Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
Tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

5.4.2020

Tajuton juttu


Nukuin yöni kuin viaton porsas, joka oli täysin tietämätön tulevasta joulusta ja sen tuomasta hunajaisesta puvusta, jota ihmisten kesken sinappihunnuksi kutsutaan. Heräsin siihen, kun aamuauringon säteet alkoivat leikkiä kasvoillani verhojen välistä. Minua hymyilytti, oli kesä, en käynyt töissä ja saatoin keskittyä vain olennaiseen, eli omaan itseeni. Tuijotin hetken omaa napaani ja totesin sen olevan lähinnä. Nousin sängystä venytellen ja tunsin, kuinka kroppani huusi aamukahvia. Samassa korvani vierestä lentää surautti kärpänen keittiön suuntaan, kun kannustaakseen minua mokan keittoon.

Astellessani keittiöön mietin millainen tämä lyhyt matka olisi ollutkaan, jos joku olisi keittänyt minulle kahvin valmiiksi ja saisin seurata tummapaahteisen mokan tuoksua. Ei, sitä minulle ei ollut suotu, joten latasin itse kahvinkeittimeni, joka pienellä viiveellä alkoi pörpöttää tummaa elämän eliksiiriä jo hieman tummuneeseen kahvipannuun. Omenan tuoksuinen astiapesuainepullo odotti kahvinkeittimeni vieressä, mutta sen käyttö oli jäänyt väliin muutamana päivänä. Odotellessani kahvinkeittimen suoriutuvan tehtävästään, tein itselleni kaksi voileipää, joihin laitoin keittokinkun lisäksi reilusti salaattia, kurkkua ja isot siivut paprikaa. Sitten annoin kiusaukselleni periksi ja nostin lautasen reunalle yhden kaurakeksin. Pieni asia ihmiskunnalle, mutta suuri asia minulle.

Nautiskellessani hyvän aamun kahviani, kuulin kun asuntoni ovi kävi. Askeleet pysähtyivät ensin eteiseen, mutta hetken päästä ne jatkoivat matkaa, nyt pehmeämmin. Käänsin katseeni keittiön ikkunasta käytävälle päin ja tervehdin tulijaa:

- Hyvää huomenta Oskari Närä, miten aamusi on lähtenyt käyntiin?
- Hyvää huomenta Rutinoffin kuski. Aivan loistavasti. Toin sinulle päivän Hesarin luettavaksesi. Arvaan, ettet ole eilisen aamun jälkeen sitä vieläkään itsellesi tilannut.
- En veikkonen, sillä mielestäni lehtiä on parempi kierrättää, kuin jokaisella tilata omansa.

Oskari otti kaapista mukin, jossa komeili hänen nimensä ja kaatoi siihen kahvia. Lorautettuaan sekaan jääkaapista tilkkasen kuohukermaa, hän istahti minua vastapäätä. Maisteltuaan nautinnollisen ilmeensä saattelemana kahvia, hän sanoi:

- Keität yhä edelleenkin tämän kulmakunnan parasta sumppia. Mikä onkaan salaisuutesi?
- No, paljastettakoon se nyt, myönnyin hymyillen. – En osta kahvia kaupan alahyllyltä.
- Ohhoh, nyt minun pitää sanoa, että olen todella vaikuttunut, Oskari hämmästeli.
- Tuothan sinäkin aamuisin Hesarin, joten miksi tarjoaisin huonoa kahvia.
- Ai niin, tämä lehti, Oskarin etusormi naputti innostuneesti lehden etusivua.
- Kerro kuomaseni, patistin itseäni huomattavasti vanhempaa ystävääni.
- Lehdessä on yksi automainos tai paremmin ilmaistuna tarjous.

No nythän tämä aamu meni hyvin jännittäväksi, ajattelin mielessäni ja olin iloinen ystäväni puolesta. Hän oli jo hyvän aikaa tutkaillut lehtiä ja automainoksia sillä silmällä. Olin itsekin tuosta asiasta niin jännittynyt, että kuiskasin hänelle pöydän yli:

- Mitä löysit?
- Dacia Duster, nolla korolla ja kaupanpäälle talvirenkaat, lämmitinsarja, kumimatot ja yksi vapaavalintainen lisävaruste.
- Oi, oi, nyt on kyllä kova, taputin innostuneena käsiäni yhteen.
- On, se on nyt niin kova, että soitin jo ennen tänne tuloa liikkeeseen ja sovin koeajotapahtuman iltapäivälle. Soitin myös pitkäaikaiselle tyttöystävälleni ja pyysin hänet mukaani. Hän saa varmistaa, että auton fengsuit sopii spirituaalisesti henkiseen atmosfääriin.
- Hurja hyppy lähes täysin tuntemattomaan. Pitkäänkö ajoit nykyisellä autollasi?
- Daewoo Evandalla on mennyt nyt kaksi vuotta. Vaihdan, koska dieselin aika on mennyt ohitse ja romanialainen auto yhdistettynä ranskalaiseen luotettavaan moottoritekniikkaan on tänä päivänä varma valinta.

