Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

23.01.2004

Närän nimpparit


Heräsin uuteen viikkoon täynnä energiaa. Viikonloppu oli mennyt kotosalla marsujen kanssa touhuillessa. Nyt minulla oli vakaa aikomus lähteä haukkaamaan happea pihalle. Raahauduin keittiöön ja vilkaisin jostain kumman syystä kalenteria. Yleensä en sitä katsele, koska mitäpä se meikäläisen elämää heiluttaa mikä päivä tai kuukausi on menossa. Totesin meidän elävän joulukuun ensimmäistä päivää. Käännyin jo pois kalenterin äärestä, kun tajuntaani piirtyi jostain kumman syystä Närän etunimi. Laitoin silmät kiinni ja yritin miettiä syytä nimen mieleen juolahtamiseen. Silmien kiinni laittaminen ei auttanut, joten menin ja latasin kahvinkeittimeen satsin kahvia. Samalla kun painoin keittimen virtanapista, minulla sytytti. Kalenterissa oli ollut maininta Oskarin nimipäivästä! Ryntäsin oitis olohuoneen puolelle ja tartuin puhelimeen. Närä saattaa vaikka loukkaantua jos en onnittele häntä. Valitsin numeron ja totesin sen olevan varattu.

En lannistunut vaan yritin uudelleen ja uudelleen. Noin kolmenkymmenen yrityksen jälkeen kävin hakemassa mukillisen kahvia ja yritin taas. Nyt pääsin kolmannella yrittämällä jonottaan. Joku tässä haiskahti, sillä ei ennen Närän puhelimeen ole vastannut monotoninen naisen ääni, joka sanoi minun olevan jonossa. Vihdoin joku nosti luurin.

- Närän onnittelupuhelin, kuului luurista vanhemman naisen äänellä.
- Onko Oskari? Tiedustelin hämmästyneenä.
- Tulevatko onnittelut Visalla vai Mastercardilla? Täti jatkoi.
- Täh?
- Käteisonnittelut eivät käy, sillä emme halua nimettömiä onnittelijoita, täti jatkoi sinnikkäästi puhettaan.
- Olisin vain jutellut Närän kanssa, yritin selittää tädin papatuksen väliin.
- Se maksaa. Jos ei ole rahaa, niin pyydämme teitä palaamaan asiaan hankittuanne ensin vakaan taloudellisen pohjan tällaiselle suhdetoiminnalle, täti selitti hieman jo narahtavalla nuotilla.
- Pistä sitten Mastercardilla, murahdin luuriin.

Tämän sanottuani täti ilmoitti pienimmän onnittelusumman olevan kulujen takia 50 euroa. Käväisin hakemassa luottokortin lompakosta ja palasin puhelimeen.

- Haloo, halooo! Täti huhuili nostaessani luurin korvalle.
- Täällä ollaan, kävin vain luottokorttini.
- Puhelu on venynyt yli normiajan, joten onnittelunne tulee maksamaan sata euroa, täti narahti.
- Pistä toinen satanen lisää, käväisen nimittäin ottamassa nyt toisen mukillisen kahvia, murahdin luuriin ja iskin sen vauhdilla olohuoneen pöytään.

Kävin hakemassa toisen kahvimukillisen, enkä pitänyt mitään kiirettä. Tälle puhelulle oli jo tullut niin paljon hintaa, että minulla oli jo oikeus viivytellä. Istahdin rauhallisesti sohvalle ja nostin luurin korvalle.

- Haloota, joko minä pääsen kohta juttelemaan sen Närän kanssa? Huhuilin luuriin.
- Vielä yksi minuutti, niin olisitte pudonneet linjalta, täti murisi.
- No siinäpä vahinko olisi tullut, siis teille, naurahdin ääneen.
- Luottokorttinne numero, kiitos! Täti narahti jälleen.

Latelin luottokortin numeron ja kaikenmaailman varmennusnumerot kaupanpäälle. Tämän jälkeen sain odotella taas tovin. Muutaman minuutin kuluttua linjalta kuului kilahdus, ja Närä tuli ääneen.

