Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
Tekstipohjaiselle sivulle


17.3.2024

Tuontiautona mahtidiesel

               Mahtidiesel – kuva www.rutinoff.net / Microsoft Bing image creator

Ranskattarella, eli DS 4 ajaminen sujui niin leppoisan vaivattomasti, että ajaa hurautin vahingossa Olan ja Herkon autoliikkeen ohi. Jouduin tekemään ylimääräisen lenkin, että pääsin palaamaan oikeaan osoitteeseen. Syystä tai toisesta liikkeen isot lasiovet olivat auki. Koska sisällä autojen näyttelytilassa näytti olevan tilaa, hurautin ranskattaren sisälle. Sisällä oli ainoastaan minun toinen Rutinoff, joka oli liikkeessä säilytyksessä. Hyvähän se oli Rutinoffin merkkiliikkeessä edes yksi kyseisen merkin auto olla, vaikka sitten tuollainen käytetty.

- Eipähän tarvitse tyhjentää rengasta, mutisin itsekseni.

Samassa Herkko ryntäsi auton vierelle ja alkoi huitoa käsillään minua menemään pois.

- Pois, pois, ei tänne saa tulla. Tämä paikka on varattu.

Sammutin auton, avasin oven ja astuin sisälle liikkeeseen.

- Kenelle? utelin.
- Ai sinä. En ollut tunnistaa, kun tulit tuollaisella autolla, Herkko hämmästyi.
- Kenen paikalle minä ajoin? Eihän tämä nyt mikään yleinen parkkipaikka sentään ole, vai?
- Lehdistölle.
- Jahas, siis Kaaleppi Kardaanille, arvaan.

Herkko nyökytteli päätään ja totesi, että heillä oli pitänyt voidella Kaaleppia konstilla, jos toisella, että hän kirjoittaisi lehteensä positiivisen artikkelin heidän liikkeestään ja uudesta eRutinoffista.

- Ajakoot tuonne vessanovien eteen, sanoin ja viittoilin kyseiseen suuntaan.
- Niin no, mahtuuhan tuosta, Herkko myönsi.
- Missä Ola? kysyin.
- Jäykkä kanki, ei meinaa millään katketa, kuului vessasta Olan äänellä.
- Siinäs kuulit, Herkko totesi.

Herkko johdatteli minut hieman sivummalle, johon oli katettu tarjoilu. Tällä kertaa tarjolla oli  täytekakkua ja berliininmunkkeja. Tutkaillessani tarjoilua, Herkko kävi sulkemassa isot lasiovet. Hänen palatessaan takaisin, ihmettelin ääneen:

- Tuota, berliininmunkkeja. Hieman harvinaisempaa tarjottavaa tällaisessa tilaisuudessa.
- Kaaleppi Kardaani rakastaa niitä, Herkko valaisi outoa tarjoilua.
- Nyt on kovaa tavaraa, Ola kailotti.
- Ei jaksa nyt nuo paskajutut kiinnostaa, huusin takaisin.
- Se köntsä meni jo, autojuttuja ajattelin kertoilla, Ola ilmestyi selittämään viereemme.

Ola Koijari oli tuttuun tapaansa verhonnut itsensä mauttomilla kultakoruilla ja kahdella Rolexilla. Rahanmiehen kun kuulemma piti näyttää rahamieheltä. Minusta Ola näytti ennemmin jenkkileffojen sutenööriltä.

- Et tiisseliä tarvitsisi, nyt olisi kovaa rautaa tarjolla? Ola kysyi.
- Ei kuule satu olemaan sellaisen tarvetta.
- Nyt olisi mahtidieseleitä tarjolla, eli Mersuja kaikissa muodoissa.
- Ei iske sellainen missään muodossa. Eikö teillä pitäisi keskittyä tulevaisuuteen ja sähköautoihin? kysyin.
- Laskusuhdanne, laskusuhdanne, Herkko pyöritteli päätään.

Ola alkoi kertoa, että oli ollut pakko ottaa taas vanhat hyvät konstit käyttöön, eli alkaa tuoda paljon ajettuja Mersuja Euroopasta.

- Ollaan kuule tuplattu voitto, kun tuodaan niitä nykyisin Puolasta.
- Jaa, no enpä ole kuullutkaan, että sieltä tuotaisiin autoja, hämmästyin kuulemastani.
- Siellä on näppärät korisepät.
- Korisepät?

Ola hymyili ja paksua kultaista kaulaketjuaan hipelöiden kertoi, että he ostavat nykyisin saksalaisia kolariautoja, jotka ovat taottu takaisin muotoonsa Puolassa. Saa kuulemma hakemalla hakea vikoja niistä korjauksista.

