Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

20.02.2004

Essoja siellä ja Essoja täällä


Ajelimme kaikessa rauhassa muutaman kilometrin, ennen kuin Reiska pysäytti Mazdan tiesivuun ja kaiveli taskustaan rypistyneen paperilapun.

- Lainaahan pisneskumppani puhelintasi, hän tuumasi ja ojensi kätensä.

Kaivoin puhelimeni vyöltä ja annoin sen Reiskan käteen. Arvasin hänen soittavan seuraavaan paikkaan jostain toisesta autosta.

- Kuuntele tarkkaan, soitan tuosta toisesta helmestä, Reiska murahti ja näppäili numeroita puhelimeen.
- Totta kai, lupasin hänelle ja höristelin korviani.

Reiska painoi luurinkuvaa ja toisessa päässä vastattiin melkein välittömästi. Tällä kertaa saatoin kuulla vain Reiskan puhumat kommentit.

- Se on Reiska tässä terve. Teillä oli tuollainen Mazda myynnissä?
- Ai että on vielä. Milloinka se on leimattu?
- Joo, joo, uskotaan kyllä. Missä kunnossa jarrut ovat? Lähinnä jarrupalojen kunto kiinnostaa?
- Vai ovat uuden veroiset, kuulostaa hyvältä. Miten kuljettajan oven saranoiden kanssa on, eli roikkuvatko ovet jo pahasti?
- No ei muuten, mutta näin ammattimiehenä sitä tulee kiinnitettyä huomiota kaikenlaisiin pieniinkin yksityiskohtiin, Reiska tuntui perustelevan kysymystään.
- Siis ovat kunnossa. Millä rasvalla niitä on voideltu?
- Ai ei ole tietoa. Njoo, tuollainen tietämättömyys kyllä haiskahtaa hieman.
- Kyllä kyllä, mutta voimmeko tulla ihan itse toteamaan sen auton kunnon.
- Tiedän.
- Käykö, että ajelemme sinne suorinta tietä?
- Nähdään siellä, moi!

En alkanut turhia hätäillä ja kysellä Reiskalta, että miltä se auto hänen mielestään kuulosti. Olihan hän jo lehdestä katsoessaan todennut tämän Mazdan ja sen edellisen Kadetin todellisiksi helmiksi muiden myytävien autojen joukosta. Reiska raapusteli tyytyväisesti myhäillen jotain paperiinsa ja ojensi tämän jälkeen puhelimeni takaisin. Reiska käynnisti auton ja lähti liikenteeseen. Parin kilometrin ajon jälkeen en enää malttanut pitää suutani kiinni.

- Noh? Utelin.
- Taitaa vähän uteliaisuus rassata teikäläistä? Reiska naurahti.
- Vähän kyllä kiinnostaa. Missä se auto on nähtävissä?
- Aikoi tuoda sen Mellunkylän Esson pihalle.
- Olikos minkä niminen myyjä?
- Taisi Eemeliksi itsensä esitellä, Reiska muisteli kulmiaan kurtistellen.
- Ja oli uusilla jarrupaloilla vai?
- Kehui juuri viimeviikolla laittaneensa uudet, Reiska hehkutti.
- Miten ne kuskinoven saranat?
- Ovet eivät kuulemma roiku ollenkaan ja saranat ovat tuoreessa öljyssä.
- Vaikuttaa puhelun perusteella aika hyvältä, totesin.
- Niinpä, sitä kun meikäläinen osaa jo lehdestä poimia nämä helmet, Reiska elvisteli.
- Et tullut kysyneeksi sitä karvajuttua?
- En viitsinyt udella, kyllähän sen näkee sitten paikanpäällä, Reiska murahti.

Minulle jäi jotenkin sellainen tunne, että Reiska taisi unohtaa koko karva-asian kysymisen, niin mietteliääksi hän meni asiaa udeltuani. Muutaman kilometrin ajamisen jälkeen otin puheeksi taas sen karva-asian:

- Tuota, jos minä vaikka soitan ja kysyn siltä niistä karvoista?
- Ei tarvitse enää, Reiska totesi teennäisen huolettomaan sävyyn.
- Kuinka niin? Hämmästelin.
- Analysoin juuri mielessäni sen puhelun ja tulin siihen tulokseen, ettei siinä autossa ole minkään eläimen karvaa, Reiska selitti naama peruslukemilla.
- Kunhan ehdotin, mutisin hämmentyneenä vastauksen.
- Saat anteeksi. Se on kato meillä ammattimiehillä ihan omat konstit selvitellä tuollaiset asiat, Reiska selitteli.

