Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
Tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

6.8.2019

Ecoautoilun siemen


Jeren ohjastama Niro liikkui parkkipaikalla äänettömästi. Kysyin kuskiltamme, että onko tätä raskaskin polkea? Jotenkin ecomiehen huumori oli kadoksissa ja sain vastaukseksi vain tympeän mulkaisun. Kyllä rehelliset lihansyöjät ja oikeilla polttomoottoriautoilla autoilevat ovat paljon leppoisempaa sakkia, kun ei tarvitse jännittää muutaman desin polttoainesäästön eikä maailman pelastamisen vuoksi.

- Ei, ei, ei, miksi tuonkin piti tulla tuohon? Jere parahti.

Vilkaisin eteenpäin ja totesin jalkakäytävällä olevan mummelin rollaattorin kanssa. Vanhus eteni sellaista kahden sentin minuuttivauhtia ja me jäimme useammaksi minuutiksi jumiin.

- Sammu, sammu, sammu, Jere alkoi hokea.
- Tuskin tuo mummeli nyt kännissä on, vanha ennemminkin, heitin oman arvioni.
- Autoa minä tarkoitin. Polttomoottori käynnistyi ja nyt on keskikulutukset vaarassa.

Jere puhisi ja pihisi kiukkuisena, että yleensä yksin ajaessa ei näin pääse käymään. Paino, eli ylimääräiset kyytiläiset, ovat ecoautoilun tuho.

- Te söitte tietenkin tukevan aamiaisen, eikö totta? Jere kysyi.
- Kahvin, pullaa ja pari leipäviipaletta, vastasin.
- Teetä ja näkkäriä, Jarno avasi oman aamiaissisällön.
- Hmm, onko taskuissanne jotain painavaa?

Totesimme molemmat Jarnon kanssa, ettei meillä ole taskuissa mitään painavia esineitä ja molempien painokin oli vielä kohtalaisen pieni miesten normipainoon verrattuna. Lopulta kävi ilmi, että Jere oli meistä painavin.

- Onko vaimosi sinua kevyempi? tiedustelin.
- On, mutta mitä se vaikuttaa tähän? Jere hämmästeli.
- Sitä vaan, että pistä se ajamaan Nirolla ja mene pullukka itse bussilla.
- MINÄ EN OLE PULLUKKA!

Jeren mielestä se ei ollut ollenkaan hyvä vaihtoehto, että vaimo menisi autolla ja hän bussilla. Hän kuulemma poistaisi autostaan ennemmin takapenkin ja apparin penkin, kuin istuisi julkisiin kulkuneuvoihin. Niistä voisi saada vaikka jonkun taudin.

- Tai näpyn pyllyyn, kuten vaimoni sai Skoda Superbista, Jarno lisäsi.
- Jarno, se on sinun exä jo, huomautin.
- Ai niin.

Viimein pääsimme liikkeelle ja kuskimme huokaisi helpotuksesta, kun auto vaihtoi muutaman sadan metrin ajamisen jälkeen sähkölle. Lähestyessämme linja-autopysäkillä olevaa bussia, Jere ilmoitti:

- Nyt edessämme on yksi tärkeimmistä ecoautoilun kulmakivistä, eli linja-auto.
- Niinpä. Siihen mahtuu monta ihmistä ja kulut per kärsä ovat pienemmät kuin tässä putputtimessa, kerroin oman mielipiteeni.
- Ei, ei, ja vielä kerran ei. Onko se nyt niin vaikea tajuta, että ecoautoilu ja julkinen liikenne ovat aivan eri asioita?
- Eikö se olisi rennompaa istua bussissa, kun kytätä desilitroja kulutusnäytöstä?
- Hiljaa takapenkki! Minä tulen istuttamaan teihin vielä tänään ecoautoilun siemenen.

Jere alkoi opastaa, että mikäli pysäkillä näkyy bussi, pitää hiljentää vauhtia niin paljon, että päästään heti pysäkiltä lähtevän bussin imuun. Lisäksi pitää muistaa ohjelmoida mukautuvan vakionopeussäätimen välimatka mahdollisimman pieneksi edellä ajavaan, että imusta saatu hyöty on suurin.