- Eihän me mitään pahasti kolaroituja tuoda, ainoastaan kerran katon kautta ympäri menneitä, Ola vakuutteli.
- Niin, johonkinhan se on raja vedettävä, Herkko komppasi.
- Veteen varmaan, hörähdin.
- Se kuule mahtidiesel vain notkistuu, kun sen kerran kieräyttää katon kautta ympäri, Ola vakuutteli.
- Näin meidän kesken kerrottuna, ne ovat myös päästömanipuloituja, Herkko kertoi.

Ola nauraa räkätti ja kertoi, että Volkkarin tapaus osoitti miten yksinkertaista ja höynäytettävää sakkia mahtidieselmiehet ovat.

- Siinä vaiheessa, kun jyräyttää mahtidieselin tulille ja tienoo on sankkana savua, niin ovat kypsää kauraa kaupanteossa, Herkko sanoi.

- Eikä kukaan kysele päästöistä, Ola myhäili.
- Tehtiin myös tuotekehitystä niiden suhteen, Herkko jatkoi.
- Pitkän matkan malli, Ola sanoi.

Ola hymyili niin leveästi, että epäilin jo ostaneeni häneltä jotain, kun autokauppiaalla oli noin leveä hymy. Onneksi en, sillä minua ei todellakaan kiinnostanut mikään vanha ympäriajettu Mersu, vaikka sen olisi taiteillut suoraksi itse da Vinci. Olan hymyillessä Herkko selitti, että heillä oli nyt oikeastaan myynnissä jo parannettu versio siitä pitkän matkan mallista. Minua häiritsi hieman tuo pitkän matkan malli, sillä käsittääkseni useimmat dieselit olivat pienen kulutuksensa ansiosta pitkän matkan malleja.

- Mitä pitkän matkan malli tarkoittaa käytännössä? kysyin.
- Kusematta ja paskomatta Lappiin, tai ainakin pysähtymättä, Herkko vastasi.
- Ensimmäisessä versiossa oli pieniä ongelmia talvella, Ola myönsi.
- Niin, perse jäätyi vedosta, Herkko tarkensi.
- Miten niin perse jäätyi? hämmästelin.

Ola kertoi, että tuli tehtyä tuotekehitys parin konjakkipullon voimin ja lopputulosta ei perse kestänyt, nimittäin mahtidieselmiesten perse.

- Kaikki lähti siitä, kun sähköautolla ei pääse kusematta Lappiin, Herkko sanoi.
- Oli tarvetta autolle, jolla ei tarvitse pysähtyä ja mehän vastasimme kysyntään, Ola virnisteli.

Ensimmäisen version ongelma oli se, että kuljettajan penkkiin ja lattiaan oli tehty suora reikä ulos, jotta tarpeet voi tehdä autossa istuen ja ajon aikana. Ratkaisu oli apinoitu vanhoista junavaunuista. Kuskeilla ei vaan hanuri kestänyt sitä vetoa, kun lämpötila meni pakkasen puolelle, Ola avasi kehitystyön ongelmia.

- Ja olihan siinä sitä hajuhaittaa, kun köntsää kertyi  penkin alle, Herkko myönsi.
- Mutta mepä pojat tehtiin päivitetty versio, Ola nyökytteli.
- Millainen? utelin.
- Kemiallinen WC-istuin sovitettuna Mersun penkkiin. Nyt ei tule kukaan kulkuset sinisinä valittamaan, että hanuriin sattuu, Ola vakuutteli.
- Ei teitä ainakaan voi syyttää siitä, ettette yritä, totesin.
- Sitä se ostajanvalituslautakuntakin sanoi, Herkko vakavoitui.
- Tuliko maksamista?
- Varustelupuutoksesta kyllä, kun oli kuulemma harhaanjohtavaa mainontaa, Ola myönsi.
- Tuliko kalliiksi?
- No, mitä se nyt tuollainen jättisäkki vessapaperia maksaa, jotain 16,90 tarjouksesta, Herkko vastasi.

Ola ja Herkko olivat mainostaneet niin, että tässä valmis mahtidiesel Lapin matkalle niin, ettei tarvitse kuskin jakkaralta nousta edes isommalle tarpeelle. Mukana kaikki tarpeellinen.

- Siitä ”Mukana kaikki tarpeellinen” tuli sanomista, Ola myönsi.
- Hankittiin lautakunnan suosituksen mukaan säkki hanuripaperia ostajalle ja kaikki olivat tyytyväisiä, Herkko sanoi.

