Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
Tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

6.5.2019

Paineistusta


Närän ja Jeren välinen kiista hiipui pikkuhiljaa, eivätkä kiistakumppanit enää rähisseet keskenään. Välit säilyivät kyllä erittäin lämpöisinä. Olin itse parkkipaikalla potkimassa aikani kuluksi Rutinoffin renkaita, kun Jere asteli luokseni ja alkoi selittää:

- Olen joutunut sabotaasin uhriksi. Lähielämän elämäntyöni on mennyt hukkaan ja exelini on käyttökelvoton.

Käännyin katsomaan naapuriani ja kysyin:

- Tietokoneongelmia kenties?
- Ei, vaan ekologista hybridiäni on sabotoitu.
- Oho, kuka kumma sellaista tekee?
- Minulla oli syyllinen, mutta nyt minulla on vain kelvoton exeli.
- Jaa, eikös se autosi ollutkaan Niro, eikä Exeli?

Jere huokaisi ja alkoi selittää, että oli sabotaasin seurauksena ajanut töihin ja takaisin ratakiskonpätkiä takakontissa.

- Jo matkalla kulutusmittaria tarkkaillessani huomasin, että jotain on pielessä, Jere jatkoi.
- Jaa, minä katselen yleensä vain nopeusmittaria ja välillä bensamittaria, että riittääkö bensa.
- Ekologisen autoilun kannalta on tärkeää, että pysyy jatkuvasti selvillä siitä mitä auto kuluttaa. Sitä on tartuttava heti toimeen, mikäli kulutus näyttää epänormaalilta.
- Ai jaa? No, teitkö jotain työmatkalla?
- Tein. Laitoin puhaltimen pienimmälle teholle, soitin työkaverin noutamaan firman läppärin ja vedin keuhkot täyteen ilmaa.
- Siis teit mitä?

En ollut oikein uskoa korviani kuunnellessani Jeren selityksiä. Jere tarkensi ja selitti, että oli vetänyt parkkiin lähimmälle bussipysäkille ja soittanut työkaverin noutamaan mukanaan olleen firman läppärin. Työkaverille se oli tehnyt parinkymmenen kilometrin ylimääräisen lenkin, jota ihmettelin ääneen:

- Vähemmän ekologista tuollainen.
- Työkaveri ei ole ekoautoilija. Se ajaa vanhalla nelivetoisella Mersulla. Muistin kyllä huomauttaa, ettei auto täytä mitään tämän vuosikymmenen päästönormeja edes tyhjäkäynnillä.
- No mitä se keuhkojen vetäminen täyteen ilmaa tarkoitti?
- Huoh, tuohan nyt on ihan selvä asia jopa pikkulapselle, Jere huokaisi.
- Ei vaan minulle, pyörittelin päätäni.
- Ilma on hyvin kevyttä, joten vetämällä itseni täyteen ilmaa kevensin itseäni ja sitä kautta paransin autoni taloudellisuutta.

Ihmettelin, miten Jere onnistui ajamaan työpaikalleen keuhkot täynnä ilmaa. Jere katsoi minua kuin pahaisintakin ilmaston pilaajaa ja alkoi selittää. Hän oli vetänyt keuhkot niin täyteen ilmaan, kun vain ikinä oli saanut. Sen jälkeen hän oli hengittänyt niin, että puhalsi vain vähän ilmaa pois ja otti heti uutta tilalle.

- Vähän kuin ajaisit aina tankki lähes täynnä, Jere sanoi.
- No, miten kävi?
- Työpaikalle päästyäni keuhkoihin sattui, kulutus oli normaalia korkeampi ja työkaveri oli vahingossa pudottanut työläppärini pihalla olleeseen kuralätäkköön.
- Eihän nyt ole satanut aikoihinkaan, hämmästelin.
- Sitä minäkin ihmettelin, mutta kyseessä oli ollut kuulemma hyvin paikallinen sadekuuro, josta kuralammikko oli saanut alkunsa.
- Entä jos pierettää? heitin kysymyksen ilmoille.

Jere katsoi minua taas hitaasti, kuin sähköauton lataaja akkunsa kasvavaa varausprosenttia. Näin hänen ilmeestään, että heittoni oli mennyt täysin ohi.

- Mitä siitä? Jere murahti.
- Kaasu poistuu elimistöstä ja sitä kautta noste pienenee ja paino kasvaa. Ihan kuten ilma keuhkoissakin sinun selityksen mukaan.
- Ei voi olla totta! Jere parahti.
- Niin mikä?
- No se, että pelkällä bensa-autolla ajava on noin viisas.