- Hmm, mielenkiintoista. Yleensä bussit roikkuvat Rutinoffin takapuskurissa, kerroin omat havaintoni.
- Ihan väärä taktiikka, silloin hyöty menee isoille bussifirmoille, Jere puisteli päätään.

Niinpä niin, mutta minä en ottanutkaan autoilua siltä kannalta, että se säästäisi polttoainetta. Otin sen siltä kannalta, että pääsen paikasta toiseen mahdollisimman vaivattomasti. Nopeudestakaan ei ole minun kohdallani kyse, sillä mihinkäs minulla juuri koskaan kiire olisi ollut. Jos tulee oikein kiire, niin sitten pitää istua Närän Yariksen kyytiin ja todeta, että ei taida tällainen japsikiulu juuri mihinkään liikahtaa.

- Bussireitit on myös hyvä osata ulkoa, Jere opasti.
- Entä juna-aikataulut? kysyin.

Sain vastaukseksi vain tuhahduksen. Meinasin kysyä vielä, että syrjitäänkö tässä jollain tapaa raideliikennettä, mutta jätin kysymättä. Nitkuttelimme muutaman pysäkin verran bussin perässä, mutta sen käännyttyä sivutielle, me jatkoimme matkaa suoraan.

- Valkoiset vastamaalatut kaistaviivat ovat ecoautoilijan pelastus, Jere sanoi.
- Eivätkö ne ole ihan yhtä tärkeitä kaikille autoilijoille? hämmästelin.
- Ei ole. Harva osaa niitä hyödyntää oikein, mutta minäpä osaan.
- Ajat muuten nyt sellaisen viivan päällä, huomautin.
- Ihan tarkoituksella, ja nimenomaan säästötarkoituksessa.

Jere opasti, että vasta maalattu kaistaviiva, reunaviiva tai ihan mikä tahansa viiva laskee kulutusta, kun ajaa sen päällä. Sen kohdalla on kitka pienempi mitä asfaltilla ja kulutus sitä kautta alhaisempi. Tästä syystä ecoautoon ei kannata valita liian leveitä renkaita, ne kun eivät sovi viivan päälle. Täristäviä reunaviivoja Jere piti itse saatanan keksintönä, joka lisäsi kulutusta ja hajotti tärinällään vanhempia autoja.

- Sähköpolkupyörässä olisi kapeammat renkaat, ehdotin puolestani.
- Tämä ei ole urheilulaji, tämä on taitolaji, Jere huomautti.
- No enhän minä noin reunassa uskalla koskaan ajaa, Jarno murehti.
- Lasket nopeutta, Jere opasti.

Jere pyysi Jarnoa kaivamaan hansikaslokerosta tietyökartan. Jere paukutti sitä polveansa vasten ja sanoi, että kyseinen kartta on ecoautoilijan paras kesäystävä. Katsoin karttaa tarkemmin, koska se vaikutti kovin nuhjaantuneelta. Se oli vuodelta 1992. Huomautin siitä kuskillemme:

- Ei taida ihan pitää paikkaansa enää tänä kesänä. Jokunen moottoritiekin tullut lisää tuon painamisen jälkeen.
- Tällä on symbolinen arvo. Nykyisin katson tietyöt Liikenneviraston palvelusta älypuhelimella.
- Etsit siis siltatyömaita, joissa joutuu pysähtymään, että vastaantuleva liikenne voi ajaa ennen siitä, totesin.
- Ei, vaan etsin sileintä ja uusinta asfalttia, joka säästää kulutuksessa. Meidän kesälomareissumme tehdään sinne, mihin on vedetty pisin matka uutta asfalttia, Jere kertoi.

Hetken matkaa ajettuamme Jarno alkoi valittaa, että autossa on turkasen kuuma. Niin minunkin mielestäni oli, mutta en ollut jaksanut alkaa siitä valittaa. Jarno sen sijaan avasi apukuskin puoleisen sivulasin, työnsi siitä päätä hieman ulos ja huokaisi syvään:

- Aaah, kun tekee ilmavirta hyvää.
- Mitä, mitä sinä saatanan tolvana teet? Jere karjaisi.

