Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

16.01.2004

Kalja-kuukkelit


Istuskelin kaikessa rauhassa ulko-oven vieressä olevalla penkillä, kun hullu ämmä paahtoi hirmuista vauhtia ovesta ulos. Katselin hölmistyneenä, kun hän vain vilahti ohitseni.

- Minne naapurilla noin kiire on? Huusin hänen peräänsä.
- Juggis soitti, pitää mennä heidän tallille antamaan niille toisille karjuille kurinpalautusta, hullu ämmä huuteli mennessään.

Taisi olla kiire, kun kelkkakin jäi parkkiin. Toisaalta, eihän tuollainen reipas liikunta olisi ollenkaan pahasta itse kullekin. Minä olin tosin saanut oman osani liikunnasta äsken niiden säkkien kanssa riehuessa. Totesin sen riittävän loppuvuodeksi näin pikaisesti pähkäiltynä. Mielessä kävi lähteä vilkaisemaan Kalen Ladaa, kun pihaan kurvasi Putte Saabillaan. Nousin ylös penkiltä ja kävelin hänen autonsa luokse.

- Mitenkä sairaus? Tervehdin Puttea.
- Ai Saabismi. No, meneehän se siinä, kun ei ole parempaakaan tarjolla, Putte naurahti.
- Mitäs sinä täällä keskellä päivää hiippailet? Utelin Putelta.
- Tulin syömään. Muija on kotona ja laittanut jotain pöperöä.
- Jaa, että ihan valmiiseen pöytään, totesin naurahtaen.
- Jep. Mitäs itse palloilet?
- Haistelen tuulia, heitin ylimalkaisesti.
- Hei, mitäs olet tehnyt autollesi? Putte hihkaisi huomattuaan peitellyn Rutinoffin.
- Suojasin sen.
- Parempi onkin. Ei tuollainen epämääräinen kinneri selviä Suomen talvesta ilman peittelyä. Toista se on tällainen laatuauto, Putte tuumasi ja taputteli Saabin kattoa.
- En minä talvelta sitä peitellyt, vaan hullulta lorottelijalta, puolustelin tekoani.

Tämän jälkeen kerroin Putelle Kalesta ja Wernerin puhelusta. Kerroin myös hullun ämmän kanssa suorittamastani peittelyoperaatiosta ja sen yllättävistä käänteistä.

- Älä nyt viitsi satuilla, eihän kukaan kuse toisten autoja kumoon, Putte naurahti säälivästi.
- En minä satuile. Syytä itseäsi jos lounaalta tullessasi Saab on kyljellään tässä parkkipaikalla.
- Joo, joo. Olisikohan sinulla aika mennä tarkistuttamaan pääsi? Putte hekotteli ja lähti kotia kohti.

Minulla ei ollut minkäänlaista aikomusta lähteä itseäni hoidattamaan, enhän ollut mitenkään syypää sellaisen päivän viettoon. Katselin Puten loittonemista vähän aikaa ja suuntasin sen jälkeen askeleeni kohti Laatokka Kalen porkkananväristä Ladaa. Minua kiinnosti suunnattomasti, että mikä auto siinä Kalen Ladan vieressä seisoi. Menin Ladan taakse ja totesin sen vieressä seisovan vanhan Escortin. Katselin tilannetta hieman tarkemmin ja totesin Kalen kuseksineen samalla sekä oman, että naapurinsa auton. Ladan katto oli vieläkin painuksissa hänen sessiostaan. Tässä nyt sentään oli vielä katto paikoillaan, edellisestähän me leikattiin se pois viime vappuna. Kiersin Ladan ympäri ja huomasin sen etupuolella olevan useita tyhjiä kaljapulloja. Nähtävästi Kalen äiti oli ajanut kotona asuvan aikamiespoikansa jostain syystä ulos ryypiskelemään. Kalella kun oli lievästi sanottuna alkoholiongelma. Koska Kalea itseään ei näkynyt missään, päätin mennä piipahtamaan läheisellä Luigin kioskilla. Kävelin motoristien tallin ohitse ja sielläkin vaikutti olevan rauha maassa. Edes hullun ämmän mekastusta ei kuulunut. Kioskille saavuttunani totesin rauhallisen maailmanmenon jatkuvan myös siellä. Luigi istui nojatuolissaan ja katseli satelliitin kautta jotain italialaista televisiokanavaa.

- Se on italiaksi päivää, totesin astellessani Luigin nojatuolin viereen.
- Katos kehveliä, tulitkos oikein rahaa tuhlaamaan, vai pelkästään minun kallista aikaani kuluttamaan?
- Kahvin voisit pistää aikasi kuluksi, vai onko siitä liikaa vaivaa? Kysäisin häneltä.
- Ota itse ja laita raha tiskille, en viitsi tuollaista hampuusia nousta kahvin takia palvelemaan, Luigi murahti.

