Etusivulle
Rutinoffin kuskin
tarinat
Tekstipohjaiselle
sivulle
Korvikeautojen koeajot
5.4.2020
Nukuin yöni kuin viaton porsas, joka oli
täysin tietämätön tulevasta joulusta ja sen tuomasta
hunajaisesta puvusta, jota ihmisten kesken sinappihunnuksi
kutsutaan. Heräsin siihen, kun aamuauringon säteet alkoivat
leikkiä kasvoillani verhojen välistä. Minua hymyilytti, oli
kesä, en käynyt töissä ja saatoin keskittyä vain olennaiseen,
eli omaan itseeni. Tuijotin hetken omaa napaani ja totesin sen
olevan lähinnä. Nousin sängystä venytellen ja tunsin, kuinka
kroppani huusi aamukahvia. Samassa korvani vierestä lentää
surautti kärpänen keittiön suuntaan, kun kannustaakseen minua
mokan keittoon.
Astellessani keittiöön mietin millainen tämä
lyhyt matka olisi ollutkaan, jos joku olisi keittänyt minulle
kahvin valmiiksi ja saisin seurata tummapaahteisen mokan
tuoksua. Ei, sitä minulle ei ollut suotu, joten latasin itse
kahvinkeittimeni, joka pienellä viiveellä alkoi pörpöttää tummaa
elämän eliksiiriä jo hieman tummuneeseen kahvipannuun. Omenan
tuoksuinen astiapesuainepullo odotti kahvinkeittimeni vieressä,
mutta sen käyttö oli jäänyt väliin muutamana päivänä.
Odotellessani kahvinkeittimen suoriutuvan tehtävästään, tein
itselleni kaksi voileipää, joihin laitoin keittokinkun lisäksi
reilusti salaattia, kurkkua ja isot siivut paprikaa. Sitten
annoin kiusaukselleni periksi ja nostin lautasen reunalle yhden
kaurakeksin. Pieni asia ihmiskunnalle, mutta suuri asia minulle.
Nautiskellessani hyvän aamun kahviani, kuulin
kun asuntoni ovi kävi. Askeleet pysähtyivät ensin eteiseen,
mutta hetken päästä ne jatkoivat matkaa, nyt pehmeämmin. Käänsin
katseeni keittiön ikkunasta käytävälle päin ja tervehdin
tulijaa:
- Hyvää huomenta Oskari Närä, miten aamusi on
lähtenyt käyntiin?
- Hyvää huomenta Rutinoffin kuski. Aivan loistavasti. Toin
sinulle päivän Hesarin luettavaksesi. Arvaan, ettet ole eilisen
aamun jälkeen sitä vieläkään itsellesi tilannut.
- En veikkonen, sillä mielestäni lehtiä on parempi kierrättää,
kuin jokaisella tilata omansa.
Oskari otti kaapista mukin, jossa komeili
hänen nimensä ja kaatoi siihen kahvia. Lorautettuaan sekaan
jääkaapista tilkkasen kuohukermaa, hän istahti minua vastapäätä.
Maisteltuaan nautinnollisen ilmeensä saattelemana kahvia, hän
sanoi:
- Keität yhä edelleenkin tämän kulmakunnan
parasta sumppia. Mikä onkaan salaisuutesi?
- No, paljastettakoon se nyt, myönnyin hymyillen. – En osta
kahvia kaupan alahyllyltä.
- Ohhoh, nyt minun pitää sanoa, että olen todella vaikuttunut,
Oskari hämmästeli.
- Tuothan sinäkin aamuisin Hesarin, joten miksi tarjoaisin
huonoa kahvia.
- Ai niin, tämä lehti, Oskarin etusormi naputti innostuneesti
lehden etusivua.
- Kerro kuomaseni, patistin itseäni huomattavasti vanhempaa
ystävääni.
- Lehdessä on yksi automainos tai paremmin ilmaistuna tarjous.
No nythän tämä aamu meni hyvin jännittäväksi,
ajattelin mielessäni ja olin iloinen ystäväni puolesta. Hän oli
jo hyvän aikaa tutkaillut lehtiä ja automainoksia sillä
silmällä. Olin itsekin tuosta asiasta niin jännittynyt, että
kuiskasin hänelle pöydän yli:
- Mitä löysit?
- Dacia Duster, nolla korolla ja kaupanpäälle talvirenkaat,
lämmitinsarja, kumimatot ja yksi vapaavalintainen lisävaruste.
- Oi, oi, nyt on kyllä kova, taputin innostuneena käsiäni
yhteen.