Nyökyttelin päätäni, sillä asia oli juuri näin, kuten pitkäaikainen ystäväni oli juuri minulle selvittänyt. Olin tuosta autouutisesta varmaan yhtä jännittynyt kuin Oskari, sillä olin huomaamattani murustellut osan kaurakeksistäni voileipälautasen viereen. Noukin murut pöydältä huolellisesti suuhuni ja sanoin:

- Vilpittömät onnittelut tulevasta uudesta Daciasta. Siitä merkistä saa moni ottaa oppia.
- Kyllä puhut niin asiaa kuomaseni. Pieni pääni ei voi ymmärtää niitä, joka juurtuvat yhteen ja samaan vanhaan automerkkiin, uskaltamatta kokeilla jotain uutta. Sano minun sanoneen, että japanilaisten autojen aika on ohi. Voisin ostaa uuden Dusterin hinnalla monta vuotta vanhan ylihintaisen Corollan ongelmineen, mutta ei kiitos, Oskari Närä intoutui julistamaan.
- Amen! totesin miehen puheen jälkeen.

Voi miten onnellinen olinkaan hänen puolestaan. Oskari oli kovin malttamaton autokauppojensa vuoksi, joten hän istui luonani tavanomaista lyhyemmän aikaa. Poistuessaan asunnostani pahoitellen, hän lupasi huomenna istua kanssani pitempään ja kertoa seikkaperäisesti tämän päivän ostotapahtumasta. Ennen eteisen oven kolahtamista, hän huuteli vielä parit heipat ja toisti lupauksensa viettää huomenna pitempi aamu kanssani. Ymmärsin miestä.

Hänen painettuansa asuntoni ovi varovasti kiinni, kuten aina ennenkin, keskityin tuoreen painomusteen tuoksuiseen Hesariin. Aloitin lehden lukemisen automainoksista, että pääsisin edes osaksi kiinni ystäväni intoon ja riemukkaaseen olotilaan. Toyota-mainoksen kohdalla päässäni vihlaisi omituisesti. Puistelin hetken päätäni ja nuuhkin asuntoni ilmaa. Se tuntui kovin tunkkaiselta, joten astelin avaamaan parvekkeen oven. Nuuhkaisin parvekekalusteista lähtevää tuoksua ja avasin samaan syssyyn parvekelasituksen kahdesta eri kohtaa. Kesän tuoksut ja kärpäset saisivat nyt vallata mieleni lisäksi myös asuntoni, hymyilin katsellessani parkkipaikan yli metsänreunaa kohti. Nyt olisi mitä mainioin sää lähteä pienelle kävelylle läheisen joen varteen. Ja mikäli nyt oikein hurjaksi heittäytyisin, niin voisin heilauttaa kuukausilippuani bussin matkakortinlukijassa ja matkustaa, ties minne. Onni oli kohtuuhintainen julkinen liikenne, hymyilin itsekseni.

- Rai, rai, rallallaa, bussi se ihmisiä kuljettaa, laulelin huuhdellessani kahvikuppeja.

Yritin olla tänään nopea aamutoimissani, mutta piparmintun tuoksuinen suihkushampoo sai minut viettämään aikaa suihkussa enemmän, kuin se olisi ollut tarpeellista. Lopulta, kellon ollessa jo lähes puolessa päivin, pääsin liikkeelle. Pihalle päästyäni vedin jälleen kesäistä ilmaa keuhkot täyteen ja huokaisin ääneen:

- Aah, tämä se on elämää.
- Titityy, titityy, titityy.
- Ja lintusetkin laulavat, jatkoin itsekseni puhelua.
- Titityy, prööt, pröt, pröt, pröt.
- Mitä tämä nyt on? jähmetyin täysin paikoilleni.

