Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

12.12.2003

Patongin pörinää


Ilmojen viilentyessä oli kurkkuni alkanut tuntua kipeältä. Vaikka olin lääkinnyt itseäni konjakilla ja muilla luonnontuotteilla, oli kurkku yhä pipi. Päätin kokeilla väkeviä pastilleja, jos ne vaikka helpottaisivat oloani. Koska kotonani ei ollut väkeviä pastillimaisessa olomuodossa, laitoin vaatteet päälleni ja lähdin käymään läheisellä, Luigin omistamalla kioskilla. Olin nähtävästi vilustunut siellä middle of syksy kiihdytyskisoissa viime viikonloppuna. Siellä aukealla oli käynyt ikävän kylmä viima, joka kostautui muutamaa päivää myöhemmin.

Pihalle tullessani päätin tehdä poikkeuksen ja kävellä sinne kioskille, eihän matkaa ollut kuin muutama sata metriä. Tietä pitkin kävellessäni totesin MC Fuck You:n tallin pihan tyhjentyneen moottoripyöristä. Taisi olla jo liian kylmää leikkiä kovaa motoristia. Teollisuuskiinteistön kohdalle päästessäni totesin hullun ämmän mopon olevan kyljellään aivan oven edessä. Olikohan siellä menossa taas poikaystävän koulutus? Mitään huutoa ei kuulunut, joten mistään kovin vakavasta ei voinut olla kysymys. Kävelin reippaasti kioskille, koska ilma oli lämpimän kesän jälkeen aika jäätävä, muutamasta plusasteestaan huolimatta.

- Huomenta kioskirähjään, toivotin tiskin takana hymyilevälle Luigille.
- Jaa, huomenta vaan Rutinoffin kuski. Olet sinäkin päässyt pois sen savuttavan paskakasasi alta, Luigi vinoili.
- Savuttaa se kyllä, mutta alle en mene makaamaan, vaikka maksettaisiin, naurahdin.
- Menisit sinäkin tyhjätasku töihin, niin olisi varaa ostaa kunnon auto, Luigi virnuili.
- Ai Fiat Brava, kuten sinulla on?
- Fiat, petojen sukua, Luigi hehkutti ja huusi perään jotain kummallista italiaksi.
- Osaan minäkin, totesin ja sanoin. – Spagetti, makaroni, pizza, mamma mia.
- Säälittävää, Luigi totesi korviaan pidellen.
- Melkein yhtä säälittävää, kuin tuo sinun Fiatin kehuminen, naurahdin.

En ollut koskaan maininnut Luigille, että elän perintöni turvin huomattavasti paremmin, kuin hänen koko italialainen sukunsa. Koska en yleensäkään leveile rahoillani, annoin Luiginkin olla siinä uskossa, että olen tyhjätasku. Ihmisiä alkaa vain ahdistaa, kun ne kuulevat jollain olevan todella paljon rahaa. Minä olin aivan syytön suunnattomaan omaisuuteeni, isääni siitä pitäisi syyttää. Toisaalta, eipä tuo taida sinne pilvenreunalle syytöksiä kuulla, naurahdin ajatuksilleni.

- Mitä sinä olet vailla, kaljaako? Luigi uteli.
- En minä nyt aamusta viitsi kaljaa lipittää, olisin ostanut jotain väkeviä pastilleja.
- Voi sinua, hankkisit paremman auton, niin pysyisit terveenä, Luigi totesi säälien.
- Me olimme kylläkin Närän Corollalla liikenteessä kun tulin kipeäksi, puolustelin.
- Voi voi, minä olen aina sanonut, ettei japanilaisiin pidä luottaa, ne tekevät aivan kurjia autoja. Niiden autoissa ei ole mitään tunnetta tai temperamenttia, Luigi jatkoi papattamistaan.
- Ilmankos te italialaiset olette niin temperamenttisia, kun teidän autonne eivät toimi koskaan ja raivoatte niille päivittäin, sanoin Luigille mielipiteeni.
- Mitä pastilleja? Luigi murahti.
- Jotain väkevää, mutta ei Italiassa valmistettuja, tuumasin pokkana ja seurasin Luigin reagointia.
- Ota tuosta, Luigi sanoi ja heitti eteeni pienen pussin pastilleja.

Vaihdoimme vielä Luigin kanssa muutaman sanan autoilun ihmeellisestä maailmasta. Olin juuri ovella menossa, kun sananmukaisesti törmäsin sisään vauhdilla syöksyvään Andre Patonkiin.