Matka jatkui jälleen vähän hiljaisemmissa merkeissä. Reiska taisi ilmeistään päätellen analysoida vielä sen puhelun loppua, koska ei puhunut yhtään mitään. Ajoimme aikamme ja viimein Reiska käänsi autonsa Esson pihaan. Aloin katsella tarkemmin paikkaa mihin oli tultu ja totesin sen olevan aivan väärä Esso. Toki minulle olisi käynyt tämäkin Esso, mutta se Mazdan myyjä ei varmaankaan ollut täällä autoaan esittelemässä.

- Eiköhän me pojat mennä ostamaan tuo Mazda pois kuleksimasta, Reiska tuumasi ja hyppäsi ulos autosta.

Katsoin hämmästyneenä hänen peräänsä ja totesin pihan perällä seisovan vanhan Mazda 626:sen. Olin aika ihmeissäni moisesta käänteestä. Nyt oli joku muukin sekoittanut Essot keskenään tai minä olin tulossa hulluksi. Nousin myös ulos autosta ja menin sisälle huoltoasemalle.

- Hyvää päivää, onko tämä Mellunkylän Esso? Kysäisin kassalla olevalta nuorelta tytöltä.
- Ikävä kyllä tämä on Vaaralan Esso.
- Oletko nyt ihan varma ettei kukaan ole yöaikana vaikka vaihtanut niitä keskenään?
- Milloin tää tulee ulos televisiosta? Tyttö kysäisi yllättäen.
- Jaa että mikä? Hämmästelin minä nyt vuorostaan.
- Sä oot varmaan jostain piilokamerasta, eihän kukaan muu voi noin hölmöä kysellä.

Vakuuttelin tytölle, etten ole mistään televisioon viittavastakaan. Ehkä selitykseni ei mennyt perille, sillä hän pinkaisi takahuoneeseen ja ilmoitti tulevansa takaisin paranneltuaan meikkiään. Odottelin kärsivällisesti muutaman minuutin ja pian tyttö ilmestykin takaisin tuhdisti meikattuna.

- Missäs päin ne kamerat ovat? Tyttö uteli ja kurkki mittarikentälle päin.
- Niin no, ne ovat siellä Mellunkylän Essolla. Minä olen vissiin erehtynyt huoltoasemasta, selittelin pienen hätävalheen.
- Voi harmi, minä olisin niin mielelläni tahtonut televisioon, tyttö surkutteli.
- Ehkä joku toinen kerta sitten, sanoin ja poistuin aseman sisätiloista.

Kävelin mittarikentän poikki pihan perällä olevan Mazdan ja sitä syynäävän Reiskan luokse. Reiska oli niin työntouhussa, ettei edes huomannut tuloani, ennen kuin rykäisin kuuluvasti.

- Katohan, sieltähän se minun pisneskaverikin suvaitsee saapua. Jokos teit tärskyt tuon sisällä olevan tyttösen kanssa?
- Täh, miten sinä sellaisen kerkesit huomata? Ihmettelin ääneen, koska Reiska oli mielestäni ollut täysin syventynyt tuohon Mazdaan.
- Tuota peiliä katsellessani huomasin, Reiska myhäili.
- Oletko muuten ihan varma, että olemme oikeassa paikassa? Kysyin varovaisesti.
- Kuule, sitä on meikäläinen ajanut taksia täällä aikoinaan, joten älä edes yritä laittaa ehdolle moista vaihtoehtoa, Reiska selitti tietämyksen ja kokemuksen syvällä rintaäänellä.
- Mielestäni tuolla lukee, että Esso Vaarala, korjasin hänen tietämystään.
- Ei niitä kaikkia ränttejä pidä mennä uskomaan, Reiska tuhahti.

Jäin hieman epämääräsin tuntemuksin katselemaan, kun Reiska reuhtoi auton renkaita voimiensa takaa.

