Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
Tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

4.7.2019

Regenerointipoljin


Havahduin unestani postiluukun kolahdukseen. Vilkaisin kelloa ja mietin, onko postinkantaja etuajassa vai totaalisen myöhässä? Ajankohta kun ei sopinut oikein mitenkään normaaliin postinjakoon. Venyttelin ja nousin ylös. Kävin ensin lataamassa kahvinkeittimen, sillä se oli aamun tärkein tehtävä, mikäli meinasin herätä. Vasta sen jälkeen menin eteiseen tutkimaan mitä luukusta oli tipahtanut. Ovien välissä oli valkoinen paperilappu. Olin jo laittamassa sitä keittiöremonttimainoksena suoraan kierrätykseen, kun silmiini sattui tuttu nimi. Vilkaisin lappua tarkemmin, ja totta tosiaan, se ei ollutkaan mikään remppatarjous. Paperissa tarjottiin taloudellisen ajon oppituntia muodolliseen 25€ hintaan per henkilö. Minimiosallistujamääränä oli kaksi henkilöä ja maksimi osallistujamääränä kolme henkilöä. Lappu oli naapuritalon Jere Haipridin lähettämä.

Hoitelin aamutoimet ja menin kahvikupin ääreen tutkailemaan lappua tarkemmin. Se herätti hieman ristiriitaisia tuntemuksia, koska siinä puhuttiin auton kyydissä olemisesta ja sitä kautta taloudellisen ajon oppimisesta ihan käytännön kautta. Jerehän ei kuskannut edes vaimoaan autollaan, niin miksi sitten tällainen opetus hänen autossaan? Hallitsin itse taloudellisen 40 km/h nopeuden hyvin, joten tein paperista lennokin ja lennätin sen olohuoneen taaimmaiseen nurkkaan. Se tuli alas, kuin hybridikuskin toiveet kolmen litran kulutuksesta.

Aloin seuraavaksi selailla autofoorumeita. Siellä joku ilmoitti, että ostaa seuraavaksi isolla koneella olevan ja paljon kuluttavan auton, sillä hänen toiveensa on poimia eläkkeellä omasta puutarhasta banaaneita aamukahvipöytään. Tämä siis täällä Suomessa. Nimimerkki ”Ilmasto lämpimämmäksi” toivoi myös merenrannan tulevan häntä lähemmäksi, kun hänellä itsellään ei ole varaa muuttaa merenrantaan. Napajäätikön sulamisen jälkeen se olisi hänen laskelmiensa mukaan jo tontin rajalla. Olin juuri aloittamassa Kaaleppi Kardaanin Sumuvalo-lehden sivuilla olevan artikkelin, ”Kuinka korjaan Fordini rautalangalla” -artikkelin lukemista, kun ovikello soi.
 
- Voi helvetti, ei edes rautalankaa saa vääntää rauhassa, tai lukea sen vääntämisestä, puhisin ja nousin sohvalta.

Oven takana seisoi Koikkalan Jarno, mikä yllätysten yllätys taas kerran. Avasin oven ja ilmoitin, että join juuri kaikki kahvit, enkä keitä lisää. Tossukkatolvana tälläsi eteeni saman lapun, josta olin tehnyt lennokin, ja sanoi:

- Minun rohkeuteni ei yksin riitä tälle kurssille. Kiinnostaisi kovasti.
- Ei kiinnosta, puistelin päätäni.
- Annan sinulle vitosen, niin saat sen alennettuun 20 euron hintaan. Joko kiinnostaa? Jarno tapitti minua suoraan silmiin.