- Oho! Mihinkä Andrella on tuollainen kiire? Kysyin hämmästyneenä.
- Sinua etsin.
- Tarvitko apua patongin syömisessä, vai mikä mättää tälle kertaa?
- Lähde mukaan patonkipajalle, Andre aneli.
- Eikös sinun kaupan nimi ollutkaan Patonkipuoti?
- On, mutta minun pitää mennä käyttämään Picasso pajalla, Andre selitti tilannetta.
- Jaa, onkos siinä jotain vikaa? Eikö patonki enää pörise?
- Pörisee kyllä. Ei siinä ole mitään vakavaa, joitain speksaamattomia ominaisuuksia, Andre myhäili.

Lupasin lähteä mukaan ja seurasin Andrea pihalle. Andre oli jättänyt autonsa melkein kioskin oven eteen, joten emme joutuneet kävelemään kovinkaan pitkää matkaa. Lähdin ihan uteliaisuuttani Andren mukaan. En ollut aikaisemmin käynytkään patonkipajalla.

- Mikä tätä vaivaa? Utelin istuessani autossa.
- Se päivitettiin muutama päivä aikaisemmin ja nyt on ilmennyt kaikenlaista outoa, Andre kertoili.
- Kuten?
- Esimerkiksi ajovalot syttyvät keskellä yötä palamaan ja palavat noin minuutin verran.
- Lisää turvallisuutta yökulkijoille, totesin siihen.
- Bensamittari näyttää lämpöjä ja lämpömittari bensanpinnan tasoa, Andre jatkoi.
- Mitä väliä, seuraathan sinä joka tapauksessa molempia, naurahdin.
- Ei se minua vaivaakaan. Vaimo siitä vaan tuppaa marisemaan, Andre hymähti.

Andre ei pahemmin itse ottanut kipinöitä mistään asiasta tai autossa olevasta viasta. Hän oli todella tottunut ranskalaisten autojen oikkuihin ja kiukutteluihin. Andren vaimo sen sijaan tuntui puuttuvan huomattavasti kärkkäämmin epäkohtiin.

- Mistäs muuten keksit pyytää minut mukaan? Utelin Andrelta.
- Satuin vain huomaamaan, että olit kävellen liikkeellä ja päätin kysyä mukaan juttukaveriksi.
- Mistä jutellaan? Tiedustelin häneltä.
- Vaikka pimpistä, Andre naurahti ja iski silmää.
- Sopii minulle, naurahdin hänen huumorilleen.

Vaihdoimme Andren kanssa aihetta ja keskustelimme aikamme naisista ja niiden kotkotuksista. Odotin Andren kertoilevan jotain vaimostaan, mutta hän ei maininnut hänestä enää sanallakaan. Jostain syystä Andre ei juuri vaimostaan puhellut. Nytkin olin suunnattomasti yllättynyt, että hän totesi vaimonsa valittavan auton vioista. Olin kyllä tavannut Andren vaimon muutaman kerran ohimennen, mutta huomenen toivotusta kummempaa en ollut hänen kanssaan vaihtanut. Kurvailimme Picassolla kohti patonkipajaa. Andren kyydissä ei tarvinnut pelätä, kuten Närän kyydissä. Meno oli sellaista ranskalaista ja eleganttia. Tosin mieleeni tuli öljyjä ulos ruikkivat autot, mutta yritin olla ajattelematta sitä vaihtoehtoa. Viimein Andre kuvasi patonkipajan pihaan.

- Kesti se perille asti, totesin helpottuneena.
- Ainahan tämä kestää perille, vai etkö usko? Andre sanoi ja katseli minua ihmeissään.
- Alkaa olla nollakeli, pelkäsin hieman öljyjen koneessa pysymistä, kerroin hänelle pelkoni.
- Heh heh, kateellisten panettelua tuollaiset, Andre kuittasi naureskellen.

En ihan uskonut Andrea, sillä tuohan saattoi olla vaan kateellisen korvikeautomiehen epätoivoista vakuuttelua oman kotteronsa ylivoimasta Rutinoffiin verrattuna. Närän kanssa olisin voinut alkaa vängätäkin, mutta Andren kanssa en viitsinyt tapella jonninjoutavasta asiasta. Jos alkaisin liikaa arvostella hänen autoaan, voisivat minun ilmaiset patongit olla vaarassa loppua. Seurasin Andrea sisälle tähän ranskalaisiin patonkipeleihin erikoistuneeseen pajaan. Sisälle astuessani totesin pettyneenä, ettei henkilökunta pitänyt baskereita päässään, mokomatkin tyylirikkurit.