- Älä herrantähden hajota sitä, yritin vielä estellä häntä.
- Ei tämä mitään hajoa, kokeilen vain laakereiden välykset.
- Niin, mutta jos sen omistaja tulee paikalle?
- Sitähän tässä olen jo odotellutkin, Reiska murahti ja rynkytti takapään iskunvaimennusta koko painollaan.
- Anteeksi, saisinko laittaa nämä juomat tuonne peräkonttiin? Tiedusteli viereeni ilmestynyt vanhempi mieshenkilö.
- Kaikin mokomin, sanoin hänelle ja siirryin kohteliaasti syrjään.

Tämä jo harmaantunut mies käveli auton takaluukun päällä riehuvan Reiskan viereen ja pysähtyi hämmästynyt ilme naamallaan katsomaan Reiskan touhua. Viimein Reiskakin huomasi hänet ja lopetti Mazdan keikuttamisen.

- Tultiin ostaa näppäämään tämä auto, Reiska sanoi miehelle.
- Ostamaan? Mies hämmästeli.
- Olihan tämä sitten varmasti leimattu? Reiska aloitti tivaamisen.
- Niin no, olenhan minä sen joka vuosi leimannut, pappa selitti juomapullot käsissään.
- Nuo jarrupalat eivät kyllä vaikuta kovin uusilta. Taisit lasketella luikuria puhelimessa, Reiska torui pappaa.
- Voi eihän tähän ole vielä koskaan niitä vaihdettu, pappa selitteli.
- Kuulepas Rutinoffin kuski miten laadukkaita autoja nämä Mazdat ovat. Tälläkin oli ilmoituksen mukaan ajettu jo 483 tuhatta kilometriä ja vielä alkuperäiset jarrupalat, Reiska hehkutti.
- Anteeksi, mutta minä olen ajanut tällä uudesta asti vain 83 tuhatta kilometriä, pappa korjasi.
- Häh? Oli nyt Reiskan vuoro hämmästellä.
- Sitä paitsi en ole edes myymässä tätä, olen jo testamentannut tämän pojanpojalleni, pappa jatkoi selittämistä.
- No kuka perkele se siellä puhelimessa sitten valehteli? Reiska kirosi.
- En osaa sanoa. Voisitteko siirtyä, että saan nämä juomat konttiin ja pääsen kotimatkalle, pappa sanoi ja ojensi kättään takakonttia kohti.
- Reiska, millä vuosisadalla sinä olit sitä taksia ajamassa? Huutelin hieman etempää.

Reiska siirtyi pois Mazdan takaa ja tuli viereeni katselemaan, kun pappa pakkasi juomat autoon ja lähti tämän jälkeen rauhallisesti köröttelemään kohti kehä kolmosta. Minulla oli mielessä jo vaikka mitä nerokasta sanottavaa, kun Reiska kerkesi avata suunsa:

- Ei mene hyvin teillä nuoremmillakaan, hän puisteli päätään jotenkin säälivän oloisena.
- Kuinka niin?
- Sinullakin meni noin pitkään, että tajusit kyseessä olevan aivan väärän auton, Reiska selitti naama peruslukemilla.
- No nyt en ymmärrä ollenkaan?
- Katsos, kun minähän nimenomaan sanoin myyjän laittaneen autoonsa uudet jarrupalat viime viikolla.
- Niin?
- Sitä niin, että näkihän sen jo tumpelompikin puoleenväliin pihaa, ettei tuossa autossa ollut uusia jarrupaloja, Reiska selitti kädet syvällä haalareiden taskussa.

Myönsin kyllä itselleni, etten ollut tajunnut kiinnittää mitään huomiota tuon Mazdan jarrupaloihin edes ihan sen auton vierellä, puhumattakaan puolesta välin pihaa. Jotenkin koin sen aivan turhaksi asiaksi, koska olimme väärän Esson pihalla.