Tehostaakseen sanomaansa, Jere taputteli minua hartioille ja ylisti maasta taivaaseen. Nyt minä puolestani olin kuin häkäpönttöauton puulla päähän lyöty. Ei mennyt mitenkään päin jakeluun moinen kehuminen. Kysäisin varovasti, että mikäs tuossa sanomassani nyt niin hienoa ja viisasta oli?

- No hei, hernekeittoa ja papuja joka päivä, niin paineistetulla ja keventyneellä olemuksellani säästän taatusti desin tai desejä kulutuksessa. Nyt meni ruokalista kotona uusiksi.
- Kas kun et käy puhaltamassa huoltoasemalla paineilmaa taskuihin?
- Yritin kerran, mutta oikeastaan vain sadeasu on siihen tarkoitukseen tarpeeksi tiivis. Se taas hiostuttaa niin paljon, että piti luopua sen käytöstä parissa päivässä. Mutta tuo hernekeittojuttu, se vasta on jotain.

Jere alkoi suunnitella sellaista ruokalistaa, että viitenä päivänä viikossa hernekeittoa ja viikonloppuisin sitten tuhdisti erilaisia papuja. Se piti kuulemma vielä selvittää, että mikä papulajike kerrytti eniten kaasua elimistössä. Meinasin lisätä vielä, että lopuksi tulpat perseisiin, niin pysyy paine paremmin sisällä, mutta annoin olla. Samassa luoksemme hiippaili pipo silmillä Koikkalan Jarno. Pipossa sinällään ei ollut mitään outoa, mutta näin kuumimman kesän aikaan se herätti hieman kysymyksiä Jarnon ikäluokan kohdalla. Joku teini-ikäinen olisi ollut täysin normaali tuolla tavalla puettuna, mutta ei reilu nelikymppinen mies.

- Tunnistatteko te minua? Jarno kysyi vierelleni päästyään.
- Kyllä, vastasin päätäni nyökytellen.

Jere nyökytteli myös päätään tunnistamisen merkiksi. Jarno vilkuili ympärilleen ja sanoi, että toivottavasti kaikki eivät ole yhtä hyviä tunnistamaan häntä. Utelin asiaa, johon Jarno vastasi, että hänen elämässään on nyt tultu siihen pisteeseen, että kaikki entinen on mennyttä eikä hän näin ollen voi enää liikkua ulkona entisellä identiteetillä.

- Mikäs se sinun identiteetin vei? Tempaiset pullon taskulämpöistä kosanderia, niin identiteetti palautuu kummasti.
- Vaimon uusi poikaystävä, Jarno kuiskasi.
- Niin? Tiedän kyllä sillä olevan uusi poikaystävä.
- Mutta, mutta kun sillä on Ooppeli.
- Häh?
- Identiteettini on romuna, kun vaimo on valinnut sydämensä tietyksi Opelilla ajavan miehen.
- Oho, tuo on kyllä jo aika paha.

Jere alkoi myös päivitellä, että miten sitä voikaan nainen vajota alas. Ei voi ymmärtää sellaisia naisia, jotka valitsevat miehen, joka ajaa Opelilla. Kaikki saksalaiset ovat pahasta, mutta Opel eritoten.

- Micra on palautettu ja nyt vaimo istuu sen Corsan kyydissä, Jarno nyyhki.
- Miten sen Qashqain kanssa kävi?
- Vaimo ja se rintalihasmies suunnittelevat ostavansa yhteisen Mokan.
- Tuleehan se yksi kahvi halvemmaksi kuin molemmille omat, ehehee, repesin.
- Opel Mokka, se on perkeleestä, Jarno kuiskasi.

Tempaisin Jarnolta pipon päästä ja heitin sen Rutinoffin katolle. Jarnon yrittäessä tavoitella sitä, astuin miehen ja pipon väliin ja ilmoitin, että nyt on hyvä hetki ottaa pää pois tulevan ex-vaimon perseestä ja alkaa katsella elämää uusin silmin. Totesin vielä, että Jarno voisi itsekin alkaa etsiä uutta seuraa, koska vaimo oli jo käytännössä rikkonut heidän avioliittonsa.