Linnun laulu, kuten myös tuo ihmeellinen prötkötys, oli kuulunut tien puolelta, eli juuri päinvastaisesta suunnasta, johon olin aikonut suunnata GoreTexieni kärjet. Pyörähdin ympäri hiekan rahistessa kenkieni alla. En nähnyt muuta kuin vaaleanpunaisen auton perän. Auto oli parkkeerattu tienviereen. Auton hempeä ja harvinainen värisävy suorastaan houkutteli minut lähtemään liikkeelle. Päästessäni lähemmäksi autoa, huomasin kolmiovisen pikkuauton apukuskin oven olevan raollaan ja sitä tutki joku vaaleahiuksinen nainen pylly pitkällä.

- Siivoushommiako? tiedustelin auton taakse seisahdettuani.

Vaaleisiin kesähousuihin sonnustautunut takapuoli peräytyi ja nainen nousi seisomaan. Hän kääntyi hitaasti minua kohti ja sanoi:
- Pudotin paperiliittimen autoon, sellaisen vaaleanpunaisen, kun kuljetin eilen firman kirjanpitoa.
- Ai sinä, en ollutkaan tunnistaa, vastasin naiselle.
- Anteeksi kauheasti se äskeinen. Tuo hieman epämieluisa asento sai minut hieman rupsauttamaan äsken.

Ääh, mitä tuosta, ajattelin mielessäni. Tuo seinänaapurini Floora Hellä oli sitten aina niin kovin hienotunteinen ja elegantti pukeutumisensa kanssa.

- Otin eilen hiustenpidennyksen. Eihän se nyt vain vanhenna minua liikaa?
- Ei suinkaan. Päinvastoin, luulin sinua joksikin vasta kortin saaneeksi nuoreksi naiseksi.
- Voi miten kohteliasta, olet ihan kuin aviomieheni Rambe.
- Jaa, mitä muuten hänelle kuuluu?
- Sitä samaa kuin ennenkin, eli postimerkit ja golfaaminen vievät suuren osan hänen ajastaan. Loppu aika meneekin sitten kotihommissa, kun minä en niihin kerkeä juuri osallistumaan firman pyörittämiseltä.
- Joko Rambe sai sen uuden auton?
- Aivan, siitä minun pitikin sinua informeerata, että teimme viime viikolla vihdoin päätöksen. Vaihdamme hänen Skoda Octaviansa samanlaiseen uuteen.

Floora kertoi, että he olivat käyneet pientä kädenvääntöä siitä, että onko litrainen kone riittävä vai ei? Floora oli ehdottanut miehelleen, että hän voisi ihan hyvin maksaa myös sen isompikoneisen version, mutta Rambe oli todennut, ettei elämässä voi olla niin kiire, etteikö litraisella koneella kerkeäisi.

- Rambe aina sanoo, että autoilu on enemmän taito- kuin voimalaji.
- Niin, en minäkään ole koskaan nähnyt, että Rambe olisi kaahannut autoillaan.

Samassa päässäni vihlaisi jälleen omituisesti. Kokeilin nopeasti otsaani, mutta ei minulla ainakaan kuumetta ollut. Todennäköisesti jotain ohimenevää, ehkä kesän allergiaoireita tai jotain muuta.

- Herttileidi sentään, varmaan pyllähtäisin pyrstölleni, mikäli rakas aviomieheni lähtisi joskus liikennevaloista ensimmäisenä. Siinä tapauksessa ehdottaisin kyllä kullalleni uutta lempinimeä.
- Saisinko kenties kuulla sen ehdotuksen? kysyin.
- Räikkönen, sanoisin kultaani Räikköseksi. Se sointuisi niin hyvin etunimen kanssa, huoh!
- Tupla R, eli Rambe Räikkönen, maistelin ääneen nimeä, joka sorahti kovin miesmäisesti.
- Kerronko hänelle sinulta terveisiä?
- Kerro ihmeessä.
- Ai niin, Rambe pyysi minua kysymään sinulta, että lähdetkö kanssamme maistelemaan viinejä seuraavan kerran, kun me olemme menossa?

