinoffin ovenkahvassa, alkoi nimittäin pelottaa tulevaisuus jostain kumman syystä. Ynnätessäni mielessäni Iso-Jöön ja tämän nuoren konstaapelin käyttäytymistä, tulin siihen tulokseen ettei kaikilla poliiseillakaan ole kaikki kotona. Enhän minä halveksinut virkavaltaa, en vaan oikein ymmärtänyt tuollaista tiukkapipoista nipottamista ja väkisin syyllisen hakemista.

- Mennäänpä tuonne poliisiautoon kirjoittamaan teille ne sakot, Japi sanoi ja viittoili minua nousemaan Rutinoffista.
- Eihän minun tarvitse mennä takapenkille tuon kanssa, sanoin ja viittasin vähää vaille kuolaavaa Kostia.
- No ei tarvitse, Japi naurahti ja lähti edellä autolle.

Minulle jopa avattiin takaovi, että pääsin istuutumaan. Jäin tosin kaipaamaan sitä jenkkisarjoista tuttua ”varokaa päätänne” kommenttia. Pienen hetken mielessäni kävi sellainen kysymys, että voisikohan sen sanomatta jättämisestä haastaa täällä Suomessa ketään oikeuteen? Paikalla vallitsevan kireähkön tunnelman takia päätin jättää sen kysymättä.

- Aloitetaan siitä ylinopeudesta, paikalla oli kolmenkympin nopeusrajoitus, Japi alkoi selittää.
- Aloitetaan vaan. Saitteko sen nauhalle? Ottaisin siitä mielellään kopion, jos se vaan on mahdollista, innostuin asiasta.
- Perkele, että pitäisi vielä herralle nauhoittaa se ylinopeus, Kosti alkoi jälleen karjua.
- Olisiko se liikaa pyydetty, että saisin sen cd:llä?
- Kas kun ei sellaisena t-paitana? Kosti irvisteli.
- Toi oli hyvä idea. Mitä sellainen paita maksaa? Innostuin jo pelkästä ajatuksesta.

Minun mielestä olisi aika reteetä kulkea t-paita päällä jossa on kuva ylinopeutta ajavasta Rutinoffista ja siinä mukana tutkan antamat lukemat ja päivämäärä. Olin jo mielessäni päättänyt tilata sellaisen mustana, kun Japi jatkoi juttuaan.

- Valitettavasti meillä ei ollut mitään nauhuria tai kameraa, ainoastaan tämä tutka tässä, Japi näytti kojelaudan päällä olevaa kapinetta.
- Voi harmi, manasin huonoa tuuriani. Olisi saanut sattua videoauto, niin saisin edes jonkinmoisen kuvan muistoksi tästä historiallisesta tilanteesta.
- Tämä teidän nimi on luvalla sanoen outo. Että ihan Rutinoffin kuski. Lisäksi löytyi maininta, että olette vaihtaneet nimen joitain vuosia aikaisemmin, Japi uteli.
- Joo, isäni eläessä olin Rutinoffin kuskin poika, valaisin tätä tilannetta.
- Se on varmaan jossain huumeessa, Kosti puuttui taas keskusteluun sivusta.
- Älä hölmöile vaan ota tuosta purkkaa ja keskity siihen, Japi naurahti ja ojensi purkkapussin Kostille.
- Miksi tämä ajokortti on uusittu aivan äsken? Menikö vanha hajalle? Japi jatkoi utelemista papereita täytellessä.
- Ei mennyt, vaan yksi kurja nimismies nimeltä Iso-Jöö teki minulle aika ruman tempun.
- Häh? Se emäkyrpä joka jäi eläkkeelle jokin aika sitten ja muutti samana päivänä Ulan Batoriin? Japi ulvahti.
- Sama mulkku, totesin vaisusti.
- Tekö laitoitte sen Mondeon siihen autokoulun pihalla olevaan liikennemerkkiin kiinni? Kosti heräsi keskusteluun purkansyönnin lomasta.
- Joo, myönsin ja olin varma, että nyt tulee pampusta, maglitesta ja vielä siitä kojelaudan päällä olevasta painavannäköisestä tutkastakin.
- Saatana, se oli miehen teko, Kosti hihkui.
- Mikä sille tuli? Kysyin Japilta varovasti.
- Kosti ei tullut Iso-Jöön kanssa ollenkaan toimeen ja oli sen kitukasvuisen idiootin hampaissa jatkuvasti.

Tämän jälkeen sain katsella hämmästyneenä, kun Kosti otti Japin kädessä olleen lomakkeen ja teki siitä silppua auton lattialle. Silputtuaan lomakkeen, Kosti otti minun ajokortin ja auton rekisteriotteen ja ojensi ne minulle hymyillen.

- Vittu mikä jätkä, pisti sen emämulkun maailmalle pakoon, Kosti riemuitsi ja pomppasi avaamaan poliisiauton takaoven.
- Onko tämä tällä selvä, vai saanko vielä jotain lahjuksiakin? Kysyin varmuuden vuoksi.
- Joo tule joskus meidän yhdistyksen ravintolaan punaiseen pysäytysvaloon, niin tarjoan illan, Kosti jatkoi riemuitsemistaan.
- Missä päin se on?
- Tampereella.
- Pidetään mielessä, sain mutistua Rutinoffia kohti kävellessäni.

Lähtiessäni linja-autopysäkiltä Rutinoffilla, minulla kävi mielessä, että olisikohan pitänyt puhalluttaa se nuorempi poliiseista, käyttäytyminen heitteli kovin laidasta laitaan. Toisaalta Isö-Jöön viholliset ovat periaatteessa minun ystäviäni, joten päätin haudata koko ikävän episodin mielestäni. Ajelin suorinta tietä kotiin ja tempaisin kotona muutaman tuhdin konjakkipaukun.

Yöllä näin unta nimismies Iso-Jööstä. Hän oli kotiutunut hyvin sinne Ulan Batoriin ja alkanut sivuhommina ratsaamaan polkupyörien renkaiden kulutuspintoja sanakirjaa apuna käyttäen.


Rutinoffin kuski






© Rauno Vääräniemi