- Tultiinkohan me oikeaan paikkaan? Tiedustelin Andrelta.
- Miten niin?
- Täällä ei ole kellään samanlaista baskeria kuin sinulla. Lisäksi kukaan ei polta piippua tai juo viiniä, patongin syömisestä nyt puhumattakaan.
- Älä pelleile, tämä on ropaamo, ei ranskalainen ruokapaikka, Andre naurahti ja käveli työnjohdon tiskille.
- Vai niin, no joka tapauksessa olen hieman pettynyt tästä yleismaailmallisesta tunnelmasta, sanoin hänelle.

Jäimme nojaamaan tiskiin ja odottelemaan työnjohdon saapumista paikalle. Andre soitti jotain lehmänkelloa muistuttavaa kapinetta ja jatkoimme odottelemista. Viimein, noin varttitunnin kuluttua paikalle tuli ulkonäöstä päätellen aito ranskalainen taiteilija. Tyypillä oli todella pitkät hiukset ja hoitamaton parta.

- Päivää, voinko olla avuksi, tyyppi kysyi.
- Oletkos sukua Picassolle? Kysyin ikään kuin vahingossa.
- Jaa, en ole, heh heh. Olen vain tämän pajan työnjohtaja, kaveri tuumi naureskellen.
- Missä sinun baskeri on? Jatkoin utelemista.
- Vai baskeri, en edes omista sellaista.
- Uskottavuus kärsii ilman sitä, kannattaisi piipahtaa kaupan kautta, sanoin hänelle.
- Toin auton päivitykseen, Andre kiiruhti sanomaan väliin.
- Onko teillä sovittu aika? Työnjohto kysyi,
- On, tasan nyt ja nimellä Andre Patonki.
- Joo, niinpä näkyy olevankin. Otetaan se saman tien työn alle.

Andren jutellessa työnjohdon kanssa, minä katselin hieman ympärilleni ja totesin samoissa tiloissa olevan myös patonkiautojen myymälän. Mielestäni oli todella nerokasta laittaa korjaamo ja myymälä samoihin tiloihin. Jos korjaamo ei saa jostain syystä autoa kuntoon, niin asiakkaalle voidaan kätevästi myydä uusi korvikeauto melkein samalta tiskiltä. Kaikesta päätellen nämä kapineet eivät menneet edes kaupaksi kovin hyvin, koska niitä näytti olevan myymälä turvoksissa. Koska Andrella näytti riittävän vielä juttua, minä menin tutkimaan tarkemmin näitä kulkineita. Menin ihmettelemään yhtä katotonta mallia. Hyvä, että kerkesin sen vierelle, kun paikalle ilmestyi innokkaan näköinen myyjä.

- Päivää, voinko olla avuksi? Myyjä kysyi.
- Tottahan toki, tuo ensi alkuun vaikka kahvi konjakilla, sanoin hänelle hymyillen.
- Heh heh, eihän meillä mitään konjakkia täällä ole, myyjä naurahti.
- Eikä varmaan patonkia tai ranskalaista sipulikeittoakaan, totesin hänelle.
- Ikävä kyllä ei.
- Onko teillä sitten mitään muuta, kuin näitä köyhiin maihin tarkoitettuja malleja, sanoin ja viittasin katotonta autoa kohti.
- Kuinka niin köyhiin? Tämähän on tämän mallisarjan kallein malli, myyjä ihmetteli.
- Eihän tässä ole edes kattoa. Pitääkö sen puuttumisesta maksaa enemmän kuin sen mukana olosta? Ihmettelin.
- On tässä katto, se on vaan otettu pois täällä myyntitilassa, myyjä selvensi tilannetta.
- Ettei vaan olisi samassa jemmassa niiden konjakkipullojen kanssa? Tivasin häneltä.

Myyjän pelastukseksi Andre näkyi viittoilevan minua seuraamaan häntä. Kiittelin myyjää kohteliaasti ja lähdin Andren perässä kohti huoltohallia. Myyntihallin läpi kävellessäni huomasin, että joku haalaripukuinen lähti ajamaan Andren autolla. Sain Andren kiinni vasta huollon puolella.

- Mitä ne päivittävät? Sanooko ne sille hyvää päivää, vai pistääkö ne päivämäärän oikeaan? Tiedustelin häneltä.
- Syöttävät sinne uuden ohjelmaversion, koska viimeksi meni joku pahasti pieleen, Andre kertoili.