Samassa kuskimme painoi lasin sulkemisnappulaa ja Jarno jäi kaulastaan kiinni lasin ja karmin väliin. Karjaisin kahjolle kuskillemme, että päästää nyt ensin toisen sisälle ja sulkee vasta sitten lasin. Hetken päästä happea haukkova Jarno oli takaisin sisällä ja Jere alkoi möykätä:

- Älä tee noin ikinä, ei ikinä! Tuolla tempulla mitätöit minun taloudellisen ajotapani aivan täysin.
- Niin mutta kun täällä on kuuma, Jarno puolusteli.
- Ajattele viilentäviä juttuja, kuten jäätelöä, Jere neuvoi.
- Eikö ennemmin kannattaisi pysähtyä syömään sitä jäätelöä? heitin oman ehdotukseni.
- Vasta myöhemmin, nyt keskitymme taloudellisen ajon saloihin, Jere ilmoitti.

Jere alkoi paasata, että kesällä ilmastointi ja talvella liika kabiinin lämmitys ovat ecoautoilun surma. Mikäli halusi istua talvella saunassa, kannatti mennä paikallisliikenteen bussilla. Ne olivat hänen vaimonsa mukaan välillä kuin saunoja. Kesällä taas kätevintä oli ajaa pelkissä uikkareissa, näin liiat vaatekilot olivat poissa autosta ja kulku sitä myöten kevyen taloudellista.

- Ajatko talvella turkki päällä? Jarno uteli hikeä pyyhkien.
- Untuvatakki on kevyt ja kyllä 15,5 astetta riittää terveelle ihmiselle talvella. Pitemmillä matkoilla pysyy myös paremmin hereillä, kun ei tule kuuma.
- Ellei sitten jäädy kuoliaaksi, heitin oman kommenttini.
- Huopikkaat jalkaan ja untuvatakki päälle, niin ei jäädy.

Jere kertoi, että on henkisesti erittäin raskasta katsella, kun työkaverit lähtevät omilla autoillaan päällä raskas talvivuorinen nahkatakki ja jalassa maihinnousukengät.

- Ja sitten vielä mennään Alkon kautta kotiin lasipullot kontissa kolisten, ei hyvää päivää, Jere manaili.
- Muovipullo olisi kevyempi, totesin.
- Ja kun laittaa vaimon tai naapurin asialle, niin saa suurimman säästön.
- Miksi pitää säästää? kummastelin.
- Siksi, että ecoautoilu on säästämistä. Se on maailmaa säästävä elämäntapa.

Minä en kyllä ymmärtänyt tuota pointtia, että kolmen euron säästön vuoksi kuollaan säästämisen aiheuttamaan stressiin 10 vuotta nuorempana. Toki valtiohan siinä säästi eläkerahoja, jos älysi kuolla juuri eläkeiän kynnyksellä. Tiedustelin Jereltä, että eikö autoilun pitäisi olla rentouttavaa, eikä hampaat irvessä säästämistä?

- Minä rentoudun aina kun näen Exelissä alhaiset kulutusluvut, Jere ilmoitti.
- Minä rentoutuisin, jos minulla olisi auto, Jarno totesi.
- Minä taas rentoudun, kun saan ajaa autollani ihan, miten haluan ilman, että pitäisi olla sitä tai tätä tai tuota, kerroin oman mielipiteeni.

Olimme keskustelun aikana päätyneet Tuusulantielle ja Jere jättäytyi erään rekan taakse. Muistin sen bussin imussa ajamisen, niin en ihmetellyt tätä enää ääneen. Rekkaa peesatessamme Jere alkoi luennoida siitä miten tärkeä seikka ecoautoilussa on rengaspaineet. Tuo oli tuttua myös minulle, eli pidin itsekin autossa suositellut rengaspaineet.