- Jokohan se on ilmestynyt? Jarno kysyi ja katsoi minua kysyvästi.
- Mikä?
- Uusi Seura. Vaimolle tuli vain Apu, joten en tiedä koska se Seura ilmestyy.
- Korjaan, ala katsella uutta kumppania itsellesi. Ja perut sen Avun tilauksen, mikäli se vielä tulee teille.
- Minä yritin, Jarno nyyhki.
- Mitä yritit? Peruuttaa sitä lehteä vai?
- Ei kun katsella seuraa, siis uutta naista.
- Hyvä alku, kehuin miestä.
- No ei ollut. Se sanoi, että vedä homo vittu päähän ja mene muualle tuijottamaan.

Kävi ilmi, että Jarno oli jäänyt tuijottamaan ruokakaupassa erästä naista, joka oli ollut siellä suorittamassa ostoksiaan.

- No kun minä hämmennyin niistä munkeista. En olisi muuten katsonut niin pitkään. Ehkä vain vilkaissut varovasti, että onpa kaunis nainen, Jarno tilitti.
- Niin, miehet hämmentyvät aika usein munkeista. Olivatko ne poikkeuksellisen isot?
- Ei, ihan normaalin kokoiset.
- No mikä niissä sitten kiinnosti niin kovasti, että piti oikein kuolata?
- En ole ennen nähnyt niin punaisia.
- Täh?

Minun oli ihan pakko kysyä vielä, että missä hitossa se Jarno oli niitä munkkeja oikein tuijotellut? Kävi ilmi, että lähikaupassa kahvileipäosastolla. Kyseiset berliininmunkit olivat olleet jostain syystä tavallista punaisemmat kuorrutuksen osalta.

- Heittäydyin samalla reissulla hieman kurittomaksi, Jarno jatkoi.
- Oho! Et kai vain ostanut kortsuja ja kohta lähdet rimpsalle.
- No enhän. Ostin uusimman autolehden ja levitin sen keittiön pöydälle.
- Keskellekö?
- Kyllä.

Jarno kertoi lukeneensa sen kannesta kanteen heti kotiin päästyään, siis jokaisen automerkin jutun, eikä pelkästään Nissanista kertovia juttuja. Koikkalan Jarnon selitellessä juttujaan, Jere googletti, että mistä vaimo saa ostettua halvimmalla herneitä ja papuja, että ekologisuus pysyy hanskassa.

- Vaimo sanoi aina, ettei Nissanissa saa piereskellä. Meillä ei syöty sen vuoksi hernekeittoa, Jarno kertoi.
- Ei varmaan punnittu rengas-vanne-yhdistelmän välisiä erojakaan? Jere kurtisti otsaansa.
- Ei, mutta olen minä imuroinut oman autopaikan, Jarno vastasi.
- Se ei vaikuta kulutukseen, Jere puisteli päätään.

Tämän jälkeen Jere alkoi selittää, että ekoautoilussa on tärkeää, että autossa on mahdollisimman vähän massaa mukana, joten jo ostotilanteessa on tiedettävä mikä rengas-vanneyhdistelmä on kevein ja sitä kautta ekologisin. Muuttujissa oli renkaiden kohdalla otettava huomioon myös vierintävastus, mutta onneksi hänellä oli ollut apuna kovan luokan ammattimies.

- Ei kait vaan taas Romu-Reiska? Parahdin.
- Ei, vaikka Reiska on kyllä myös kova ammattikoulun koulima ammattilainen.
- No kuka?
- Se oli Pasi jotakin. Jotenkin se sukunimi meni ohitse. Netistä bongasin ja mies tuli paikalle tekemään testinsä.
- Sellainen pieni mies, joka kälättää jatkuvasti.
- Juuri se.

Kävi ilmi, että Jere oli palkannut Kuikan Pasin tekemään vierintävastustestin uusille rengas-vanneyhdistelmille, jotka hän oli laittanut keveysjärjestykseen. Sen hän oli pystynyt tekemään itse omalla vaa´alla, mutta vierintävastustesti oli vaikeampi toteuttaa.

- Miten Pasi sen sitten teki? raavin päätäni.

Olin ihan varma nimittäin siitä, ettei Pasi Kuikalla ole mitään laboratoriota tai muitakaan virallisia mittalaitteita vierintävastuksen mittaamiseksi.

- Sillä oli sellainen vanha kusiränni, jota pitkin renkaat laitettiin menemään ja otettiin aika. Se on kuulemma erään autolehden virallinen testilaite.
- Autolehden?
- Sumuvalosta se puhui. En kyllä itse muista lukeneeni, mutta en kyllä luekaan yleensä mitään propagandaa, vaan teen itse omat päätökseni.
- Ja päädyit sitten ostamaan renkaat kusirännitestin perusteella, ehehehee. Ettet nyt vaan olisi tullut kusetetuksi?
- En tullut, seurasin nimittäin testiä vieressä.