- On, se on nyt niin kova, että soitin jo ennen tänne tuloa
liikkeeseen ja sovin koeajotapahtuman iltapäivälle. Soitin myös
pitkäaikaiselle tyttöystävälleni ja pyysin hänet mukaani. Hän
saa varmistaa, että auton fengsuit sopii spirituaalisesti
henkiseen atmosfääriin.
- Hurja hyppy lähes täysin tuntemattomaan. Pitkäänkö ajoit
nykyisellä autollasi?
- Daewoo Evandalla on mennyt nyt kaksi vuotta. Vaihdan, koska
dieselin aika on mennyt ohitse ja romanialainen auto
yhdistettynä ranskalaiseen luotettavaan moottoritekniikkaan on
tänä päivänä varma valinta.
Nyökyttelin päätäni, sillä asia oli juuri näin,
kuten pitkäaikainen ystäväni oli juuri minulle selvittänyt. Olin
tuosta autouutisesta varmaan yhtä jännittynyt kuin Oskari, sillä
olin huomaamattani murustellut osan kaurakeksistäni
voileipälautasen viereen. Noukin murut pöydältä huolellisesti
suuhuni ja sanoin:
- Vilpittömät onnittelut tulevasta uudesta
Daciasta. Siitä merkistä saa moni ottaa oppia.
- Kyllä puhut niin asiaa kuomaseni. Pieni pääni ei voi ymmärtää
niitä, joka juurtuvat yhteen ja samaan vanhaan automerkkiin,
uskaltamatta kokeilla jotain uutta. Sano minun sanoneen, että
japanilaisten autojen aika on ohi. Voisin ostaa uuden Dusterin
hinnalla monta vuotta vanhan ylihintaisen Corollan ongelmineen,
mutta ei kiitos, Oskari Närä intoutui julistamaan.
- Amen! totesin miehen puheen jälkeen.
Voi miten onnellinen olinkaan hänen
puolestaan. Oskari oli kovin malttamaton autokauppojensa vuoksi,
joten hän istui luonani tavanomaista lyhyemmän aikaa.
Poistuessaan asunnostani pahoitellen, hän lupasi huomenna istua
kanssani pitempään ja kertoa seikkaperäisesti tämän päivän
ostotapahtumasta. Ennen eteisen oven kolahtamista, hän huuteli
vielä parit heipat ja toisti lupauksensa viettää huomenna
pitempi aamu kanssani. Ymmärsin miestä.
Hänen painettuansa asuntoni ovi varovasti
kiinni, kuten aina ennenkin, keskityin tuoreen painomusteen
tuoksuiseen Hesariin. Aloitin lehden lukemisen automainoksista,
että pääsisin edes osaksi kiinni ystäväni intoon ja
riemukkaaseen olotilaan. Toyota-mainoksen kohdalla päässäni
vihlaisi omituisesti. Puistelin hetken päätäni ja nuuhkin
asuntoni ilmaa. Se tuntui kovin tunkkaiselta, joten astelin
avaamaan parvekkeen oven. Nuuhkaisin parvekekalusteista lähtevää
tuoksua ja avasin samaan syssyyn parvekelasituksen kahdesta eri
kohtaa. Kesän tuoksut ja kärpäset saisivat nyt vallata mieleni
lisäksi myös asuntoni, hymyilin katsellessani parkkipaikan yli
metsänreunaa kohti. Nyt olisi mitä mainioin sää lähteä pienelle
kävelylle läheisen joen varteen. Ja mikäli nyt oikein hurjaksi
heittäytyisin, niin voisin heilauttaa kuukausilippuani bussin
matkakortinlukijassa ja matkustaa, ties minne. Onni oli
kohtuuhintainen julkinen liikenne, hymyilin itsekseni.
- Rai, rai, rallallaa, bussi se ihmisiä
kuljettaa, laulelin huuhdellessani kahvikuppeja.
Yritin olla tänään nopea aamutoimissani, mutta
piparmintun tuoksuinen suihkushampoo sai minut viettämään aikaa
suihkussa enemmän, kuin se olisi ollut tarpeellista. Lopulta,
kellon ollessa jo lähes puolessa päivin, pääsin liikkeelle.
Pihalle päästyäni vedin jälleen kesäistä ilmaa keuhkot täyteen
ja huokaisin ääneen:
- Aah, tämä se on elämää.
- Titityy, titityy, titityy.
- Ja lintusetkin laulavat, jatkoin itsekseni puhelua.
- Titityy, prööt, pröt, pröt, pröt.
- Mitä tämä nyt on? jähmetyin täysin paikoilleni.