- Ne olivat ainoat paineet, mitä minä sain ottaa aikoinaan vaimoni kanssa, Jarno sanoi.
- Sait kuitenkin joskus purkaa paineita, vai? kysyin häneltä.
- Kyllä, kyllä, mikäli renkaissa oli ylipainetta.
- Entä omia paineita?
- No enhän minä, kun se Nissani oli vaimon nimissä, Jarno puisteli päätään.

Jere hymyili ja kertoi, että autoliikkeet, korjaamot ja rengasliikkeet ovat rengaspaineiden suhteen jossain 60-luvulla. Niiden laittamat paineet hyödyntävät vain öljy-yhtiöitä lisääntyneen polttoaineen myynnin muodossa. Porukka on hänen mielestään niin kartellissa, kun vain ikinä voi olla. Jere totesi ylpeänä:

- Minulla on oma konppura.
- Tota, eikös se ole kompura? korjasin hänen sanomisiaan.
- Ei, vaan konppura. Harva tietää tämän, mutta konppura ja tarkempi kuin kompura. Olen käyttänyt lukuisia tunteja luotettavan ilmanpainetäyttölaitteen löytymiseen ja nyt minä olen sellaisen löytänyt.
- Onko se Bliteman tuote?
- Ostan vain luotettavasta paikasta eBaysta. Luotettava kontaktini ammattipuolella vinkkasi minulle sen. Kerrankin pitää sanoa, ettei 15 euroa mennyt hukkaan.
- Romu-Reiskako sen sinulle vinkkasi? kysyin suoraan.
- Kyllä, se mies on suorittanut ecoautohuoltodiplomin.

Olin ihmetellyt jo heti matkan alusta sitä, että onpas Nirossa kovin nypyttävä ja epämiellyttävä kyyti, ihan kuin istuisi jossain jousittamattomassa reessä. Mainitsin Jerelle, että tämä taitaa pitää autossaan hieman korkeampia rengaspaineita.

- Hieman ei riitä, hän hymyili minulle taustapeilin kautta.
- Paljonko enemmän?
- Kilo lisää, niin alkaa desit rapista pois kulutuksesta.
- Radiosta tulee nyt uutiset, Jarno sanoi ja alkoi hapuilla Niron radionuppia.
- Tsot, tsot, näpit irti, Jere kivahti.

Jere sanoi, että uutiset voi kuunnella ihan hyvin omasta puhelimesta radiot.fi sivuston tai sovelluksen kautta. Hänen autossaan ei radiota avattu, eikä musiikkia kuunneltu auton kaiuttimista. Niroa hän kehui hyvin edistykselliseksi ecoautoksi, sillä siinä ei ollut ollenkaan cd-soitinta, mikä oli monen muun ecoautomerkin kompastuskivi.

- Seuraavaksi harjoittelemme pysäköintiä, Jere sanoi ja kääntyi erään kaupan parkkipaikalle.

Jere sompaili auton parkkipaikan ympäri ja jätti sen kielletylle paikalle, joka kaiken lisäksi vietti ikävästi alaspäin. Minulle tuli heti mieleen, että olemme kohta Paskat parkkeeraukset Facebook-ryhmän sivulla. Mainitsin Jerelle, että auton voi ihan hyvin jättää oikein pysäköitynä lähes tyhjälle parkkipaikalle. Jere katsoi minua taustapelin välityksellä ja sanoi:

- Niin tekevät ne, jotka eivät välitä mitä auto kuluttaa.
- No höh, ajoit itse juuri tuon parkkipaikan ympäri tähän mäkeen.
- Ajoin sähköajoa ja sitä paitsi tästä lähteminen on ympäristöteko.
- Minulla kyllä tulee ensimmäisenä mieleen pysäköintirikkomus, totesin.

Jere perusteli rinteeseen ja nimenomaan poistumistien varteen pysäköimistään sillä, että näin hän pääsi liikkeelle auton moottoria mahdollisimman vähän kuormittamalla. Pienistä säästöpuroista kertyi kuulemma helposti jopa litran säästö polttoainekulutuksessa.

- Entä jos pysäköinninvalvoja tulee ja lätkäisee pysäköintivirhemaksun?
- Ei lätkäise. Laitan tuohon rinteeseen auton taakse varoituskolmion. Toimii hienosti joka kerta.

