Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

09.01.2004

Lada-kerhon juhlapäivä


Päivä vaikutti todella harmaalta, toisaalta se sopikin hyvin näin maanantain sääksi. Seisoin keittiön ikkunan ääressä ja tuijotin kahvimuki kädessä melkein tyhjää parkkipaikkaa. Ainostaan Närän Corolla ja hullun ämmän moottorikelkka olivat siellä parkissa. Kauempana olevalla parkkipaikalla näytti olevan Laatokka Kalen porkkananvärinen Lada 1200L parkissa. Itse asiassa en olisi siihen kiinnittänyt mitään huomiota, mutta jostain kumman syystä Kale seisoi Ladansa katolla. Jotenkin minusta näytti siltä, että Kale olisi ollut pissillä siellä Ladan katolla. Päätin ottaa varmuuden vuoksi toisen mukillisen kahvia mahdollisimman nopeasti, että saisin tuollaiset unenomaiset näyt pois silmistäni. Menin keittimen luo ja kaadoin täyden mukillisen kahvia.

Palasin kahvimukin kanssa uudelleen ikkunaan ja vilkaisin Ladan suuntaan. Katolla ei näkynyt enää ketään. Totesin helpottuneena toisen mukillisen auttaneen näkyjen näkemiseen. Hullun ämmän moottorikelkan viereen oli näköjään kahvinhakureissun aikana ilmestynyt punainen Volkswagen Golf. Koska kukaan tuttuni ei omistanut tuollaista, en kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota. Lopetin naapureiden vahtimisen tältä erää ja aukaisin television. Jos sieltä tulisi vaikka säätiedotus, niin näkisin miten harmaana tämä syksy jatkuu. Juuri kun sain television auki, alkoi puhelin soida. Vastasin siihen hieman pelleillen.

- Meteorologisen laitoksen sääpuhelin. Jos haluatte aurinkoista, painakaa ykköstä, jos taas haluatte epävakaisen sään jatkuvan, painakaa kakkosta.
- Piip, kuului napin painamisesta syntynyt ääni.

Koska en ollut ollenkaan varma, että kuka siellä oli ja mitä nappia hän oli painanut, päätin jatkaa samaa linjaa.

- Onnittelemme valinnastanne. Valitettavasti valitsemanne säätyyppi on tilapäisesti lopussa, lähetämme teille sen tilalta voimakkaan ukkosmyrskyn.
- Heh heh, sitä saa mitä tilaa, kuului Wernerin hekottelu linjan toisesta päästä.
- Moi vaan Werneri! Mitä sinulla mielessä näin maanantaina?
- Eipä kummempia. Ajattelin vain kysellä, että tiedätkös, mikä päivä tänään on?
- Varmaan ihan tavallinen maanantai, ei ainakaan kalenteri maininnut mitään muuta, ihmettelin.
- Tänään on Suuri ja Mahtava Lada-kerhon kustaan kapitalistit kumoon juhlapäivä, Werneri valaisi tilannetta.
- Häh? En ole koskaan kuullutkaan moisesta päivästä tai kerhosta.
- Niin, sinä oletkin niin nuori, ettet tiedäkään tuollaisen kerhon olemassaolosta, Werneri totesi.
- Mistä sinä sen tiedät?
- Yritin kerran liittyä siihen huumorimielessä. Eivät vaan ymmärtäneen minun huumoria ja jouduin pihalle heidän kerhotiloistaan kolmessa minuutissa.
- Eihän sinulla ole koskaan ollut Ladaakaan.
- Ei niin. Lupasin kyllä niille rakentaa sellaisen joko vanhasta kylpyammeesta tai tynnyrinpuolikkaasta. Siinä vaiheessa kun kysyin heidän mielipidettä, että kumpi olisi parempi rakennusaihio, lensin ulos, Werneri hihitteli muistoilleen.

Samassa mieleeni palasi äskeinen näkyni. Jospa se ei ollutkaan näky, vaan Kale oli tosiaankin ollut kusella Ladansa katolla. Harmikseni en nähnyt, että mikä auto oli Ladan toisella puolella. En juuri seurannut tuon parkkipaikan tapahtumia, joten en muistanut ulkoa siellä olevia autojakaan. Kale ei kyllä vaikuttanut mitenkään järjestöaktivistilta, mutta ulkonäkö ja olemushan voivat pettää.