Linnun laulu, kuten myös tuo ihmeellinen
prötkötys, oli kuulunut tien puolelta, eli juuri päinvastaisesta
suunnasta, johon olin aikonut suunnata GoreTexieni kärjet.
Pyörähdin ympäri hiekan rahistessa kenkieni alla. En nähnyt
muuta kuin vaaleanpunaisen auton perän. Auto oli parkkeerattu
tienviereen. Auton hempeä ja harvinainen värisävy suorastaan
houkutteli minut lähtemään liikkeelle. Päästessäni lähemmäksi
autoa, huomasin kolmiovisen pikkuauton apukuskin oven olevan
raollaan ja sitä tutki joku vaaleahiuksinen nainen pylly
pitkällä.
- Siivoushommiako? tiedustelin auton taakse
seisahdettuani.
Vaaleisiin kesähousuihin sonnustautunut
takapuoli peräytyi ja nainen nousi seisomaan. Hän kääntyi
hitaasti minua kohti ja sanoi:
- Pudotin paperiliittimen autoon, sellaisen vaaleanpunaisen, kun
kuljetin eilen firman kirjanpitoa.
- Ai sinä, en ollutkaan tunnistaa, vastasin naiselle.
- Anteeksi kauheasti se äskeinen. Tuo hieman epämieluisa asento
sai minut hieman rupsauttamaan äsken.
Ääh, mitä tuosta, ajattelin mielessäni. Tuo
seinänaapurini Floora Hellä oli sitten aina niin kovin
hienotunteinen ja elegantti pukeutumisensa kanssa.
- Otin eilen hiustenpidennyksen. Eihän se nyt
vain vanhenna minua liikaa?
- Ei suinkaan. Päinvastoin, luulin sinua joksikin vasta kortin
saaneeksi nuoreksi naiseksi.
- Voi miten kohteliasta, olet ihan kuin aviomieheni Rambe.
- Jaa, mitä muuten hänelle kuuluu?
- Sitä samaa kuin ennenkin, eli postimerkit ja golfaaminen
vievät suuren osan hänen ajastaan. Loppu aika meneekin sitten
kotihommissa, kun minä en niihin kerkeä juuri osallistumaan
firman pyörittämiseltä.
- Joko Rambe sai sen uuden auton?
- Aivan, siitä minun pitikin sinua informeerata, että teimme
viime viikolla vihdoin päätöksen. Vaihdamme hänen Skoda
Octaviansa samanlaiseen uuteen.
Floora kertoi, että he olivat käyneet pientä
kädenvääntöä siitä, että onko litrainen kone riittävä vai ei?
Floora oli ehdottanut miehelleen, että hän voisi ihan hyvin
maksaa myös sen isompikoneisen version, mutta Rambe oli
todennut, ettei elämässä voi olla niin kiire, etteikö
litraisella koneella kerkeäisi.
- Rambe aina sanoo, että autoilu on enemmän
taito- kuin voimalaji.
- Niin, en minäkään ole koskaan nähnyt, että Rambe olisi
kaahannut autoillaan.
Samassa päässäni vihlaisi jälleen omituisesti.
Kokeilin nopeasti otsaani, mutta ei minulla ainakaan kuumetta
ollut. Todennäköisesti jotain ohimenevää, ehkä kesän
allergiaoireita tai jotain muuta.
- Herttileidi sentään, varmaan pyllähtäisin
pyrstölleni, mikäli rakas aviomieheni lähtisi joskus
liikennevaloista ensimmäisenä. Siinä tapauksessa ehdottaisin
kyllä kullalleni uutta lempinimeä.
- Saisinko kenties kuulla sen ehdotuksen? kysyin.
- Räikkönen, sanoisin kultaani Räikköseksi. Se sointuisi niin
hyvin etunimen kanssa, huoh!
- Tupla R, eli Rambe Räikkönen, maistelin ääneen nimeä, joka
sorahti kovin miesmäisesti.
- Kerronko hänelle sinulta terveisiä?
- Kerro ihmeessä.
- Ai niin, Rambe pyysi minua kysymään sinulta, että lähdetkö
kanssamme maistelemaan viinejä seuraavan kerran, kun me olemme
menossa?
Nyökyttelin päätäni ja lupasin lähteä heidän
mukaansa. Floora lupasi heidän tarjoavan myös kyydin sinne.
Flooran firmasta joku hoitaisi kuskaamisen sinne ja takaisin,
niin minunkaan ei tarvitsisi lähteä julkisilla. Ehdotus oli
kovin mieleeni, sillä mikäs oli mukavampaa, kuin viettää ilta
naapuripariskunnan kanssa. He kun olivat molemmat erittäin
huomaavaisia ja korrekteja ihmisiä. En ollut ikinä kuullut tuon
pariskunnan riitelevän, en edes sanovan yhtä ainoata kirosanaa.