- Oskari Närä puhelimessa. Olen kiitollinen, että uhrauduitte vapaaehtoisesti lahjoittamaan pienen summan nimipäiväonnittelurahastooni, Närä paasasi.
- Sanotko sinä perkeleen Toyota-tavi, että vapaaehtoisesti, karjuin luuriin naama punaisena.
- Kah, naapurihan se siellä elämöi, Närä ilahtui.
- Vähemmästäkin, lahjoitin sinulle juuri 200 euroa ja sillä hinnalla pitää saada huutaa jo ainakin viikko.
- Älä ole kade, Närä puolustautui.
- Miten niin kade?
- Koska et itse ole niillä rusinan kokoisilla aivoillasi keksinyt tällaista hienoa ja tuottavaa ideaa, Närä selitti.
- No just, totesin hämmästyneenä moiselle väittämälle.
- Myönnä pois, että Toyotalla ajavat normaalia älykkäämmät ihmiset, Närä vaahtosi.
- Pitääkö minun nyt ymmärtää tämä asia niin, että Toyotalla ajavat tajuavat palkata luuriin vastaamaan vanhan narisevan mummelin?
- Älähän kuule räkänokka pilkkaa meidän kerhon sihteeriä. Sitä paitsi Esteri on vasta puolessa välin yhdeksääkymmentä, Närä murisi luuriin.
- Sittenhän Esteri on kerinnyt autoilla hyvän tovin ihan oikeillakin autoilla. Eikös Toyotaa alettu tuoda Suomeen vasta 60-luvun loppupuolella? Hekottelin luuriin.
- Klik!

No voi halvattu sentään, Närä paiskasi pokkana luurin minun korvaani. Ei tainnut huumorinkukka oikein kukkia näin joulukuun alkupäivinä, ajattelin huvittuneen moisesta käyttäytymisestä. Laitoin luurin paikoilleen ja olin juuri nousemassa sohvalta, kun puhelin alkoi soida. Nappasin luurin ja vastasin siihen.

- Tämä on nimipäiviä vastustavan seuran automaattinen puhelinvastaaja. Olemme juuri suttaamassa kalenterista yli tämän päiväsiä nimipäivänviettäjien nimiä. Jättäkää äänimerkin jälkeen nimenne, ellei se satu olemaan Oskari, töööt.
- Hei haloo, kyllä minä tiedän kuka siellä on, Närä huusi luuriin reippaalla voimakkuudella.
- Mistäs arvasit?
- Soitin sinun numeroon, Närä tuhahti.
- Oi, miten fiksuja te Toyotistit olettekin, naurahdin.
- Oli minulla asiaakin. Mitä annat minulle nimpparilahjaksi? Närä uteli.
- Höh, juurihan minä soitin kahdellasadalla eurolla sinulle, tuhahdin mokomallekin kinuajalle.
- Se oli vain onnittelupuhelu, lahjat ovat erikseen, Närä puolustautui.
- Että ihan lahja?
- Aivan, ottaisin mielelläni jotain arvokasta.

En voinut uskoa korviani. Närä oli tainnut tulla hulluksi tämän nimipäivänsä kanssa. Tiesinhän minä, että Närä oli joissain asioissa tolkuttoman ahne, mutta tämä meni jo todella mahdottomuuksiin. Tällä kertaa minä paiskasin luurin korvaan, pitäkööt perkeleen tonttu nimipäivänsä ja arvolahjansa, ajattelin sydämistyneenä moisesta ahneudesta. Tällä kertaa en saanut edes kättä pois luurilta, kun se soi jälleen.