Nyökyttelin päätäni ja lupasin lähteä heidän mukaansa. Floora lupasi heidän tarjoavan myös kyydin sinne. Flooran firmasta joku hoitaisi kuskaamisen sinne ja takaisin, niin minunkaan ei tarvitsisi lähteä julkisilla. Ehdotus oli kovin mieleeni, sillä mikäs oli mukavampaa, kuin viettää ilta naapuripariskunnan kanssa. He kun olivat molemmat erittäin huomaavaisia ja korrekteja ihmisiä. En ollut ikinä kuullut tuon pariskunnan riitelevän, en edes sanovan yhtä ainoata kirosanaa. Kerrankin eräs toinen autoilija oli kiilannut Ramben melkein ulos tieltä läheisen Lidlin risteyksessä ja sen jälkeen vienyt tämän edestä parkkiruudun. Rambe oli vain todennut, että onneksi parkkipaikan kauimmaisessa nurkassa oli vielä hyvin tilaa. Miehellä oli kyllä aivan jäätävät hermot, hymyisin muistellessani tuota kyseistä tapahtumaa.

- Vaan anteeksi, minun on nyt lähdettävä menemään, Floora pahoitteli ja kätteli minut pitkät vaaleat kutrit heilahdellen.

Haistoin hänen hurmaavan ja todennäköisesti kalliin hajuvetensä tuoksun ja sen takia vastasin pienellä viiveellä:

- Eipä mitään. Muista viedä terveiset ja nähdään taas.
- Kyllä muistan, hei, hei!

Ai mikä jännittävä päivä tämä olikaan. Ensin Oskarin autouutinen ja nyt minulla oli kutsu maistelemaan hienoja viinejä. Palasin Flooran luota samaa tietä takaisin ja jatkoin rapun oven kohdalta matkaani siihen suuntaan, jonne alkuperäinen tarkoitukseni oli mennä. Suorin reitti joenvarteen kulki naapuritaloyhtiön parkkipaikan poikki. Jouduin ensin kiertämään meidän roskakatoksemme, jonka kohdalla jouduin nyrpistämään nokkaani. Haju mikä sieltä tuli, oli kaikkea muuta kuin kesän sulotuoksu. Katoksen kiertämisen jälkeen kävelin hetken lähes sokaistuneena, sillä aurinko pääsi siellä paistamaan täysin suoraan ja siitä innostuneena katsoin tietenkin taivaalle.

- Naapuri perkele, kuului edestäni.

Siristelin silmiäni hetken, kunnes tumma varjo alkoi muistuttaa ihmistä, jonka valitettavasti tunnistin naapuritaloyhtiön asukkaaksi. Mies, nimeltään Jarno Koikkala, istui kulahtaneessa puutarhatuolissa oluttölkki kädessään. Miehen olemus oli kuin Turhapuro-elokuvasta, sillä hänen turvonnutta vartaloaan verhosi risa verkkopaita ja hiukset olivat pystyssä.

- Akka tuossa pyyteli juuri anteeksi, että mikäli auton vahaamisen ääni oli häiriöksi, hähähäää, Jarno nauraa räkätti.

Samassa kiinnitin huomioni Jarnon vaimoon, joka tuttuun tapaansa vahasi pariskunnan vanhaa Nissan Cherryä. En pitänyt ollenkaan Jarnon asenteesta vaimoaan kohtaan, mutta auto oli pysynyt kyllä hyvässä kunnossa. Se oli kuin olisi vasta kaupasta ostettu.

- Ei tartte muuten autoa vaihtaa, kun on noin pätevä akka talossa, Jarno hymyili harventuneella purukalustollaan.
- Kiiltää kyllä aika hyvin, myöntelin.
- Toinen vahauskierros tänään. Ensimmäinen kerta meni perseelleen. Sanoin akalle, että se on joko mierontie tai uusi vahakerros. Eihän se reppana mihinkään uskalla lähteä, joten tuossa se nyt hinkkaa perse pitkällä. No onhan sillä kyllä hyvä persekin, vai mitä?
- Toki, toki, myöntelin vilkaistessani Jarnon vaimon mustiin legginsiin verhottua takapuolta.

Samalla päässäni vihlaisi taas, nyt entistä kovemmin. Siristelin silmiäni ja mietin, että olenkohan viettänyt aivan liikaa aikaa kesäisessä suorassa auringonpaisteessa ja pitäisiköhän minun käydä lääkärissä näiden vihlaisujen takia?

- On se hinkunut tuolla ajamaankin, Jarno jatkoi höpöttelyään törpöttelyn ohessa.
- Jaa, et ole vissiin antanut.
- Se on kuule sellainen juttu, että akka saa kyllä lerssiä, mutta ajamaan sillä ei ole mitään asiaa. Annoin sen maksaa vakuutusmaksut, että tuntisi jotain yhteenkuuluvuutta auton kanssa.
- Niin ja vahaahan hän sitä nyt. Eikös se ole yleensä ollut perinteisiä miesten hommia?
- Ei tässä nyt perkele mitään tossukka-ukkoja olla, että alettaisiin autoja vahaamaan. Se olisi sitten sama siirtyä tiskialtaan ääreen ja alkaa tiskata astiatkin käsin, heti imuroinnin jälkeen, hähähää.