Ei vittu kiinnosta, ajattelin itsekseni, sillä tuo nyt ei ollut rahasta kiinni, kuten ei mikään muukaan mukavuuspainotteisessa elämässäni. Minua ei nyt vaan sattunut kiinnostamaan kuunnella jotain hybridipölisijää. Jos Jerellä olisi ollut Ferrari ja 25 eurolla olisi päässyt treenaamaan 0 – 100 km/h lähtöjä, olisin jo suorituspaikalla jonottamassa. Jarnolle sen sijaan vastasin:

- Kiinnostaa ihan yhtä paljon, kuin Toyotan vaihteistoremontti.
- Oho, oletko sinä niistäkin kiinnostunut? En tiennyt.
- Oletko nähnyt minun koskaan tekevän Toyotaan vaihdelaatikkoremonttia?
- No, en, Jarno raapi korvallistaan.
- Juuri näin. Ei kiinnosta, en tee ja piste.
- Nokitan korvapuustilla, Lidlin isolla vastapaistetulla korvapuustilla, Jarno ilmoitti.

Mietin hetken ja totesin, ettei tuosta taida päästä eroon, ellen suostu lähtemään mukaan. Päätin kuitenkin tinkiä vielä hieman, sillä kovin halvalla en itseäni myy kuuntelemaan ekoautohöpinää.

- Ostat vielä minulle paketin tummaa Juhla mokkaa, niin sitten lähden.
- Tähän räpylää, Jarno tälläsi kättä minulle.

Annoin Jarnolle 20 euroa ja tossukkaukko lupasi käydä hoitamassa maksun ja toimittaa minulle jossain vaiheessa sen korvapuustin ja kahvipaketin.

Niinhän siinä sitten kävi, että seuraavana päivänä seisoimme kello kymmenen aamupäivällä Jeren Niron vierellä odottelemassa auton omistajaa. Jarnolla, kuten myös Jerellä oli kesäloma, joten homma hoitui kivasti näin arkipäivänä. Minä taas olin viimeksi kuullut sanan ”työ”, kun savolainen lehtimyyjä kysyi puhelimessa, että ettekö työ ole kiinnostunut uudesta autolehdestä? En ollut, sillä minulle riitti Kaaleppi Kardaanin toimittama Sumuvalo. Kyseinen lehti tulee minulle vielä maksutta, joten miksi tilaisin jotain savolaisten autolehteä, jossa artikkeleiden oikeellisuudesta vastasi lukija. Sumuvalossa sentään Kaaleppi yritti tehdä kaikkensa, että se olisi täyttä faktaa, vaikka huumoriksihan se aika usein meni. Jereä odotellessamme Jarno alkoi avautua:

- Poliisi soitti minulle aamulla.
- Kävitkö pieksämässä ex-vaimon vai sen uuden sulhasen vaiko molemmat?
- No eikäkökun siitä autoliikejutusta. Enkä minä ole väkivaltainen. Sanoin minä niille molemmille kyllä soo, soot, kun viimeisen kerran kävivät tavaroita hakemassa.
- Saitko sakot?
- No en. Olivat haistelleet ihan kaksissa poliisin sitä nahkapenkkiä, mutta en ollut kuulemma jättänyt sellaista hajujälkeä, että liike olisi oikeutettu korvauksiin.
- Jätkä ei siis tohtinut edes pieraista, ehehehee.
- Ei minua…pierettänyt silloin. Myöhemmin kyllä vatsa oli kuralla.
- Hyvä tuuri kaiken huonon tuurin jälkeen, ettei tullut sakkoja.
- Oikeastaan vielä parempi tuuri, Jarno hymyili.
- Niin?
- Odottelen hyvityksenä omaa Bemarin nahkajakkaraa. Valitsin kuskin jakkaran, sillä se tuntui parhaimmalta.
- Siis täh?

Jarno selitti vinosti hymyillen, että joku myyjistä oli julkaissut hänestä otetun kuvan sosiaalisessa mediassa ja poliisit olivat tarttuneet siihen. Liike oli välttynyt syytteiden nostamiselta luovuttamalla Jarnolle täysin uuden Bemarin nahkapenkin, joka tuotaisiin hänelle viikon sisällä. Penkin toimittamisen ehtona oli ollut tosin se, että mikäli Jarno joskus eksyy kyseiseen liikkeeseen, niin housut pysyvät jalassa. Jarno oli luvannut totella, sillä jatkossa nahka saisi narista kotona niin paljon kuin se vaan kivuttomasti onnistui.