- Voi perse sinun kanssa, eikö sille ahneudelle ole mitään rajaa? Karjuin luuriin.
- Öh tuota, nyt meni hieman ohitse, voisitko selittää aivan alusta? Kuului Honda Hemmon ääni luurista.
- Ai perhana, Hemmoko se siellä?
- No minähän se täällä, Hemmo sanoi.
- Mitäs tuunausrintamalle kuuluu?
- Muuten hyvä, mutta kesällä levitetyt lokasuojat varisivat ensimmäisellä pakkasella motarille, Hemmo surkutteli.
- Harmi. Oliko vanhaa pakkelia?
- En minä tiedä, taisi vaan olla se kolmen sentin pakkelilevitys vähän liikaa, Hemmo naurahti.
- Harrastuksen haittapuolia tuollaiset tekniset takaiskut, totesin osaaottavasti.
- Niinpä. Et muuten ikinä arvaa, että keneltä se levitysidea pakkelin kanssa oli peräisin?
- Viettääkö kyseinen henkilö tänään nimppareita? Utelin Hemmolta.
- Sama pelle, Hemmo murahti.
- Miten sinä nyt menit Närää uskomaan tuollaisessa asiassa? Olethan sinä ennenkin pärjännyt ilman sen neuvoja.
- Älä muuta virka. Jotenkin se vaan tuntui uudelta ja erilaiselta idealta varsinkin, kun kenelläkään muulla ei ollut samanlaista, Hemmo puolustautui.
- Halusit sitten olla pioneeri siinäkin asiassa?
- Ei toisten matkimisella saa tarpeeksi katu-uskottavuutta enää nykyaikana. Pitää olla jotain uutta ja erilaista, Hemmo tilitti.

Tiesinhän minä jo aikaisempien keskusteluiden pohjalta, että tuunaushommissa olivat uudet ideat rautaa ja ne toivat parhaan arvostuksen piireissä. Toivottavasti Hemmo oli ottanut tuosta opikseen, eikä enää toista kertaa sotkeutunut Närän Toyota-foorumilta lukemiin nerokkaisiin ideoihin. Närä vaan tuppasi olemaan sitkeästi mukana ringin kiertämisessä teinien kanssa. Vähintään kolmena iltana viikossa Närä starttasi Corollansa ja suuntasi sen keulan kohti Tikkurilaa. Hemmo pyöri siellä samoissa paikoissa, joten vaara saada vaikutteita on ilmeinen.

- Kuulitkos muuten miten Närälle kävi viime perjantaina, kun poliisit sakottivat korttelirallin ajajia? Hemmo tiedusteli.
- Miten? Joutuiko ihan putkaan?
- Ei mitenkään.
- Täh? Hämmästelin.
- Närälle ei käynyt mitenkään. Poliisit eivät voineet uskoa, että tuollainen vanha äijän kääkkä muka ajaa korttelirallia. Luulivat, että pappa on vaan eksynyt kotimatkalla ja opastivat Närän himaan, Hemmo hekotteli.
- Miten teille kävi?
- Saatiin rikesakot ja kehotus pysyä poissa, Hemmo naurahti.
- Oletkos muuten jo onnitellut Närää? Kysyin Hemmolta.
- En ole, minulla ei ole luottokorttia.
- Hei, tulisitkos pihalle avuksi?
- Mitä mielessä? Hemmo uteli.
- Tehdään Närälle nimpparilahja.
- Okei.

Sovin Hemmon kanssa, että olemme parkkipaikalla noin vartin päästä. Olin puhelun aikana saanut idean Närän nimpparilahjan suhteen. Närä halusi jotain arvokasta lahjaksi ja minulla oli hänen arvolleen sopiva lahja mielessä. Menin puhelun jälkeen makuuhuoneeseen ja otin lipaston laatikosta mustan tussin, sakset ja kirkasta teippiä. Tämän jälkeen otin jakkaran ja menin yläkaapille. Otin sieltä takaosasta siististi taitellun paperin. Olin joskus tallettanut ison valkoisen paperin sinne ja nyt sille olisi käyttöä. Saatuani paperin käsiin, menin taas olohuoneeseen ja valitsin Ping Pongin numeron.

- Ping Pong, kuului vastaus luurista.
- Rutinoffin kuski täällä terve, voisitkos tulla kohta pihalle?
- Minulla hoppu, minä keitän liisiä.
- No edes rappuun pariksi minuutiksi, yritin vielä.
- Minulla vain kaksi minuuttia aikaa, Ping Pong lässytti.
- Minuutti riittää, tule heti.

Laskin luurin alas ja singahdin saman tien rappuun Ping Pongin oven taakse. Kohta ovi rapisi ja hämmästyneen näköinen Ping Pong tuli rappuun. Levitin nopeasti valkoisen paperin rappuun ja osoitin sitä.