Jarno suhautti uuden kaljatölkin auki ja otti siitä pitkän hörpyn. Ähkäistyään hetken päästä nautinnollisesti, hän kääntyi katsomaan minua ja kysyi:

- Oletko kunnossa?
- Täh?

Samassa silmissäni musteni, enkä nähnyt yhtään mitään, mutta korviini kantautui etäinen naisen äänellä esitetty kysymys:

- Mikä vittu sitä vaivaa? Saatanan tekosairas.
- Kuoliko se? miesääni kysyi.
- Soitetaan ambulanssi, toinen miesääni ehdotti.
- Vitut soiteta, käyn sangollisen jääkylmää vettä, niin loppuu vittu näytteleminen, naisääni kivahti.

Päähäni alkoi sattua niin jumalattomasta ja silmissä säkenöi, mutta näkö alkoi palautua pikkuhiljaa. Ensin näin pelkkää kirkasta, mutta vähitellen hahmot alkoivat erottua kirkkauden keskeltä. Näön palautuessa tajusin myös sen, että makasin kivilattialla, oletettavasti omassa rapussa. Ylöspäin katsoessani näin katon ja viistosti eteenpäin katsoessa näin näön palauduttua Närän ja Jarnon. Pääkipua sen sijaan en ymmärtänyt ollenkaan. Suljin ja availin silmiä ensin muutaman kerran, ennen kuin kysyin:

- Mitä on tapahtunut?
- Vittuako se sinulle kuuluu? kuului hullun ämmän kommentti takaani. En kyennyt kääntämään päätäni kivulta, joten vastasin katsomatta:
- Kuuluu sekä tuntuu, perkele! Mitä on tapahtunut?
- Vittu, ihan vähän vain kopautin nyrkillä ja heti ollaan vinkumassa. Ihme kitiviuru.
- Minuako? Miksi?
- Ei se ollut mitenkään henkilökohtaista. Vitutti vain ja päätin tirvaista ensimmäistä näkemääni ihmistä. Ei pidä olla noin herkkä.
- Vai herkkä, minulta lähti taju.
- Vituttaa tuollainen vanhojen asioiden veivaaminen. Meinaatko märehtiä niitä pitkäänkin, häh?

Hullu ämmä puhisi jotain siihen suuntaan, että kannattaisi kulkea lappu kaulassa, jossa lukee ”Ei tartte tirvaista”, jos on noin herkkä naapurikohtaamiselle. Kuulin kuinka hän sen jälkeen palasi omaan asuntoonsa. Käänsin katseeni katosta Närää ja Jarnoa kohti ja kysyin:

- Voisitteko auttaa minut himaan? Kaksikon nostettua minut pystyyn, hullun ämmän asunnon ovi avautui ja naapurin riivinrauta tuli luokseni viskipullo kourassa.

- Siinä sulle perkele, niin loppuu kitinä. Voitele perkele itsesi kuntoon. Eikä tartte sitten kiittää.

En kiittänyt, vaan otin varovasti pullon käteeni. Oletettavasti Ramben baarikaappi oli juuri köyhtynyt yhden viskipullon verran. Viski ei ollut suosikkijuomaani, mutta lahjukseksi ja hyvitykseksi se kävi ihan hyvin. Tämän jälkeen Närä ja Jarno auttoivat minut olohuoneeseeni sohvalle. Kiittelin kaksikkoa ja pyysin heitä jättämään minut nyt rauhaan. Närä tosin yritti kysyä jotain Daewoosta, mutta viittasin kädellä, että pois. Onneksi he tottelivat ja sain jäädä parantelemaan oloani ihan rauhassa. Hetken aikaa yritin kelailla tajunnan menettämisen edeltäviä tapahtumia, mutta niistä minulla ei ollut mitään muistikuvia. Koko tämä aamupäivä oli pyyhkiytynyt pois muististani. Eilen olin mennyt normaalisti nukkumaan, mutta sen jälkeen en muistanut mitään. Sen jälkeen nukahdin.

Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja. Facebook-ryhmä on myös autoiluhuumorin jakopaikka.




© Rauno Vääräniemi