- Sovitaanko me heti niin, että mikäli tulen joskus käymään, niin kukaan ei istu sillä Bemarin jakkaralla?
- Helposti sovittu, Jarno ilmoitti.

Onneksi Jere saapui paikalle, sillä minua alkoi jotenkin kuvottaa ajatus Bemarin penkistä ja Jarnosta. Nyt piti vain toivoa, ettei se tule painajaisena uniin, hyi helvetti!

- Hyvää päivää arvon oppilaat, Jere tervehti meitä.
- No morjens, heitin takaisin.
- Maksupuoli onkin jo hoidettu, joten voidaan siirtyä suoraan asiaan, Jere ilmoitti.
- Koska syödään? menin heti itseäni kiinnostavaan asiaan.

Tuo kysymys oli esitettävä heti, että vatsa osaisi asennoitua oikein koulutukseen. Pitihän sen tietää koska alkaa kurnia. Jere ei nähtävästi ollut ihan kärryillä siitä, mitä oikean koulutuspäivän piti pitää sisällään, sillä hän katsoi minua kuin luunsa hukannut koira ja kysyi:

- Syödään?
- Niin. En saanut koulutusohjelmaa, mutta oletan siihen kuuluvan myös maittavan lounaan ja kahvit. Kait siihen kurssin hintaan kuuluu muutakin kuin pelkkä takapenkillä istuminen. Sitä voin tehdä ilmaiseksi omassa autossani.
- Minäkin voisin syödä, Jarno ilmoitti.
- Autossani ei syö kukaan. Sitä ei autossa ruokaillessa ajatella ollenkaan miten paljon murusia kertyy autoon vuosien mittaan ja se vaikuttaa myös kulutukseen, Jere julisti.
- Mieluimmin ravintolaan kiitos, kerroin oman näkemykseni.
- Minä päätän missä ruokaillaan, Jere sanoi.

Hyvä, että ruokailuasiassa päästiin eteenpäin, sillä nyt saatoin keskittyä kunnolla koulutukseen. Jere kaiveli taskustaan papereita, ryki hetken ja ilmoitti, että koulutus alkaa tässä ja heti. Hän pyysi meitä siirtymään muutaman metrin päähän Nirosta. Päästyämme oikealle etäisyydelle autosta, Jere komensi kääntymään autoa kohti ja kertomaan mitä me näemme.

- Aurinko, puita, nurmikkoa ja parkkipaikka, Jarno katseli pää kenossa.
- Entä siellä? Jere osoitti minua. Nostin oman etusormen silmieni tasalle, tarkastelin sitä hetken ja ilmoitin näkeväni oman etusormeni.
- Ei, ei, ei ja vielä kerran ei, Jere parahti.
- Ihan varmasti näen.
- Tarkoitin tuota autoa, Niroa, mitä näette siinä?
- Siinä ei lue Nissan, Jarno siristeli silmiään.
- Siinä on neljä mustaa rinkulaa alla, kerroin näkemäni.
- Ei, ei, ei! Nyt voitte kiittää itseänne, että tulitte koulutukseeni, sillä te ette osaa katsoa oikeita asioita, Jere sanoi.

Jeren mielestä kaikki lähti siitä, että tiedosti tarpeen ja sitten sen, miten tarve tyydytetään. Tiedostin tällä hetkellä minulla olevan janon, joka lähtisi esimerkiksi kylmällä oluella. Mainitsin siitä Jerelle, mutta sain vastaukseksi vain tympeän mulkaisun. Keskustelisimme vain ja ainoastaan ecoautoilusta, ei naisista eikä oluesta tai mistään muustakaan epäoleellisesta.