Kerrankin eräs toinen autoilija oli kiilannut Ramben melkein
ulos tieltä läheisen Lidlin risteyksessä ja sen jälkeen vienyt
tämän edestä parkkiruudun. Rambe oli vain todennut, että onneksi
parkkipaikan kauimmaisessa nurkassa oli vielä hyvin tilaa.
Miehellä oli kyllä aivan jäätävät hermot, hymyisin
muistellessani tuota kyseistä tapahtumaa.
- Vaan anteeksi, minun on nyt lähdettävä
menemään, Floora pahoitteli ja kätteli minut pitkät vaaleat
kutrit heilahdellen.
Haistoin hänen hurmaavan ja todennäköisesti
kalliin hajuvetensä tuoksun ja sen takia vastasin pienellä
viiveellä:
- Eipä mitään. Muista viedä terveiset ja
nähdään taas.
- Kyllä muistan, hei, hei!
Ai mikä jännittävä päivä tämä olikaan. Ensin
Oskarin autouutinen ja nyt minulla oli kutsu maistelemaan
hienoja viinejä. Palasin Flooran luota samaa tietä takaisin ja
jatkoin rapun oven kohdalta matkaani siihen suuntaan, jonne
alkuperäinen tarkoitukseni oli mennä. Suorin reitti joenvarteen
kulki naapuritaloyhtiön parkkipaikan poikki. Jouduin ensin
kiertämään meidän roskakatoksemme, jonka kohdalla jouduin
nyrpistämään nokkaani. Haju mikä sieltä tuli, oli kaikkea muuta
kuin kesän sulotuoksu. Katoksen kiertämisen jälkeen kävelin
hetken lähes sokaistuneena, sillä aurinko pääsi siellä
paistamaan täysin suoraan ja siitä innostuneena katsoin
tietenkin taivaalle.
- Naapuri perkele, kuului edestäni.
Siristelin silmiäni hetken, kunnes tumma varjo
alkoi muistuttaa ihmistä, jonka valitettavasti tunnistin
naapuritaloyhtiön asukkaaksi. Mies, nimeltään Jarno Koikkala,
istui kulahtaneessa puutarhatuolissa oluttölkki kädessään.
Miehen olemus oli kuin Turhapuro-elokuvasta, sillä hänen
turvonnutta vartaloaan verhosi risa verkkopaita ja hiukset
olivat pystyssä.
- Akka tuossa pyyteli juuri anteeksi, että
mikäli auton vahaamisen ääni oli häiriöksi, hähähäää, Jarno
nauraa räkätti.
Samassa kiinnitin huomioni Jarnon vaimoon, joka
tuttuun tapaansa vahasi pariskunnan vanhaa Nissan Cherryä. En
pitänyt ollenkaan Jarnon asenteesta vaimoaan kohtaan, mutta auto
oli pysynyt kyllä hyvässä kunnossa. Se oli kuin olisi vasta
kaupasta ostettu.
- Ei tartte muuten autoa vaihtaa, kun on noin
pätevä akka talossa, Jarno hymyili harventuneella
purukalustollaan.
- Kiiltää kyllä aika hyvin, myöntelin.
- Toinen vahauskierros tänään. Ensimmäinen kerta meni
perseelleen. Sanoin akalle, että se on joko mierontie tai uusi
vahakerros. Eihän se reppana mihinkään uskalla lähteä, joten
tuossa se nyt hinkkaa perse pitkällä. No onhan sillä kyllä hyvä
persekin, vai mitä?
- Toki, toki, myöntelin vilkaistessani Jarnon vaimon mustiin
legginsiin verhottua takapuolta.
Samalla päässäni vihlaisi taas, nyt entistä
kovemmin. Siristelin silmiäni ja mietin, että olenkohan
viettänyt aivan liikaa aikaa kesäisessä suorassa
auringonpaisteessa ja pitäisiköhän minun käydä lääkärissä näiden
vihlaisujen takia?
- On se hinkunut tuolla ajamaankin, Jarno
jatkoi höpöttelyään törpöttelyn ohessa.
- Jaa, et ole vissiin antanut.
- Se on kuule sellainen juttu, että akka saa kyllä lerssiä,
mutta ajamaan sillä ei ole mitään asiaa. Annoin sen maksaa
vakuutusmaksut, että tuntisi jotain yhteenkuuluvuutta auton
kanssa.