Odotimme, että huoltomies sai auton paikoilleen huoltopaikkaan ja menimme nenät pitkällä seuraamaan tätä mielenkiintoista tapahtumaa. Huoltomies laittoi jonkun töpselin kiinni autoon ja meni näppäilemään tietokonetta. Olin menossa juuri katsomaan tätä toimenpidettä, kun huomasin viereisessä paikassa olevan jonkun tehokkaamman näköisen rassin päivityksessä. Koska siinä ei ollut ketään paikalla, menin katsomaan sen ohjelmaa. Tietokoneessa oli jotain ihmeellisiä numeroarvoja. Katselin sitä hämmästyneenä ja ihmettelin, että miksi siinä puhuttiin baareista. Totesin baariarvon olevan todella alhainen, joten näppäilin sen maksimiin. Baarit ja varsinkin kaljabaarit kunniaan, ajattelin tätä pientä säätöä tehdessäni. Tämän tehtyäni ohjelma kysyi jotain vieraalle kielellä, vastasin siihen summassa ja kohta alkoi näytössä juosta joku palkki. Säikähdin, että nyt se meni rikki ja poistuin vaivihkaa takavasemmalle. Hiivin takaisin Andren ja päivityksessä olevan Picasson luokse.

- Onnistuuko? Kysyin huoltomieheltä.
- Vähän meinaa tökkiä, taitaa olla netissä hiukan ruuhkaa.
- Netissä? Ihmettelin.
- Jep. Nämä päivitykset tulevat internetin kautta.
- Paha juttu, totesin hänelle.
- Miten niin? Huoltokaveri kysyi.
- Ajattele nyt. Jos toi auto saa sen saman viruksen jonka takia ne pankitkin olivat kiinni, niin sehän sammuu aina minuutin välein, selvitin hänelle näkemykseni asiasta.
- Eihän nämä nyt sellaista tee, heh heh, huoltokaveri naureskeli ja katsoi minua jotenkin säälivästi.
- Eipä niin, muuten vain sytyttelee ja sammuttelee valoja sekä on vaihtanut mittarit ristiin.
- Niin no, huoltomies mutisi ja jatkoi koneen näppäilemistä.

Andre viittoili olemaan hiljaa ja seuraamaan hieman etempää tätä toimenpidettä. Siirryin suosiolla pari askelta kauemmaksi. Kohta viereisen auton luo tuli kaksi kaveria päätään raapien. Toinen oli nähtävästi työnjohtaja pukeutumisesta päätellen.

- Ei tästä mitään vikaa löytynyt, asentaja totesi.
- Niin minä vähän arvelinkin, mutta käyn vielä ajamassa sitä, niin nähdään onko ne tehot tosiaan kateissa, työnjohtaja sanoi ja laittoi konepellin kiinni.
- Sano sille asiakkaalle, että moottorinohjaussofta on päivitetty uusimpaan, asentaja jatkoi.
- Niin, se auttaa yleensä, vaikka tähän malliin ei ole tullut enää pariin vuoteen uutta ohjelmaa, työnjohtaja hymähti.

Asentaja irrotti letkun auton pakoputkesta ja työnjohtaja laittoi sen käyntiin. Hän peruutti varovasti auton pois huoltopaikasta. Eteenpäin lähteminen sujui kuin amerikkalaisessa poliisisarjassa. Koko hallin täytti hirmuinen renkaiden kiljunta ja punainen patonkimaan keksintö syöksyi ohjuksen lailla halki huoltohallin ja suoraan ulos avoimesta ovesta. Menin ovelle katsomaan, että minne asti se punainen paholainen oikein säntäsi. Autoa ei näkynyt enää missään. Olin jo palaamassa takaisin sisälle, kun se autoa ajanut työnjohtaja käveli jalat tutisten ovea kohti.

- Onko tuo talon tapa? Tiedustelin työnjohtajalta hänen ollessa kohdalla.
- Mikä?
- Tuo nasta laudassa lähteminen ja renkaan polttaminen.
- Ei tarvitse tulla vittuilemaan, siinä oli jotain vikaa, työnjohtaja murahti.
- Karkasiko se käsistä, kun olet jalan liikkeellä? Jatkoin utelemista.
- Vitut, tuolla se on vastapäisen talon seinässä keula paskana, työnjohtaja murahti.
- Onko sekin talon tapa?
- Perkele, työnjohtaja karjaisi ja poistui paikalta.

Taas se nähtiin mitä kiireinen elämäntapa saa aikaiseksi. Olisi lähtenyt varovasti, niin olisi kerinnyt jarruttaa ennen sitä vastapäisen talon seinää, ajattelin itsekseni. Tuollaiset kuumakallet ja kaaharit ovat todella vaarallisia yleisessä liikenteessä. Päätin siinä samassa, etten tuo Rutinoffiani missään tapauksessa tänne huoltoon, vaikka anelisivat polvillaan. Tosi asiassa sen huoltaminen oli jäänyt aika vähiin, öljyjen lisäämistä lukuun ottamatta. Nykyisin kun kaikki korjaamot voivat periaatteessa tehdä merkkihuoltoja, niin nämähän saattaisivat ahneuksissaan jopa yrittää saada minuakin asiakkaaksi. Vielä tähän päivään mennessä ei mikään taho ollut pyytänyt Rutinoffia huoltoon, mutta ainahan systeemit voivat muuttua. Palasin ovelta takaisin Picasson luokse.