- Kirjoita tuohon omalla äidinkielelläsi että, Toyotoilla ajavat vain tosi mulkut, pyysin häntä.
- Mitä sinä oikein talkoita?
- Närälle ajateltiin Hemmon kanssa pientä nimipäivälahjaa, selitin Ping Pongille.
- Nyt minä ymmällä. Sinä tehdä pilaa Oskalille.
- Niin teenkin, kirjoitatko? Tiedustelin ja ojensin hänelle tussin.

Ping Pong katseli hetken aikaa pää kallellaan ja alkoi sitten raapustella harakanvarpaitaan paperille. Teksti oli yllättävän nopeasti sutattu paperille. Ainoastaan Toyota sana oli tajuttavissa, muu meni ainakin minun silmissä hepreaksi. Kiittelin Ping Pongia ja tämä livahti todella nopeasti takaisin liisikattilansa äärelle. Taittelin paperin varovasti nippuun ja painelin se kainalossa pihalle. Minulla oli mennyt aikaa sen verran, että Hemmo oli jo siellä odottelemassa.

- Piirretäänkö me jotain Närälle? Hemmo ihmetteli huomattuaan paperin ja tussin.
- Tehdään kyllä taidetta, mutta ei sentään alennuta omaa taiteellista lahjakkuuttamme tällä tavalla tuhlaamaan, sanoin Hemmolle.
- Kerro?

Selitin Hemmolle, että mitä olin ajatellut lahjan suhteen. Levitimme tämän jälkeen paperin Corollan takarenkaan takapuolelle. Hemmo keräsi muutamia pieniä kiviä ja laittoi ne paperin kulmiin painoiksi. Varmistin vielä lopuksi, ettei Ping Pongin kirjoittama teksti jäänyt renkaan kohdalle.

- Nyt työnnetään autoa taaksepäin, sanoin Hemmolle.
- Mitäs jos sillä on kässäri päällä?
- Ei ole, se kuulemma hidastaa parkista lähtöä, vastasin naurahtaen.

Onneksi näin oli, sillä muuten olisimme joutuneet ottamaan yhden renkaan auton alta ja pyörittelemään pelkkää rengasta paperilla. Vaikka autossa oli vaihde päällä, niin saimme sen kahteen mieheen liikkumaan paperin yli vallan helposti. Kun takarengas oli mennyt paperin yli, otimme sen pois asfaltilta. Työnsimme Corollan lopuksi takaisin samaan paikkaan.

- Oletko aivan tosissasi tuon lahjaidean suhteen? Hemmo epäröi kuraista paperia katsellessaan.
- Kyllä! Jos Närä kerran jäljentää oman autonsa kumimaton kuvion paperille ja laittaa sen seinälle, niin miksei sen renkaan kuviollekin voi tehdä samoin. Tämä on lisäksi aito, koska tässä on nämä harakanvarpaat, selitin Hemmolle.
- Niin no, Hemmo mutisi ja oli sen näköinen, että nauru pyrskähtää ihan koska hyvänsä.
- Nyt tarvittaisiin vielä jostain isot kehykset tälle taideteokselle, sanoin leikattuani paperista jo liikoja pois.
- Mulla olisi himassa yksi vanha bändikuva kehystettynä. Se joutaisi laittaa kierrätykseen, Hemmo kertoi.

Odottelin pihalla viitisen minuuttia, kun Hemmo kipaisi hakemassa sen kehyksen. Kehys oli aivan unelma tähän tarkoitukseen. Otimme taustapahvin auki ja poistimme Hemmon bändikuvan. Tilalle sovitimme äskeisen renkaanjäljellä viimeistelemämme valkoisen paperin. Saatuamme taustapahvin paikoilleen minulle iski vielä yksi koiruus mieleen. Otin mustan tussin ja tekstasin pahviin hinnaksi 120 miljoonaa jeniä. Katselin vielä Ping Pongin kirjoituksesta mallia ja töhersin parit risukasat sinnekin. Nyt joku voisi luulla taulun tulleen kaukaakin.

- Miltäs näyttää? Utelin Hemmolta.
- Ihan hyvältä, mutta omaan kotiin en tuollaista laittaisi edes pienestä maksusta, Hemmo naurahti ja tarkasti samalla Honda-lippiksensä lipan asennon.