- Niin ja vahaahan hän sitä nyt. Eikös se ole yleensä ollut
perinteisiä miesten hommia?
- Ei tässä nyt perkele mitään tossukka-ukkoja olla, että
alettaisiin autoja vahaamaan. Se olisi sitten sama siirtyä
tiskialtaan ääreen ja alkaa tiskata astiatkin käsin, heti
imuroinnin jälkeen, hähähää.
Jarno suhautti uuden kaljatölkin auki ja otti
siitä pitkän hörpyn. Ähkäistyään hetken päästä nautinnollisesti,
hän kääntyi katsomaan minua ja kysyi:
- Oletko kunnossa?
- Täh?
Samassa silmissäni musteni, enkä nähnyt yhtään
mitään, mutta korviini kantautui etäinen naisen äänellä esitetty
kysymys:
- Mikä vittu sitä vaivaa? Saatanan tekosairas.
- Kuoliko se? miesääni kysyi.
- Soitetaan ambulanssi, toinen miesääni ehdotti.
- Vitut soiteta, käyn sangollisen jääkylmää vettä, niin loppuu
vittu näytteleminen, naisääni kivahti.
Päähäni alkoi sattua niin jumalattomasta ja
silmissä säkenöi, mutta näkö alkoi palautua pikkuhiljaa. Ensin
näin pelkkää kirkasta, mutta vähitellen hahmot alkoivat erottua
kirkkauden keskeltä. Näön palautuessa tajusin myös sen, että
makasin kivilattialla, oletettavasti omassa rapussa. Ylöspäin
katsoessani näin katon ja viistosti eteenpäin katsoessa näin
näön palauduttua Närän ja Jarnon. Pääkipua sen sijaan en
ymmärtänyt ollenkaan. Suljin ja availin silmiä ensin muutaman
kerran, ennen kuin kysyin:
- Mitä on tapahtunut?
- Vittuako se sinulle kuuluu? kuului hullun ämmän kommentti
takaani. En kyennyt kääntämään päätäni kivulta, joten vastasin
katsomatta:
- Kuuluu sekä tuntuu, perkele! Mitä on tapahtunut?
- Vittu, ihan vähän vain kopautin nyrkillä ja heti ollaan
vinkumassa. Ihme kitiviuru.
- Minuako? Miksi?
- Ei se ollut mitenkään henkilökohtaista. Vitutti vain ja päätin
tirvaista ensimmäistä näkemääni ihmistä. Ei pidä olla noin
herkkä.
- Vai herkkä, minulta lähti taju.
- Vituttaa tuollainen vanhojen asioiden veivaaminen. Meinaatko
märehtiä niitä pitkäänkin, häh?
Hullu ämmä puhisi jotain siihen suuntaan, että
kannattaisi kulkea lappu kaulassa, jossa lukee ”Ei tartte
tirvaista”, jos on noin herkkä naapurikohtaamiselle. Kuulin
kuinka hän sen jälkeen palasi omaan asuntoonsa. Käänsin katseeni
katosta Närää ja Jarnoa kohti ja kysyin:
- Voisitteko auttaa minut himaan? Kaksikon
nostettua minut pystyyn, hullun ämmän asunnon ovi avautui ja
naapurin riivinrauta tuli luokseni viskipullo kourassa.
- Siinä sulle perkele, niin loppuu kitinä.
Voitele perkele itsesi kuntoon. Eikä tartte sitten kiittää.
En kiittänyt, vaan otin varovasti pullon
käteeni. Oletettavasti Ramben baarikaappi oli juuri köyhtynyt
yhden viskipullon verran. Viski ei ollut suosikkijuomaani, mutta
lahjukseksi ja hyvitykseksi se kävi ihan hyvin. Tämän jälkeen
Närä ja Jarno auttoivat minut olohuoneeseeni sohvalle. Kiittelin
kaksikkoa ja pyysin heitä jättämään minut nyt rauhaan. Närä
tosin yritti kysyä jotain Daewoosta, mutta viittasin kädellä,
että pois. Onneksi he tottelivat ja sain jäädä parantelemaan
oloani ihan rauhassa. Hetken aikaa yritin kelailla tajunnan
menettämisen edeltäviä tapahtumia, mutta niistä minulla ei ollut
mitään muistikuvia. Koko tämä aamupäivä oli pyyhkiytynyt pois
muististani. Eilen olin mennyt normaalisti nukkumaan, mutta sen
jälkeen en muistanut mitään. Sen jälkeen nukahdin.
Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja. Facebook-ryhmä on myös autoiluhuumorin jakopaikka.