- Voisikohan Kale kuulua sellaiseen kerhoon? Tiedustelin Werneriltä.
- Ei mikään ihme, onhan se jo yli nelikymppinen ja ajanut aina Ladalla.
- Ei muuten, mutta olin näkevinäni se kusella Ladansa katolla, kertoilin näkemääni.
- Varma merkki. Älä vaan päästä sitä Rutinoffisi vierelle, Kale voi kusta senkin kumoon.
- Ei kait nyt sentään tuollaista elämäntapa-autoa, vähättelin.
- Oletkos sattunut vilkaisemaan pankkitiliäsi?
- Kuinka niin? Ihmettelin moista tiedustelua.
- Siellä se sinunkin pieni kapitalistipossu luuraa miljoonien eurojen muodossa, Werneri valaisi tilannetta.
- Joo, taidankin käydä peittelemässä Rutinoffin jätesäkeillä.
- Tee se, Werneri naurahti.

Werneri lohdutteli minua, että kyseiseen kerhoon kuuluu nykyisin todella vähän porukkaa ja into tuon päivän viettoon on hiipunut vuosien mittaan. Ilmankos en ollut kuullut sen päivän vietosta kertaakaan aikaisemmin. Kiittelin Werneriä varoituksesta tämän päivän suhteen. Onneksi minulla oli kotona täysi rullallinen jätesäkkejä. Kuskaan niillä yleensä marsujen aikaansaamat jätökset häkkien pohjilta roskiin, mutta nyt ne saavat suojella rakasta Rutinoffiani. Puhelun jälkeen menin vielä keittimen luokse ja kaatelin loputkin sumpit kuppiini. Kolmatta kupillista hörppiessäni mietin mitä lisätarvikkeita tarvitsisin peittelyoperaatiossa. Päätin lopulta ottaa mukaani rullan maalarinteippiä, kerän narua ja sakset. Kahvit juotuani keräsin tarvikkeet ja lähdin pihalle toteuttamaan suunnitelmaani. Kävelin määrätietoisin askelin Rutinoffin luokse ja laskin tarvikkeet sen viereen maahan. Otin jätesäkkirullan ja siitä yhden säkin. Leikkasin saksilla sen auki toisesta sivusta ja pohjasta. Peitteleminen osoittautui vaan vaikeammaksi operaatioksi, mitä olin ajatellut. Syksyinen navakka tuuli repi säkkiä jatkuvasti toisesta päästä.

Kokeilin nerona laittaa säkin toisen pään Rutinoffin oven väliin, mutta eipä siitäkään ollut apua. Rutinoffin sormiturvalliset ovet eivät tuollaista ohkaista säkkiä pitäneen paikoillaan. Seuraavaksi mietin Rutinoffin ajamista yhden säkinkulman päälle. Luovuin siitäkin, koska en voinut ajaa ja pidellä säkkiä renkaan edessä yhtä aikaa. Masentuneena tempaisin Rutinoffin oven auki ja istahdin kuskin paikalle miettimään uusia ratkaisuja.

- Perkele! Ei ku päivää naapuri, hullu ämmä ärjäisi aivan korvan juuressa.

Säikähdin tätä rääkäisyä niin jumalattomasti, että aamuiset kahvit meinasivat tulla ulos saman tien. Että toisilla ei ole sitten alkeellisimpiakaan käytöstapoja. Tosin hyvän itsesuojeluvaiston omaavana en alkanut siitä tällä kertaa luennoimaan vaan vastasin tervehdykseen.

- Päivää vaan. Mitäs sinä täällä hiippailet?
- No vittu rumpuako tässä pitäisi lyödä omalla kotipihalla kulkiessa, häh? Hullu ämmä tivasi.
- No ehkä sellainen pieni tiuku riittäisi, minulta lipsahti.
- Tui tui tiuku, voi perhana mitä puhetta aikuiselta mieheltä, hullu ämmä murahti ja tuijotti kädessäni olevaa leikattua jätesäkkiä.
- Ihmetteletkös mitä tällä teen?
- Et kait vaan ole pistänyt kylmäksi ketään tuttua? Hullu ämmä uteli ja vilkuili ympärilleen.
- En, naurahdin.
- Sitten en arvaa. Voisitkos kertoa?

Kerroin hullulle ämmälle saman, mitä Werneri oli kertonut minulle aamulla puhelimessa. Lisäksi kerroin nähneeni Kalen kusella Ladansa katolla. Lopuksi mainitsin vielä minulla olevan suuria vaikeuksia suojata autoni mahdolliselta hyökkäykseltä. Hullu ämmä katseli selitystäni pää kallellaan ja huulet mutrussa.

- Saako pieraista? Hullu ämmä tiedusteli yllättäen.
- Häh?
- Hieno nainen kysyy aina luvan ensin, hän selitti.
- Joo, mutisin ja otin nenästäni kiinni.
- Prööööööööt, hullu ämmä antoi tulla oikein tunteella ja päästi perään kunnon röhönaurun.

Jatkoin auton peittelemisen selittämistä nenästäni kiinni pidellen. Olin aivan varma, että nyt ne kahvit viimeistään lähtee liikkeelle, jos erehdyn vetämään ilmaa nenän kautta. Saatuani selitettyä asiani, siirryin Rutinoffin sisällä apukuskin puolelle ja sieltä pihalle. Se vaan tutui jotenkin turvallisemmalta vaihtoehdolta.