- Jos katsomme tuota Niroa, niin siinä kiteytyy yhteen pakettiin koko ecoautoilu, Jere valisti.
- Toimiiko se sähköllä? Siis sillä samalla millä pölyimuri toimii? Jarno uteli.
- Ei toimi, ei todellakaan toimi millään pölyimurisähköllä. Tesla toimii pölyimurisähköllä, ei tämä Niro. Sellaista pölyimurisähköä käyttävällä autolla on lyhyt toimintamatka tai pitkä roikka. Tällä ajetaan heittämällä yli 800 km tankillisella, pari minuuttia huoltoasemalla ja taas saman verran kilometrejä. Pölyimurimiehet tulevat perille sitten seuraavana päivänä.

Jeren mukaan on erittäin harhainen kuvitelma olla ecoautoilija, mikäli ajaa Teslalla ja lataa sitä omakotitalonsa yhteyteen asennetulla latausasemalla. Kerroin sen olevan mielestäni ihan hyvä vaihtoehto.

- Ai hyvä vai? Jere puuskahti.
- Juu.
- Ensin lämmitetään kaikille harakoille ja variksille puolikuivilla takkapuilla keskellä talvea kesäolosuhteet ja sitten hankitaan auto, jonka toimintamatka on Hooverin luokkaa ja tankkaaminen kestää saman mitä bensa-auton koneremontti.
- Tuo olisi hyvä kommentti heittää jollekin Tesla-foorumille, ehehehee, repesin täysin.
- Totuus löytyy tuosta, Jere osoitteli Niroa.
- Mitä? Missä? En näe, kun olet pysäköinyt autosi tuohon eteen, yritin kurkkia Niron ohitse.

Jeren hampaat vain kirskuivat, kun mies katseli minua alta kulmiensa. Ei tainnutkaan tuo ecoilu olla niin hermoja lepuuttavaa, kun olin ajatellut. Ilmankos ne vaihtoehtohippiäisetkin aina polttelivat jotain tajuntaa laajentavaa, kun hermo oli aina loppu ecoilun tuomista paineista. Jenkkiautoporukat sen sijaan polttivat rennosti luu ulkona rengasta katuun. Mitä leveämpi kumi suli, niin sitä leveämpi hymy. Siinä oli asenne kohdillaan.

- Tiivis rakentaminen ja itselataava hybridi, siinä tällä hetkellä kovin ecoyhdistelmä. Vielä kun muotoilu on yhtä virtaviivaista mitä tuossa Nirossa, niin asiat ovat todella hyvin.
- Onkohan tuossa ollut suunnittelijalla mallina korealainen lato tai pakastin? raavin päätäni.
- Mikä? Jere parahti.
- No joku suunnattoman suuri kantikas muoto.
- Niin, on ne Toyotatkin virtaviivaisempia, Jarno kertoi mielipiteensä.
- Toyota ja Toyota, Jere huokaisi.
- Ainakin kuvissa ovat virtaviivaisempia, Jarno puolusteli sanomistaan.
- Aika on ajanut jo Toyotan ohitse. Kohta nähdään tehtaalla harakirejä, kun ne eivät mene kaupaksi.

Jeren mukaan Mossekin oli joskus hyvä auto, mutta eipä ole enää. Niin se aika vaan menee huonojen tuotteiden ohitse. Seuraavaksi saimme komennon siirtyä Niron vierelle. Jere otti auton sisältä käsiinsä ihmeellisen näköisen häkkyrän ja nosti sen suorin käsin eteensä. Häkkyrä alkoi pyöriä ja Jere käänteli sitä suu tiukkana viivana. Tovin pyörittyään hän ilmoitti:

- Sää, eli tuulensuunta on meille tänään kovin otollinen, joten voimme istahtaa autoon ja lähteä opettelemaan taloudellista autoilua.
- Mitä jos menomatkalla on myötätuuli ja huomaat, että paluumatkalla onkin vastatuuli? Heitin kysymyksen.
- Kannattaa luovia metsänreunoja pitkin, bussin tai rekan perässä tai noutaa auto, kun tuulensuunta on taas suotuinen.
- Siis menen autolla kauppaan ja kannan ostokset kotiin, niinkö? Jarno ihmetteli.
- Ei, vaan vaimo kantaa ostokset kotiin.
- Ei minulla ole, enää, Jarno niiskutti.
- Eihän sinulla ole autoakaan, joten mitä moista murehtimaan, lohduttelin tossukkaukkoa.