Menin kahvipannun luokse ja kaadoin itselle pahvimukillisen kahvia. Otin maitokaapista maitoa ja kävin heittämässä euron kolikon tiskille. Palasin tämän jälkeen Luigin tuolin viereen.

- Joko olet siirtynyt bussiin? Utelin Luigilta.
- Kuinka niin?
- Lämpömittari on jo nollassa ja pikku Fiatit jäässä, naurahdin.
- Tsot, tsot. Olen juuri vaihtanut Italian autoteollisuuden uuden huipputuotteen, Luigi selitti silmät loistaen.
- Vai niin. Ovatko ne alkaneet tekemään pizzaa?
- Minä tarkoitan autoa, ostin uuden Fiatin, Luigi intoili.
- Vai niin. Ruostuiko se entinen jo niin pahasti?
- Pöh, sehän oli vasta tasan kaksi vuotta vanha. Piti saada lisää kuljetuskapasiteettia ja ostin uuden Stilo Multiwagonin.
- No nyt minä ymmärrän, sanoin Luigille ja nauroin perään.
- Että mitä sinä ymmärrät? Hän ihmetteli ja käänsi katseensa hetkeksi pois televisiosta.
- Sen, että tuolla ylempänä olevalla parkkipaikalla on joka toinen päivä käynyt hinausauto kääntymässä.
- Ei minun Fiatia tarvitse hinata, Luigi ärähti.
- Ai niin, sitähän vain työnnetään. Lukeeko siinä takakulmassa, että työnnetään ainoastaan tästä vian sattuessa?
- Se hinausauton kuljettaja käy täällä melkein joka päivä kahvilla. Minulla on tämä kulmakunnan paras kahvi ja tuoreet pullat, Luigi puolusteli.

Uskoinhan minä Luigia, olin itsekin joskus nähnyt sen hinausauton parkissa kioskin edessä. Väärästä autovalinnastaan ja kierosta italialaisesta luonteestaan huolimatta Luigilla oli maittavaa kahvia ja todella hyvää pullaa aina tarjolla. Kaiken lisäksi hintakin oli kohtuullinen.

- Oletkos muuten sattunut Kalea näkemään? Tiedustelin häneltä.
- Kävi perjantai-iltana hakemassa kaksi koria olutta.
- Onko tänään näkynyt?
- Eipä ole. On ollut aika hiljainen aamupäivä.
- Tiedätkö, että kuuluuko Kale johonkin autokerhoon? Utelin Luigilta, koska tiesin hänen tuntevan useimpien asiat paremmin kuin henkilöt itse.
- Ei tietääkseni. Eihän Kalen aika riitä juopottelemisen ja äitinsä passaamisen jälkeen enää muuhun.
- Jos Kale olisi vaikka nuorempana liittynyt johonkin Lada-kerhoon?
- Tuskinpa, nuorempana Kale oli vieläkin kovempi juomaan, Luigi tiesi kertoa.

No johan nyt oli markkinat. Olin nimittäin aivan varma, että Kale kuului siihen Wernerin mainitsemaan kerhoon ja oli toteuttamassa heidän juhlapäiväänsä. Ne perjantaina ostetut kaksi korillista olutta jopa tukivat tätä teoriaani. Tarpeeksi kun juo olutta, niin silloin voi pissiä vaikka minkä kumoon, ajattelin mielessäni asiaa.

- Haluatko sinäkin ostaa olutta? Luigi tiedusteli.
- Ei kiitos, en ole mikään Kale kakkonen, naurahdin.

Katselin hetken aikaa Luigin kanssa televisiota ja hörpin kahvimukin tyhjäksi. Hetken aikaa olin kahden vaiheille, että otanko toisen mukillisen vai en. Loppujen lopuksi totesin kahvikiintiön olevan melkoisen täynnä ja ilmoitin Luigille lähteväni katselemaan, jos vaikka törmäisin Kaleen jossain pihalla. Olin ovella menossa, kuin Luigi huusi perääni.

- Missä maassa maailman parhaat autot tehdään?
- Öö tota, en tiedä, vastasin ihmeissäni.

En osannut vastata tuohon kysymykseen, sillä Rutinoffin valmistusmaa ei ollut selvinnyt minulle itsellenikään vielä. Olin yrittänyt sitä aikoinaan selvitellä, mutta kukaan ei ollut sitä minulle suostunut kertomaan. Olisihan se toisaalta ollut kiva brassailla jonkun maalaisella autolla ja kehua sieltä tulevan maailman parhaat autot.