- Minä voin auttaa, jos autat sen jälkeen peittelemään tuon moottorikelkkani, hullu ämmä lupasi.
- Tehdään niin, vastasin hänelle ja ihmettelin moista ystävällisyyden puuskaa.

Homma alkoi sujua ihan eri malliin, kun tekijöitä oli kaksi. Saimme ensimmäisen säkin teipattua autoon alta aikayksikön. Leikkasin toisen säkin auki ja aloin sovitella sitä Rutinoffin päälle, kun hullu ämmä tarttui siihen.

- Nyt mennään peittelemään tuo moottorikelkka!
- Ei hitossa. Sehän oli puhe, että ensin tämä auto ja sitten vasta sinun kelkka, yritin selittää samalla kun raahauduin säkistä kiinni pitäen hullun ämmän perässä.
- Minä päätin juuri toisin. Emmehän me halua minun kelkan vahingoittuvan, jos se hullu lorottelija saapuukin sillä aikaa paikalle, kun me ähelletään tuon sinun ruostekasan kimpussa.
- Emme niin, totesin vaisusti.

Pääsimme moottorikelkan luokse ja hullu ämmä komensi minua leikkaamaan heti toisen jätesäkin auki. Tämän jälkeen sain kuulemma kunnian teipata ne säkit yhteen mahdollisimman visusti. Hammasta purren suoritin tämän minulle uskotun tehtävän. Teipattuani säkit, satuin vilkaisemaan kelkan vieressä olevaa punaista Golfia.

- Kenen tuo Volkkari oikein on? Tiedustelin hullulta ämmältä.
- Älä puhu siitä runkkarista!
- Häh?
- Se on Juggiksen. Se onneton pahvipää meni vaihtamaan moottorikelkkansa tuohon autoon. Minä olen niin pettynyt siihen karkeaan motoristikarjuun. Tein niille kaikille juuri ne MC SnowStorm logotkin rotseihin.
- Eihän nyt ole luntakaan, yritin selittää vallitsevaa tilannetta.
- Se on vain tekosyy. Ajanhan minäkin joka päivä tällä kelkalla.
- Öh, taitaa olla hieman vaikeata, epäilin.
- Hiukan käännöksissä ahdistaa ja varsinkin asfaltilla kipinöi, mutta mitä sitä ei kunnon talvimotoristi tekisi aatteensa eteen, hullu ämmä tilitti ja silitti kelkkansa kaasukahvaa.
- Ehkä minä en tosiaankaan ymmärrä sitä sen takia, etten ole mikään motoristi.
- Niin juuri, te autoilijat ette tajua yhtään mitään liikkumisen vapaudesta.
- Aamen, totesin vaisusti.

Tämän jälkeen vietimme hiljaisen hetken. Minä lähinnä peläten viimeistä lausahdustani ja hullu ämmä kait miettien vapaana liitämistä kelkkansa selässä. Koska hullu ämmä näytti olevan jonkinlaisessa transsissa, minä tutkin Golfia hieman tarkemmin. Se näytti olevan jostain 80-luvun puolesta välistä ja aika paljon maailmaa nähneen näköinen. Pidin kovasti sen väristä, vaikka se ei ollutkaan sävyltään täysin Rutinoffin-punainen. Siinä oli kuitenkin samalla tavalla matta maalipinta mitä Rutinoffissakin. Jos sen keulassa olisi ollut Rutinoffin kaksi äffää, niin olisin ollut aivan myyty. Koska siinä oli vain joku sekava pyöreä logo, johon joku oli kait kännipäissään suunnitellut muutaman viivan ristiin. Todennäköisesti ne viivat pitivät sitä ympyrää ympyrän muotoisena, tuskin niillä muutakaan virkaa oli.

- Muovi liikkuu, hopi hopi! Hullu ämmä karjaisi selkäni takana.
- Häh, minne? Kysyin säikähtäneenä.
- Sinä perkeleen uneksija liikutat nyt sen muovin tähän talvimoponi päälle.

Menin taas kelkan vierelle ja ojensin hullulle ämmälle muovin toisen pään. Saimme peiteltyä kelkan mielestäni todella hyvin näillä kahdella säkillä. Teippasin ne huolella kiinni kelkkaan ja olin jo lähdössä kohti Rutinoffia, kun hullu ämmä rääkäisi.