Saimme käskyn nousta Niroon. Jere avasi apparin puolen etu- ja takaoven ja kävi itse ottamassa auton pois lämpötolpasta. Jarno meni etupenkille ja minä kömmin taakse. Jere komensi minut istumaan ihan keskellä, etteivät toisen puolen renkaat kulu enemmän kuin toisen. Sen jälkeen Jere sanoi, että kaksi samanpainoista henkilöä takapenkillä olisi parempi mitä yksi, mutta mikäli pysyisin täysin keskellä, niin homma onnistuisi näinkin.

- Auton esilämmitys on tärkeä asia, käyttäkää siihen kaksi kertaa kaksi tuntia, Jere opasti.
- Ulkona on varmaan 25 lämmintä, heitin väliin kommentin.
- Siitä huolimatta. Ennakoiva ecoautoilija tekee kaikkensa mikä alentaa kulutusta. Kunnollinen esilämmitys takaa sähkölähdön.

Jere käänsi Niroon virrat päälle, jonka auto ilmoitti merkkiäänillä. Jarno luuli saaneensa tekstiviestin ja katseli puhelintaan hämmästynyt ilme naamallaan. Pettyneenä hän laittoi puhelimensa takaisin vyökoteloon ja sanoi:

- Ei tämä ole ennen ilmoittanut siitä, että en ole saanut viestiä.
- Tämä auto kertoo teille kaiken, mikä on oleellista ecoautoilussa, Jere paasasi ja osoitteli eri valikoiden näkymiä.

Kuuntelin vain puolella korvalla, sillä minulla alkoi yhä enemmän tehdä mieli kylmää olutta. Jäin miettimään sitä, että onko pakko olla ecoautoilija, jos kerran on varaa ajaa jollain vanhalla kunnon bensakrematoriolla?

- Ecoautossa ei ole jarrupoljinta, Jere julisti.
- Mikä sen sitten pysäyttää, seinäkö? hämmästelin.
- Siinä on regenerointipoljin.
- Meillä oli kyllä vaimon Nissanissa jarrupoljin. Sitä oli helppo ajaa, Jarno sanoi.
- Kyllä niissä on minun mielestäni ihan normaali jarrupoljin, vänkäsin vastaan.
- Ai, ai, ai, taas niitä harhaluuloja, Jere pyöritteli päätään.

Saimme Jarnon kanssa kuulla, että hybrideissä otettiin liike-energia talteen regeneroimalla sitä regenerointipoljinta painamalla. Poljin on samassa kohtaa mitä pelkkien polttomoottoriautojen jarrupoljin.

- Pitääkö näihin ajaa oma ajokortti? Luin jostain, että aikoinaan T-Fordeihin piti olla oma ajokortti, Jarno uteli.
- Ei tarvitse, Jere kivahti.
- Entä jos pitää huutaa nopeasti, että jarruta, jarruta? kysyin.
- Mitä siitä? Jere hämmästeli.
- Minulla ainakin menee kieli solmuun, jos yritän sanoa yhtä nopeasti, että regeneroi, regeneroi.

Jostain kumman syystä opettajamme ei edes hymyillyt, vaan siirsi vaihdevalitsimen pakille ja Niro nytkähti liikkeelle.

Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja. Facebook-ryhmä on myös autoiluhuumorin jakopaikka.




© Rauno Vääräniemi