Suunnittelimme paketoida sen ensin, mutta koska meillä ei ollut lahjapaperia, niin jätimme sen tekemättä. Tuohon samaan valkoiseen paperiin emme sitä viitsineet paketoida, se olisi saattanut haiskahtaa tyhmemmänkin nenään. Koska taulu oli hyvä noin, veimme sen Hemmon Hondan takapenkille odottamaan Närän saapumista. Tämän jälkeen otin kännykän ja soitin Närälle.

- Närän onnittelupuhelin, kuului luurista jälleen vanha tuttu narina.
- Sano sille ahneelle papparaiselle, että pihalla odottaa arvokas taide-esine päivänsankaria, sanoin luuriin ja katkaisin puhelun välittömästi sen jälkeen.

Noin kahdessa minuutissa Närä seisoi puuskuttaen meidän edessämme. Tiesin Närän olevan nopea liikkeissään, mutta tämä alkoi haiskahtaa jo intoilulta.

- Missä se on? Närä huohotti.
- Mikä? Kyselin mahdollisimman hölmön näköisenä.
- Se taide-esine mistä soitit.
- Minäkö soitin?
- Älä viitsi pihdata sitä, vaan anna jo, Närä aneli silmät kiiluen.
- Ei se minulla ole, totesin naurahtaen.
- Täällä se on, Hemmo sanoi ja osoitti Hondan takapenkille.

Närä kimposi saman tien vauhtiin ja puoliksi Civicin takapenkille. Pian sieltä könysi takaperin kohtuullisen tyytyväisen oloinen Toyota-fani. Närä piteli taulua kädessään ja käänteli sitä eri kulmiin. Lopulta hän vilkaisi taulun takapuolelle ja päästi pitkän vihellyksen.

- Alkoiko vanhan pumppu viheltää viimeisiä? Utelin häneltä.
- Ei minulla ole mitään hätää, kunhan vain vahingossa vihelsin, Närä selitteli jotenkin poissaolevan näköisenä.
- Mitäs pidät meidän lahjasta? Hemmo uteli Närältä.
- Se on aika kal..., siis tarkoitan kalteva tuo kuvio, Närä nikotteli.
- Onko? Sanoin hämmästyneenä ja menin katsomaan sitä kuviota tarkemmin.
- Katso miten se on kallellaan, Närä selitti ja käänsi taulun niin, etten vahingossakaan nähnyt sen takapuolelle.
- Voi hitto! Pitäisiköhän meillä lähettää se takaisin Japaniin? Kysyin Hemmolta.
- Ei tarvi, voin laittaa sen vinoon makuuhuoneeni seinälle, Närä kiirehti selittämään.
- Se on varmaan aika ruma vinossa, Hemmo aprikoi päätään kallistellen.
- Ei haittaa minua. Minä tästä lähdenkin sitä sommittelemaan, Närä totesi ja pinkaisi juoksuun.

Jäimme Hemmon kanssa katselemaan naureskellen juoksevan Närän perään. Homma oli mennyt täysin putkeen. Lahja oli tehty kierrätystavaroista ja molemmat osapuolet olivat täysin tyytyväisiä lopputulokseen. Närän hävittyä rappuun, minulla tuli mieleen yksi asia, joka oli vaivannut mieltäni jo jokin aikaa. Koska Närän puhelimeen vastasi kuitenkin se saamarin harppu, lähetin hänelle tekstiviestin: ”Paljonko onnittelupuhelin on tuottanut tänään?”

Minulla oli sellainen aavistus, että tuotto saattoi olla aika vähäistä. Yleensähän kukaan aikuinen ihminen ei juuri juhli nimipäiviään. Ensimmäisen kerran minä kuulin, että jollakin on oikein onnittelupuhelin sitä varten. Rupattelimme Hemmon kanssa muutaman minuutin, kun puhelimeni piipitti saapuneen tekstiviestin merkiksi. Viesti oli lyhyt: ”200 euroa, kiitos siitä uivelo.” Aavistukseni oli ollut oikea, olin ainut joka oli maksanut jotain. Homma oli ollut niin älytön, että maksoin mielelläni mokomankin pikkusumman.


Rutinoffin kuski




© Rauno Vääräniemi