- Nämä tässä! Hullu ämmä osoitteli moottorikelkan jalaksien kärkiä.
- Jaa, haluatko tietää mitkä ne ovat? Minulta lipsahti hieman varomattomasti.
- Että minäkö en muka tiedä näiden nimeä?
- No tiedätkös? Utelin ja katselin jo varmuuden vuoksi nopeinta pakotietä.
- Totta kai tiedän. Nämähän ovat talvimopon etusudittimet, hullu ämmä selitti rinta kaarella.
- Öh joo, jotain sellaista minäkin olisin veikannut, nikottelin.
- Minä en veikkaa, minä perkele tiedän, hullu ämmä mesosi.
- Voimmeko nyt mennä, kun kerran olet kertonut niiden nimen.
- Ei! Nämähän loistavat paljaana. Se hullu lorottelijahan saattaa osua näihin ja ruostuttaa ihan pilalle.
- Tota, haenkos lisää muovia?
- Ei tarvi, otan tuosta Juggiksen Gloffista istuinsuojat ja peittelen ne niillä, hullu ämmä selitti ja siirtyi Golfin luokse.

Hullu ämmä kokeili kuski ovea ja totesi sen olevan lukossa. Samoin apukuskin ovi oli lukittu huolellisesti. Käännyin jo ympäri lähteäkseni hakemaan vielä yhtä säkkiä, kun takaani kuului ihmeellinen helähdys. Käännyin ympäri ja totesin hullun ämmän nyrkin olevan auton sisällä. Mieleni teki sano taas jotain nerokasta, mutta en oikein uskaltanut. Menin hiljaa takaisin Golfin viereen katsomaan hullun ämmän puuhastelua.

- Nää ei sitten kestä mitään. Hieman nojasin ja heti kappaleina, hullu ämmä selitti avatessaan ovea.
- Juu, ei kait nämä Golfit niin kovin vahvoja autoja ole, myötäilin häntä.
- Mitkä Golfit? Tämähän on Gloffi, hullu ämmä kivahti.
- On vai? Ihmettelin päätäni raapien ja menin tavaamaan nimeä takaluukusta.
- Kun kerran seisot siellä takaluukun luona, niin näet ihan omin silmin, että tämä on Gloffi, hullu ämmä selitti ja riuhtoi samalla kuskinpenkistä päällistä irti.

Katselin takaluukun tekstiä ja totesin siinä tosiaankin lukevan GLOFFI. Tosin tuo sana oli kirjoitettu mustalla tussilla punaiseen maalipintaan. Tässä olisi oikeastaan ollut taas naurun paikka, mutta tyydyin vain hymyilemään. Minullehan oli ihan sama, että millä nimellä itse kukin omaa autoaan nimittelee. Tosin käsialan perusteella auton nimenvaihdos ei ole ollut Juggiksen idea. Hullu ämmä oli jo nakannut toisen istuinpäällisen pihalle ja näytti kiskovan perse pitkällä toisen puolen istuinsuojaa irti. Vaikka en ollut Juggiksen sydänystävä, säälitti minua kuitenkin hänen autonsa kohtalo. Minua hiukan ihmetytti se, että miksi tämä auto oli tässä parkissa?

- Tota, miksi Juggis jätti autonsa tähän parkkiin?
- Minä käskin tuoda, eihän se itse olisi tajunnut moista. Juggis on aivan liian monta kertaa kaatunut moottoripyörällä ilman kypärää, ettei sillä oikein älli leikkaa, hullu ämmä selitti aivan totisena.
- On se sitten hyvä, että te tapasitte, sanoin nauruani pidätellen.
- Niin, Juggikselle kyllä. Minä puolestani kärsin suunnattomasti tuollaisesta motoristikarjusta joka ei ota minunkaltaista herkkää ja originaalia naarasta huomioon.
- Joo, se varmaan sattuu, mutisin vaivautuneena.

Onneksi hullu ämmä sai kiskottua toisenkin istuimenpäällisen ja meni niiden kanssa moottorikelkkansa luokse. Katselin hiljaa sivusta, kun hän peitteli moottorikelkan etujalakset niillä. Lopuksi hän käänteli istuinsuojien päät moottorikelkan jalasten alle, eikä niihin näin ollen tarvittu ollenkaan teippiä. Tämän jälkeen hän viittasi minua seuraamaan ja menimme peräkkäin Rutinoffin luokse. Leikkasin taas yhden säkin auki ja jatkoimme Rutinoffin peittelemistä. Nyt homma sujuikin ilman mitään keskeytyksiä ja saimme sen tehtyä suhteellisen nopeasti. Pidin varmuuden vuoksi kiirettä, ettei hullu ämmä keksisi taas jotain omaa hommaa tähän väliin. Saatuamme homman päätökseen hullu ämmä ilmoitti menevänsä käymään kotona oluella. Minä taas istahdin ulko-oven vieressä olevalle penkille lepuuttamaan. Äskeinen riehuminen oli saanut melkein hien pintaan ja se ei tuntunut ollenkaan kivalta.

Jatkuu...


Rutinoffin kuski




© Rauno Vääräniemi