Herkko kertoi, ettei tuo äsken mainittu palaute ollut ainoa negatiivinen palaute, joka noista mahtidieseleistä oli tullut.

- Saatiin tosi paskaakin palautetta, höhö, Ola hörähti.
- Siis aiheetontako? kysyin.
- Jaa, miten sen nyt ottaa. Yksi kiukkuinen asiakas tuli takaisin parin kuukauden päästä ja karjui, että paskan möitte, Ola kertoi.
- Siis se rytökasa levisi totaalisesti, vai?
- Ei, vaan alkoi paska haista niin perhanasti ensimmäisessä kehitysversiossa, Herkko sanoi.
- Sanoin sille, että ihan on kuule omaasi, joten durpa kiinni ja dokka dukkoon nyt, Ola jatkoi.
- Annettiin sille pyykkipoika ja käskettiin paskoa muualle kuin autoonsa, Herkko virnisteli.

Tässä kohtaa Ola kiinnitti huomionsa sisällä hallissa olevaan DS 4 autoon. Herra isoherra liikkeenomistaja käveli pari kertaa auton ympäri, vilkaisi sisälle ja sanoi:

- Saat tuosta kolme tonnia, kun ollaan jo vanhoja tuttuja. Ei ole kovin myyvää sorttia, mutta eiköhän me Herkon kanssa tuolla tonnin nousu tehdä.
- Ehkä puoltoista, jos tuuri käy, Herkko komppasi.
- Näytänkö minä niin pöljältä, että menisin tuohon retkuun? kysyin.
- Ehkä vähän, Ola myönsi.
- Ainakin me yritettiin, pitäähän lapsille saada leipää, Herkko puolustautui.
- Eihän sinulla ole lapsia, tietääkseni, vastasin.

Herkko myönsi minun olevan oikeassa lapsiasiassa. Liike-elämä ja autokauppa olivat vieneet niin paljon aikaa, ettei sitä jäänyt enää perheelle. Samassa mieleeni muistui Herkon olleen aikoinaan todella perso lakritsille, niinpä kysyin:

- Olit aikoinaan lakritsikoukussa, mutta en ole enää nähnyt sinun syövän niitä.
- Se oli rankkaa aikaa, se lakritsivieroitus, Herkko myönsi.
- Onneksi pääsit siihen lakritsinkiertäjät ryhmään, Ola nyökytteli päätään.
- Niin, se oli pelastus. Vuosi siihen meni, mutta sen ryhmän avulla opin kiertämään lakritsihoukutukset.
- Mukavampi lähestyä asiakkaita, kun hampaat eivät ole mustat lakritsista, totesin.
- Se juuri. Et arvaakaan, että kuinka moni otti takapakkia metrin tai pari, kun hymyilin lakritsikuorrutetulla purukalustolla. Kerran yksi rouva pyörtyi, Herkko avautui.

Autoliikkeessä oli kovin hiljaista asiakkaiden suhteen, eikä niitä mahtidieseleitäkään näkynyt missään, joten jäin miettimään tämän firman kannattavuutta. Mielestäni tämä kaksikko oli koko liikkeen olemassaolon aikana myynyt erittäin vähän yhtään mitään.

- Miten te oikein pärjäätte nykyisin, kun autot eivät juurikaan mene kaupaksi?
- Tuontiautot on täynnä viinaa ja tupakkaa, Ola myönsi.
- Niin ja joskus käydään Haaparannasta pakulla lasti nuuskaa, Herkko sanoi.
- Kait autoliikkeen pitää autojakin myydä, penäsin.
- Ei ole pakko, jos ei halua, Ola vastasi ja repesi nauramaan.
- Mikä nyt noin naurattaa? hämmästelin.
- Juuri eilen sanottiin yhdelle tyypille, ettei me myydä, Herkko kertoi.
- Mara Lärspevä taisi olla nimi, Ola muisteli.

Herkko komppasi tuon nimen suhteen ja mainitsi, että mies taitaa olla minun naapurini, jos asun vielä samassa osoitteessa. Myönsin asuvani, mutta en tunnistanut kaksikon kuvailemaa miestä, vaikka kuulemma rekkamiehen / asentajan hymy oli kovin hyvä tuntomerkki.

- Kova oli tinkimään, äärettömän kova, Ola puisteli päätään.
- Tunnin toista jaksoi, ennen kuin luovutti. Hiki meinasi tulla itselläkin, Herkko huokaili.
- Ei sitten hinta miellyttänyt, vai? kysyin.
- Ei kun tyhmä se oli, Herkko tuhahti.
- Miten niin?
- Me myydään vain Mersuja ja tämä mahtidieselin käryillä kyllästetty tyyppi alkoi tinkiä meiltä Volvoa, Ola kertoi.
- Volvoa? kummastelin.
- Niin juuri. Tunnin toista intti, että meidän pitäisi myydä hänelle Volvo. Ei myyty, kun meillä ei ole Volvoa. Oli niin levottomat jutut, että mistä lie muropaketista kortinkin saanut, Ola manaili.