- Joko se päivitys on valmis? Tiedustelin huoltokaverilta.
- Ihan kohta, menee vielä vähän aikaa.
- Laita siihen samalla vaikka pasianssi, niin voin Andren ajaessa pelata sitä.
- Ei näihin saa mitään pasiansseja.
- No mitä se ohjelma sitten tekee?
- Ohjaa auton toimintoja, kuten noita mittareita ja polttoaineen syöttöä sekä sytytyspuolta. Näiden lisäksi sillä määritellään kaikenlaisten lisälaitteiden toimintoja, asentaja kertoili.
- Saako tähänkin tuollaisen turboboostin, kuten tuohon äsken lähteneeseen ohjukseen?
- Ei tässä edes ole turboa.
- Andre, sinulla on ihan aneeminen malli, huudahdin hänelle.
- O´la laa, Andre vastasi ja nauroi päälle.

Päivitys tuntui kestävän turkasen pitkään, vaikka asentaja sanoi sen olevan kohta valmis. Saimme odotella vielä reilut puolisen tuntia, ennen kuin asentaja ilmoitti auton olevan valmis.

- Toimiiko se nyt oikein? Andre uteli.
- Kyllä, Asentaja vakuutteli.
- Parasta toimia tai me tulemme tänne seuraavan kerran patongit aseina ja nuijimme sinun pahaan kuntoon, sanoin hänelle.
- Patongit? Asentaja ihmetteli.
- Juu kato, se on sellainen perinteinen ranskalainen kosto mokan tehnyttä kohtaan, selitin hänelle.
- En ole kuullutkaan, asentaja kummasteli.
- Ei mikään ihme, eihän teillä ole baskereita päässä, naurahdin ja istahdin autoon.

Andre ilmoitti asentajalle ajavansa itse auton ulos hallista. Hän ei halunnut sille samaa kohtaloa, kuin viereisen paikan autolle. Lähdimme tyyliin sopivan arvokkaasti pois hallista, ilman mustia raitoja ja renkaan kiljumista. Katselin matkalla mittareita ja totesin niiden näyttävän nyt oikein. Pistin merkille, että Andre yritti risteyksissä vaivihkaa kokeilla, että ryntääkö Picassokin punaisen patonkiauton lailla. Ainoa mihin sillä oli vaikutus, oli hetkellinen kulutus. Minusta tämä kyyti oli oikein rauhoittavaa, ei ylinopeuksia eikä kuminkäryisiä lähtöjä. Muutaman risteyksen jälkeen Andre jätti kiihtyvyyden kokeilun ja tyytyi ajamaan pintakaasulla.

- Ei taida tämä keksintö karata käsistä? Sanoin Andrelle.
- Ei todellakaan, hän naurahti.

Jatkoimme matkaa kotia kohti, jutellen jälleen autoista ja naisista. Jossain vaiheessa keskustelu kääntyi tosin patonkeihin ja niiden käyttämiseen lyömäaseina. Onneksi patonkeja sai vielä kuljettaa mukanaan ilman kantolupaa. Andre varoitteli minua, etten menisi hakkaamaan ketään patongilla. Suomen lainlaatijat tietäen ne kuuluisivat pian samaan katekoriaan spray-maalien kanssa. Näin jo mielessäni lakitekstiä: ”Patongit ovat kuljetettava kymmenen sentin mittaisina pätkinä julkisilla paikoilla. Poliisi voi myöntää poikkeustapauksessa erikoisluvan kokonaisen patongin kuljettamiseen.” En viitsinyt mainita Andrelle mitään näistä ajatuksistani, olihan tässä kyseessä hänen tulonlähteensä. Andre jätti minut kotipihalle ja ilmoitti lähtevänsä itse kaupalleen. Minä puolestani painuin kotiin sisälle ja laitoin häkeissään kuikuttavat marsutytöt juoksentelemaan lattialle.

Yöllä näin unta Iltapäivälehden lööpistä. Siinä luki isolla: Poliisi ja tulli ovat löytäneet huomattavan täysimittaisten patonkien kätkön keskeltä Helsinkiä. Pidätettyinä on kymmenen leipuria ja joukko heidän alaisiaan.


Rutinoffin kuski




© Rauno Vääräniemi