Jere kertoi olevansa renkaisiinsa enemmän kuin tyytyväinen, kuten myös vanteisiin. Automyyjä oli kuulemma joutunut ottamaan nitroja pariinkin kertaan kuultuaan testistä, mutta Jeren mielestä myyjän oma terveys oli vain myyjän oma asia.

Samassa Jarno alkoi supattaa, että hän tarvitsisi minun apuani sellaisen reffi-ilmoituksen laatimisessa. Tähän mennessä, kun heillä oli vaimo täyttänyt kaikki ilmoitukset, niin hänellä ei ollut mitään tietoa sellaisen tekemisestä.

- Koska se pitäisi tehdä?
- Varmaan pian. Tuo parkkiruutu näyttää orvolta ilman autoa, Jarno viittoili tolppapaikkaansa kohti. - Kia, se on varma valinta, Jere alkoi paasata.
- Mihin? utelin puolestani.
- Autoksi kaikkeen liikkumiseen.
- Entä jos on pieni muna ja haluaa kunnon jatkeen?
- Minä, minä en muniani kenellekään automyyjälle näytä, Jarno alkoi panikoida kädet haarovälissä.

Sain tovin rauhoitella Jarnoa, ettei kukaan ole mittaamassa hänen piliään, eikä normaali autonostaja tarvitse mitään jatketta. Jere puolestaan mutisi, että itsetunto kasvaa ekologisuudesta ja vihreiden arvojen ymmärtämisestä, eikä auton merkistä.

- Sitä paitsi tunnetut jatkeet ovat niitä vikaisimpia merkkejä.
- Siis seisoo, mutta ei toimi, ehehehee, repesin.
- Luotettava korealaiseni ei ole vielä koskaan jättänyt tielle.
- Ei meidänkään Nissani, paitsi minut, Jarno komppasi.
- Aika paljon Kiaa huonompi, jos on jättänyt tielle, Jere myhäili.
- Ei se jättänyt kuin minut, vaimo jatkoi sillä matkaa, Jarno tarkensi.

Tuota nyt oli tapahtunut Jarnon avioliittovuosien aikaan montakin kertaa, että auto oli jättänyt vain hänet tielle, vaimon jatkaessa matkaansa. Minä en kyllä laittaisi tuota auton piikkiin. Mainitsin siitä Jarnolle, joka ilmoitti, ettei voinut noin vain laittaa vaimonsa päälle mitään negatiivista asiaa, kun sillä on se punoittava persikkakin.

- Mitä väliä? Kyllä sitä persikkaa kuule katselee nyt ihan toinen häiskä. Tiedä vaikka katselisi sitä sellaisten Opel-aurinkolasien läpi, ettei punoitus häikäise niin pahasti.
- Miten minun nyt käy? Miten minun nyt käy? Olen orpo ja hylätty, Jarno panikoi.
- Eivätkö vanhempasi enää elä?
- Elävät, mutta olen auto-orpo ja vaimohylätty.
- Suunnittelet kuitenkin jo deittailemista, joten eihän tässä ole mitään hätää.
- Ai niin, niinhän se olikin, Jarno vastasi huojentuneena.

Jere ilmoitti lähtevänsä kyselemään auton maalipinnan myllytyksestä. Ihmetellessäni asiaa, hän kertoi sen ohentavan maalipintaa ja sitä kautta taloudellisuuden lisääntyvän polttoaineenkulutuksen muodossa. Desilitrasodassa kun oli kaikki konstit sallittuja.

- Se ei ole mies, vaan Mikki Hiiri, joka ei kulutuksia exeliin laita, Jere julisti poistuessaan paikalta. - Eikö ne ole aika harvinaisia ne Edselit? Jarno raapi päätään.

Nyt minä puolestani yllätyin, että tuo tossukkaukko tiesi Edselin. Ettei vaan olisi tullut luettua vaimon vielä hallitessa vanhoja jenkkiautolehtiä? En alkanut enää tivata sitä, sillä mokoman surkimuksen kuuntelu alkoi ottaa voimille. Totesin hänelle vain päätäni nyökytellen:

- Kyllä ne ovat.
- Sitten tuo tyyppi on ihan itse samanlainen Mikki Hiiri, Jarno totesi topakasti.
- Tai ihan täysi ankka A. Ankka, ehehee.

Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja. Facebook-ryhmä on myös autoiluhuumorin jakopaikka.




© Rauno Vääräniemi