- Miksi sitten riehuit sen väärän auton kimpussa? Utelin Reiskalta.
- Ihan kuule vain koulutustarkoituksessa. Ajattelin antaa sinullekin mahdollisuuden päteä ja huomata tuollainen asia aivan itse. Hukkaanhan se kylläkin hyvä idea meni taas kerran, Reiska murahteli.
- Miksi sitten kirosit sille papalle puhelimessa valehdellutta henkilöä? Tivasin.
- Katsos, kun meikäläisellä on hieman näyttelijänkin vikaa, niin ajattelin tuolla pelastaa sinun tietämättömyyden, Reiska kuittasi ja niisti perään nenänsä isoon trasselitukkoon.
- Voisikos herra näyttelijä näyttää sitten tien sille oikealle Essolle? Hekottelin mokomallekin selitykselle.
- Joudetaanhan tästä jo, meni tässä koulutushommassa aikaa aivan tarpeeksi hukkaan, Reiska totesi ja lähti pitkin askelin kohti omaa Mazdaansa.

Harpoin perässä, etten vaan sattuisi jäämään matkasta. Minua ei huvittanut alkaa kysellä kyytiä kotiin täältä periferiasta. Istuuduimme autoon melkein yhtä aikaa ja Reiska starttasi Mazdansa käyntiin. Melkein samassa hän kuitenkin sammutti moottorin ja murahti.

- Saamari, löi vatsan ruikulille. Taisi olla kuitenkin liian laihaa se aamuinen sumppi.
- Onneksi ei keritty vielä lähteä, huokaisin ääneen.
- Sanos muuta. Minäpä kipaisen vessassa ja tempaisen samalla tuolta huoltamolta jotkut pannunpohjat vatsalääkkeeksi, Reiska tuumasi ja nousi autosta.
- Voisin tulla mukaan, huusin avattuani oman oven.
- Älä suotta. Olet vähän hidas noissa liikkeissäsi, joten odottele vain kiltisti täällä autossa.
- Niin no, mutisin Reiskan loittonevalle selälle.

Olihan se totta, että olin Reiskaan nähden aika verkkainen liikkuja. Meikäläinen kun ei ollut tottunut juoksemaan rahan perässä. Sitä oli muutenkin siunautunut sukanvarret täyteen. Olihan minun mielestä ihan kiva seurata vierestä, kun Reiskan kaltaiset ammattimiehet painoivat duunia ja tiesivät lähes joka asiasta kaiken. Itse olin ammentanut tietoni autoista lähinnä sängyssä selällään maaten ja Sumuvalo-lehteä lukien. Tietysti juttuja oli tarttunut korviin myös tutuilta ja internetistä. Kahvihammasta alkoi kuitenkin kolottaa siihen malliin, että säntäsin vauhdilla Reiskan perään. Kurvasin huoltoaseman ovesta sisään, kun korviini kantautui Reiskan kysymys:

- Siis etkö sinäkään tiedä missä se Mellunkylän Esso on?

Livahdin oitis hyllyjen väliin kuuntelemaan kassalla olevan tytön ja Reiskan jutustelua. Reiskan mielestä tällainen salakuuntelu olisi ollut rumaa, mutta minusta erittäin mielenkiintoista. Valitsin sellaisen paikan josta pääsin näkemään suoraan kassalle.

- Onko puhelinluetteloa, siinä on osoite? Reiska uteli.
- Oletko sinäkin sitä television porukkaa? Tyttö uteli kaivellessaan puhelinluetteloa tiskin alta.
- Mitä helvettiä, onko se saamari Itäväylällä? Reiska parahti saatuaan luettelon käsiin.
- Olisko minulla mitään mahdollisuutta päästä johonkin pieneen osaan? Tyttö jatkoi sinnikkäästi utelemista.
- Näyttää aika pahalta, Reiska murahti paiskatessaan luettelon kiinni.
- Niinkö? Tyttö uteli surkean näköisenä.

Tässä vaiheessa livahdin nopsaan pihalle ja kiersin nopeasti nurkan takana olevan Mazdan luokse. Kerkesin juuri ja juuri laittaa oven kiinni, kun Reiska harppoi nurkan takaa muka haalariaan napitellen.

- Perhana mikä ruikulitauti, Reiska sanoi autoon istuutuessaan.
- Auttoiko se pannunpohja?
- Auttoi kyllä, ottivat vaan peevelit siitä vielä täyden hinnan, Reiska naurahti.
- Toivottavasti tulppa pitää, ettei tule seuraava lasti haalareihin, totesin osaaottavasti.
- Kyllä pitää, minä ammattimiehenä tiedän miten hommat hoidetaan, Reiska totesi ja käynnisti Mazdan.


Rutinoffin kuski




© Rauno Vääräniemi