Kaksikon jutuista selvisi vielä sen verran, että tämä herra Lärspevä oli tullut paikalle Volvon mahtidieselillä. Sellaista ei kyllä ollut näkynyt meidän taloyhtiömme parkkipaikalla. Kyseisellä asuinalueella oli paljon muitakin taloyhtiöitä, joten saattoihan mies asua hyvinkin samalla seudulla.

Samassa liikkeen ovesta astui sisälle vanhempi mieshenkilö, jolla oli päässään huomiota herättävän paksut silmälasit. Mies tiiraili niiden läpi meitä ja kahta sisätiloissa olevaa autoa. Sitten herran naama levisi hymyyn ja hän käveli Rutinoffin luo. Tuijotettuaan sitä pienen hetken, hän kääntyi meihin päin ja sanoi:

- Hyvät herrat, tämä Topolinohan on aivan toisen värinen mitä myyntikuvassa.
- Hyvä herra, se ei ole kylläkään Fiat 500 Topolino, jota nähtävästi tulitte katsomaan, Ola vastasi.
- Aivan. Tämä siis ei ole se. Sehän selittää tämän huomattavan värieron. Voisinko nähdä sen Topolinon?
- Ette voi, sillä sitä ei ole olemassakaan, ainakaan meidän liikkeessämme. Internetissä on sattunut painovirhe, pahoittelemme.
- Jahas. Sepäs valtavankokoinen harmi, sillä minulla olisi ollut taskut täynnä pätäkkää, mies harmitteli.
- Onhan se, siis meillekin harmi. Voidaan kyllä myydä teille tuo Rutinoff tai vaikka tuosta tuo DS 4, Ola alkoi hieroa kaupantynkää.
- Kuttaperkkaa molemmat. Kun ei kiinnosta, niin ei kiinnosta. Jatkan italialaisella linjalla, joten se on sitten pasta carbonara!

Mies käveli rauhallisesti ulos liikkeestä. Oven sulkeuduttua kysyin:

- Mitä tuo pasta carbonara oikein tarkoitti?
- En tiedä, varmaan joku sisäpiirin vitsi, Ola kohautti olkapäitään.
- Miksi se kysyi sellaista Fiat Topolinoa? kysyin.
- Naapuriliikkeen omistajan pieni jäynä, kun ei raukka parempaakaan keksinyt.

Herkko kertoi, että ketku naapurin autohuijari oli laittanut ties minne ilmoituksen, että heillä olisi täällä myytävänä tuollainen autoharvinaisuus. Onneksi ilmoitukseen oli tullut väärä puhelinnumero, niin ei tarvinnut mokoman ilmoituksen vuoksi viettää päiviä puhelimessa.

- Ihanko se noin vaan laittoi sen ilmoituksen teidän kiusaksi? hämmästelin.
- Ehkä, tai ehkä ei, Ola hymyili.
- Laitettiin ensin sen liikkeen nimiin myyntiin Elviksen vanha käkkylä. Pistettiin ilmoitus kansainväliselle sivustolle, Herkko jatkoi.
- Se tyyppi ei puhu sanaakaan englantia, niin oli kuule hermo piukassa kuukauden päivät, kun puhelimesta ei kuulunut muuta kuin lontoota ja kaikki sähköpostit piti kääntää kuukkelin translaattorilla, Ola virnisteli.
- Ihanko noin vain laitoitte sen ilmoituksen?
- Noh, pikku kaljoissaan kerran tuli kehua retostelemaan, että hän on peruuttanut käkkylöillä enemmän mitä me ollaan ajettu autoilla eteenpäin ja myynytkin niitä satoja. Päätettiin testata miehen myyntitaidot, että onnistuuko myymään sellaista mitä ei ole olemassakaan, Herkko selvitti taustoja.
- No jo on teillä huvit, pyörittelin päätäni.
- Ota kakkua, Ola komensi.

Kaksikon kanssa jutustellessa oli päässyt aika tärkeä asia unohtumaan, eli liikkeen tarjoilu. Kaaleppi Kardaani oli jo myöhässä, joten otimme porukalla kahvia ja kakkua.

Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja. Facebook-ryhmä on myös autoiluhuumorin jakopaikka.