Seuraavaksi oli vuorossa minun ja Jarnon istuttaminen Niron ratin taakse, tosin vain kylmätyyppien verran tässä parkissa ollessamme. Tämä siksi, että myös meihin tarttuisi ecoautokuume ja vaihtaisimme vanhat saastuttavat automme uusiin hybrideihin.

- Minulla ei ole mitä vaihtaa, paitsi kalsarit, Jarno murehti.
- Korvikeautot on kokeiltu, ei ole tarvetta enää vaihtaa Rutinoffia mihinkään muuhun, ilmoitin minä puolestani.
- Kyllä se kuume siitä vielä nousee, nimittäin ecoautokuume, Jere hymyili.
- Ai tässä on sähköpenkki, mutta hei, miksi nämä napit eivät liiku?

Istuin ratin takana ja roplasin Niron sähkösäätöisen kuljettajanjakkaran säätönamikoita, mutta ne olivat kuin yhtä puuta penkin kanssa. Yksikään napeista ei liikkunut mihinkään.

- Näpit irti niistä, Jere kivahti.
- Onko tämä joku korealainen vitsi, että laitetaan sähköpenkki, mutta sitä ei voi säätää?
- Tehtaalta tullessa kyllä, mutta minun omistuksessani ei, Jere sanoi.

Jere kertoi säätäneensä penkin autoliikkeestä kotiin ajellessaan oikeaan asentoon ja liimanneensa kotona kaikki säätönupit kiinni penkkiin. Näin kukaan ei missään tilanteessa pääsisi säätämään penkkiä ja sitä kautta kuluttamaan kallista sähköistä ajoenergiaa. Esimerkiksi huollossa joku lähränäppi saattaisi säätää penkkiä ja Jere joutuisi säätämään sen taas kohdalleen.

- Se ei ole kulutusmyönteinen asia se uudelleen säätö, Jere sanoi.
- Olisit ottanut sulakkeen pois.
- Ne laittavat sen huollossa takaisin ja velottavat sen vaihdosta.
- Joko tätä on huollettu?
- Ei vielä, ensimmäinen vuosihuolto on vielä edessä.
- Entä jos ne vaihtavat koko penkin takuuseen, kun se ei toimi?

Jeren naama meni ihan valkoiseksi. Ihan selvästi hän ei ollut tullut ajatelleeksi tuollaista mahdollisuutta. Lisäsin vielä piruuttani, että se uusi vaihtopenkki saattaa olla vaikka painavampi mitä tuo alkuperäinen. Jere puri hammasta ja sanoi:

- Minun tulee kirjallisesti ilmoittaa, että auton penkkejä ei saa vaihtaa ilman minun kirjallista lupaani.

Jere kiitteli minua, että otin tuon asian puheeksi. Hän säästäisi sen vuoksi tulevaisuudessa useita desilitroja. Ratin takana vierailujen jälkeen istuuduimme autoon taas omille paikoillemme ja jäimme odottamaan lähdön hetkeä. Jere kyttäsi kaula pitkällä isomman tien liikennettä. Havaittuaan sieltä tulevan rekan, joka mateli aika hitaasti, hän löysäsi käsijarrun ja käynnisti Niro. Livuimme hiljaa mäkeä alas juuri rekan ja yhden Audin väliin. Audi-kuski soitti torvea ja heilutteli sivuikkunasta keskisormea.

- Hahahaa, nyt sitä rinkelipelleä harmittaa, kun vein siltä säästöajopaikan, Jere ilakoi suu korvissa.

Audi-kuski työnsi rinkulansa melkein Niron takaluukkuun kiinni ja vilkutteli valoja.

- Nyt se yrittää hyötyä meidän imustamme, mutta meilläpä on edessä isompi imu mitä sillä, Jere hymyili.
- Entä jos sitä vain vituttaa se, että ajoit törkeästi sen eteen? kysyin.
- Hahaa, nopeat säästäjät syövät hitaat tuhlarit, hahaa, Jere nauroi.