- Ha haa, niin sitä menee romuautolla ajava pummi hiljaiseksi, kun tiskiin isketään uudenkarhea italialainen Fiat, Luigi hekotteli oikein tunteella.
- Minäkö pummi? Jupisin itsekseni poistuessani ulos kioskista.

Jostain kumman syystä Luigi piti minua vieläkin persaukisena tyhjäntoimittajana. Olia aika ihmeellistä, ettei hänen tietotoimistoista kukaan ollut kertonut totuutta meikäläisen rahoista. Itse en aikonut mennä asiaa oikaisemaan, olkoot onnellinen tuossa luulossaan. Tullessani ulos kioskista mieleeni tuli pieni käytännön pila. Menin kioskin takapihalla olevalle pienelle parkkipaikalle ja siellä olevan punaisen Stilo Multiwagonin viereen. Otin taskusta sinne laittamani maalarinteippirullan ja sakset. Leikkasin saksilla ohuita kaistaleita maalarinteipistä. Teippasin niillä kaistaleilla Stilon takalasiin tekstin POLSKI FIAT. Meinasin taiteilla vielä lisää tekstiä samalla tyylillä, mutta totesin sen aivan liian hitaaksi ja vaivalloiseksi tavaksi ilmaista itseäni. Otin rullasta pätkän teippiä ja liimasin sen Stilon vasempaan takakulmaan. Siihen kirjoitin kuivamustekynällä: ”Työnnetään tästä!” Saatuani nämä tehtyä palasin parkkipaikalta tielle ja lähdin tyytyväisenä kävelemään kotia kohti. Ajattelin mielessäni, että sanookohan Luigi tuosta pilasta mitään seuraavalla kerralla siellä käydessäni. Toisaalta käyn siellä niin harvoin, että asia saattaa unohtua häneltä ja jopa minulta. Jo kaukaa näin, että nyt oli Kalen Ladan luona jotain liikettä. Lähemmäksi päästyäni totesin Kalen nojaavan Ladaansa ja kusta lorottelevan sen lokasuojaan.

- Mitäs täällä kuseksitaan? Tivasin Kalelta paikalle saapuessani.
- Älä häiritshe, tämä on tärkheä toimitus, Kale sössötti.

Jäin kohteliaasti katselemaan hieman kauemmaksi tätä toimitusta. Homma meni muuten ihan hyvin putkeen, mutta saatuaan housujen sepaluksen kiinni, Kale kaatui naamalleen Ladan viereen ja juuri siihen äsken tekemäänsä lammikkoon. Vaikka minulla ei yleensä moni asia tee pahaa, meinasi nyt laatta lentää. Oli aivan pakko kääntää katse hetkeksi poispäin ja vetää kunnolla henkeä. Vilkaisin taas Kalea ja totesin hänen olevan onneksi jo istualtaan siinä samaisessa lammikossa.

- Tarvitko apua? Tiedustelin ja toivoin kaikesta sydämestäni, ettei tarvitsisi.
- Oot sä muka mun mutsi? Kale ärähti.
- En todellakaan.
- No älä sitten leiki mitään laupiasta samarialaista, Kale ärisi.
- Mistä nyt kenkä puristaa? Utelin hänen huonoa tuultaan.
- Paskat tässä kenkä mistään purista. Äiti osti niin isot, että pitää laittaa kolmet villasukat kesäkelilläkin.
- Eikö se ole hyvä, että joku huolehtii, yritin tyynnytellä häntä.
- Joo, kahdeksalta sänkyyn joka helvetin ilta. Kaljatkin pitää juoda salaa peiton alla iltaisin, Kale tilitti.
- Minä kun olen luullut, että sinä saat juoda jo kotona, ihmettelin Kalen kommenttia.
- No niin saankin päivisin. Meillä tulee perkele valomerkki joka ilta kahdeksalta, Kale manasi.

Tämä tieto oli minullekin aivan uutta. Eipä tosiaankaan käynyt kateeksi tätä yli nelikymppistä kotona asuvaa karjua. Äidit ovat yleensä hyvä juttu, mutta joskus homma ei näytä toimivan molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla. Toisaalta Kalen äidin huolehtiminen oli ehkä lisännyt Kalen elinvuosia aika paljon.

- Mitä sinä nyt täällä ulkona olet ryypiskelemässä ja kuseksimassa?
- Minulla tai oikeastaan meidän kerholla on sellainen juhla, Kale selitti silmät kiiluen.

No niin, sieltähän se tuli viimeinkin, ajattelin voitonriemuisena. Werneri oli ollut sittenkin oikeassa Kalen ja sen Lada-kerhon, kustaan kapitalistit juhlapäivän suhteen. Tämän kuultuani olin todella tyytyväinen, että olin peitellyt rakkaan Rutinoffini erittäin huolellisesti. Enää minua ei kaivellut hullun ämmän moottorikelkankaan peitteleminen.