Seuraavassa kiertoliittymässä tiemme erkanivat. Me käännyimme heti ensimmäisestä liittymästä ja Audi-kuski vasta kolmannesta. Ajoimme paluumatkalla niin, että joko oikeanpuolen tai vasemmanpuolen renkaat olivat reunaviivan päällä. Yhdessä vaiheessa edellämme ajanut pakettiauto kääntyi pois ja jäimme Jeren mukaan tyhjänpäälle. Hän hidasti vauhtia niin paljon, että yksi farmarimallinen Volvo ohitti meidät ja sitten liimauduimme sen takapuskuriin. Ennen kotiparkkipaikalle pääsyä kerkesimme vielä ajaa yhden jakeluauton ja yhden mopoauton takapuskurissa. Mopoautosta tuli myös keskisormea sekä kuljettajan, että apukuskin ikkunasta, mutta Jere vain naureskeli moisille mielenilmauksille. Omaan parkkiruutuunsa ajaessa Jere sanoi:

- Tässä on vielä yksi ominaisuus, mistä muut ecoautovalmistajat ovat kateellisia. Osaatteko arvata mikä?
- Tämä näyttää korealaiselta saippuarasialta, eikä ecoautolta, heitin villin arvaukseni.
- Penkit eivät ole kokonahkaa, ne eivät narise, Jarno veikkasi.
- Ei, vaan etupysäköintitutka laitetaan päälle napista, kun autolla ajetaan etuperin parkkiin.

Jere näytti miten se toimi. Mielestäni tuo oli aika vaivalloista, sillä kaikissa ajamissani autoissa etututka oli kyllä ollut päällä ilman erillistä aktivoimista. Kerroin toteutuksen olevan mielestäni hölmö ja nappi muistuisi mieleen vasta siinä vaiheessa, kun puskuri on jo kiinni edessä olevassa esteessä.

- Tämä on nerokas ja polttoainetta säästävä ratkaisu. Tämä ei piipitä ja vie energiaa silloin kun sitä ei tarvita. Aktivoin vain sen silloin kun tarvitsen. Muuten tämä olisi päällä aina jokaisessa risteyksessä jonossa seisoessa, puhumattakaan ruuhka-ajossa Helsingin keskustassa.

Niin, olihan tuossa kyllä pointtinsa, mutta minä maksoin ennemmin vaivattomuudesta, kun ehkä desin säästöstä kahden vuoden periodilla. Sammutettuaan auton ja kirjattuaan kulutus- ja kilometritiedot sekä ajolämpötilan kännykkänsä sovellukseen, Jere komensi meidät ulos. Pihalla hän ilmoitti:

- Teihin on istutettu nyt ecoautoilun siemen. Se on helppoa, kun sen omaksuu, mutta se vaatii oman ecoauton. Voin jakaa teille Kia-myyjän käyntikortit.
- En voi ostaa Kiaa, sillä minulla on jo NoKia, puistelin päätäni.
- Täh, mikä sinulla on? Jere hämmästyi.
- NoKia, joten minä en voi hankkia Kiaa.
- Minä voisin ottaa sen käyntikortin, minulla ei ole autoa, Jarno ilmoitti.

Jere antoi Jarnolle käyntikortin ja sanoi sen jälkeen, että olemme nyt suorittaneet hänen ensimmäisen ecoautokurssin. Kuuluisimme nyt siihen valveutuneeseen autoilijoiden sakkiin, jota kaikki muut ihannoivat. Minua nauratti niin kovasti, että en kyennyt muuta kuin nyökyttelemään. Lopulta kättelimme ja palasin kotiin kesken jääneen kirjan pariin. Muutaman sivun lukemisen jälkeen vatsani alkoi kurnia ja tajusin, että Jere oli luistanut kurssiruokailusta todella tyylikkäästi. Jätkä oli pölissyt vain kulutussäästöistä ja säästänyt siinä samalla myös rahansa. Ketkuja ovat nuo ecoautoilijat, ei voi muuta sanoa.

Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja. Facebook-ryhmä on myös autoiluhuumorin jakopaikka.




© Rauno Vääräniemi