- Oletko ollut jo pitkäänkin sen Lada-kerhon jäsen? Utelin Kalelta.
- Minkä halavatun Lada-kerhon? Kale murahti ja tavoitteli auton vieressä olevaa kaljapulloa.
- No sen Suuri ja Mahtava Lada-kerhon. Teillähän on se juhlapäiväkin tänään, selitin hieman ihmetellen.
- Ai shen kerhon. En minä koskaan päässyt sen jäseneksi, Kale selitti ja painoi katseensa maahan.
- Täh?
- Sinne olisi pitänyt viedä liittymisen vahvistukseksi pullo vodkaa, Kale jatkoi.
- Niin?
- No kun minä join aina sen pullon. En koskaan päässyt sinne asti, Kale murehti.

Tämä tieto romutti minun ja Wernerin teoriat aivan täysin. Tässä täsmäsi ainoastaan se, että Kale oli halunnut järjestäytyä ja liittyä kerhoon. Ei Werneri oikeastaan mitenkään väärässä ollut Kalen suhteen, Kale vaan oli itse mokannut mahdollisuutensa aikoinaan. Sitten muistin Kalen maininneen jostain kerhon juhlapäivästä itsekin.

- Mihin kerhoon sinä oikein kuulut ja mitä nyt olet juhlimassa?
- Kalja-kuukkeleihin ja meillä on päällä känniviikon ensimmäinen päivä.
- Senkö takia olit käynyt perjantai-iltana Luigilta kaksi korillista olutta?
- Sen juuri.
- Eikös ilon pitäisi olla jo ylimmillään?
- Tässä on viimeinen pullo, Kale parahti ja näytti kädessään olevaa pulloa.
- Miten voi olla? Ihmettelin sitä.
- Ihan hyvin. Tässä kävi, kuten sen Lada-kerhon kanssa. Aloin juoda niitä oluita jo perjantai-iltana peiton alla, Kale selitti.
- Käy kioskilta lisää, neuvoin häntä.
- Rahat tulee perjantaina ja nyt on vasta maanantai.
- Saatkos jonkun hakemaan, jos lainaan sinulla pari sataa euro siihen asti?
- Täh? Ettäkö kaksi sataa euroa? Kale älähti.
- Kait sinä nyt sen verran saat viikossa juhlittua, totesin kaivellessani rahoja lompakosta.
- Mä yritän, Kale nieleskeli ja otti rahat vapisevin käsin.

Tämä saattoi olla kyllä karhunpalvelus juopolle ystävälle, mutta kaipa aikuinen mies tietää mitä tekee. Oikeastaan olimme vieläkin Kalelle kiitollisuuden velassa siitä vappu-Ladasta. Lähinnä siitä, ettei hän tehnyt autonsa tuhoamisesta ilmoitusta poliisille. Kale kertoili naapurissa asuvan kaverinsa hakevan hänelle olutta Luigin kioskilta erittäin mielellään. Rahat saatuaan Kale piristyi aivan silmissä ja nousi yllättävän ketterästi seisomaan.

- Et sitten hajota paikkoja tai kuseksi toisten autoja kumoon, varoittelin Kalea.
- Ei tulishi mieleenikään. Ostatan äiteelle näillä rahoilla pari tuoretta pullaa, niin pääsen taas kotiin pissille, Kale selitti onnellisen näköisenä.
- Olisi ehkä parempi, että juhlisit siellä kotona äitisi valvovan silmän alla, neuvoin vielä häntä.
- Kyllä isi, Kale hörähti ja lähti horjumaan kohti omaa rappuaan.

Katselin hänen peräänsä ja totesin maailman olevan kovin erilainen eri ihmisille. Vaikka en itsekään sylkenyt lasiin, niin jotenkin tuollainen meni meikäläisen käsityksen yli. Toisaalta minulla ei ollut sydäntä olla lainaamatta rahoja, olihan Kalella sentään tällä kertaa ihan juhlaviikko. Kävelin mietteissäni omalle parkkipaikalle ja pysähdyin peitellyn Rutinoffin luo. Katselin sen mustaa suojaa ja totesin sen olevan nyt turvassa pahan maailman pahoilta saasteilta.

Nukuin yöni todella hyvin. Näin unta italialaisesta autotehtaasta, jossa kaikki Fiatit laitettiin työntämällä käyntiin. Portilla niistä kaikista poistettiin takakulmasta ”Työnnetään tästä käyntiin” tarra.


Rutinoffin kuski




© Rauno Vääräniemi