Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
Tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

2.1.2019

Jere Haiprid


Kesä oli lämmin, joten chillailin pihalla Rutinoffin etupenkillä miettien mitä kaikkea jättäisin tekemättä, että minulla olisi enemmän vapaa-aikaa. Nyt sitä ei ollut kuin 24 tuntia vuorokaudessa. Pitkällisen pohdinnan tuloksena päädyin sellaiseen lopputulemaan, että tästä on aika vaikea parantaa. Nautin silmät kiinni auringon lämmöstä, kun korviini kantautui aivan tolkuton räminä. Ihan kuin peltipurkkeja olisi vedetty pitkin asfalttia.

- Närältä on varmaan tippunut Yariksesta pakoputki, hymähdin itsekseni.

Toivoin metelin menevän ohitseni, mutta mitä vielä, se pysähtyi kohdalleni. Samassa kuului Jarno Koikkalan äänellä:

- Nukutko sinä keskellä päivää pihalla?

Avasin silmäni ja jäin ihmettelemään näkyä. Jarno oli punaisen Jopon päällä ja fillarin taakse oli sidottu narulla ainakin kymmenen peltipurkkia.

- En enää, kiitos sinun ja noiden peltipurkkien.
- Nyt muuten harmittaa, isolla Hoolla, Jarno totesi.
- Siis helvetisti.
- No eikä, ei niin paljon, vaan vähän vähemmän.
- Vaihdoit sitten Micran avomalliin, totesin pyörää katsellen.

Jarno vilkuili hermostuneena ympärilleen ja kertoi sen jälkeen, ettei Jopoon siirtyminen ollut ollenkaan hänen oma ideansa. Se oli tullut käskynä hänen vaimoltaan. Tässä eräänä yönä, kun he olivat olleet vaimon kanssa Prismassa Keravalla, oli Jarno onnistunut ajamaan Micran vaimonsa varpaiden päältä.

- Ääh, sivuosumia ei lasketa, heilautin kättäni. - Kait lykkäsit vaimon ambulanssiin ja palasit itse kotiin juopottelemaan, kun kerrankin siihen tuli mahdollisuus?
- No enhän. Pyysin ainakin sata kertaa anteeksi.
- Homma oli siis sillä selvä, pelkkä vahinko. No niitähän sattuu.
- Eikäkö kun sitten minulta lipsahti.
- Säikähdit ja tuli housupyykkiä.
- No eihän, vaan minulta lipsahti, että syy oli Nissanin.

Heristin sormeani Jarnolle ja toruin häntä, että mennä nyt tuolla tavalla syyttämään viatonta peltiromua omasta huolimattomuudestaan. Tiedä vaikka ajotietokone ottaisi siitä bitin poikittain nenuunsa ja lykkäisi siitä kettuuntuneena suotokondensaattorin sisukset pihalle.

- Tuo meni nyt hieman yli, Jarno raapi päätään hölmistyneen näköisenä.
- Älä välitä, kyllä autoja voi syyttää. Eivät ne pillastu, lohduttelin miestä.
- Ei voi, siis vaimoni mielestä. Saan nyt opetalla tavoilleni ajamalla Jopolla.
- No kuka sillä Micralla nyt ajaa, vaimosiko?
- Ei, vaan palkattu kuljettaja, Jarno huokaisi. - Sellainen melkein kaksimetrinen, jonka rintalihakset painavat saman verran mitä minä.

Käännyin katsomaan Koikkalan parkkipaikkaa, vaikka tiesin sen ennestään jo tyhjäksi. Osoitin sitä kädelläni ja sanoin, että nyt taitaa Micraan kertyä kilometrejä ihan eri malliin mitä Jarnon toimiessa kuskina. Jarno nyökkäsi ja kertoi, että eilen vaimo oli ollut Joensuussa, toissa päivänä Vaasassa ja sitä edelliset kolme päivää olivat menneet Oulun reissulla. Vilkaisin Jarnoa kummissani ja sanoin:

- Ja olet vielä selvin päin. Tuollainen eukko lähtee aika helposti parin viikon ryyppyputkella. Katselet sen jälkeen jonkun uuden. Vaikka sellaisen, joka käyttää turvakenkiä, ellet sitten opettele ajamaan tarkemmin.
- No enhän minä nyt sellaista, ryyppyputki ja kaksi viikkoa, herttinen sentään. Vaimon persikkahan olisi täynnä näppyjä tuollaisen jälkeen.
- Mitä sitten? Käske sen autonkuljettajan puristella ne näpyt rintalihaksilla.
- Yyyh, en voi edes ajatella, Jarno puisteli päätään.
- Niin, onhan se vähän irvokasta, jos toisella on niin näppyinen takapuoli, myöntelin.
- Eikä kö kun niitä rintalihaksia minä.

Niistettyä nenänsä, Jarno pyysi minua henkiseksi tueksi, että käydään ihan paikan päällä heidän parkkiruudussaan. Hän ei ollut ihan varma, että kykenisi kohtaamaan sen yksin romahtamatta. Hän vannotti minua vielä, että mikäli romahdus tulee kuitenkin, niin taluttaisin hänet heille kotiin. Kotiavain olisi oikeassa taskussa Mikki Hiiri -avaimenperän jatkeena.

- Missä sinun Nissan-avainperäsi on? kysyin huolestuneena.
- Se, se otettiin minulta pois, kuten muukin oikeus käyttää Nissanin merkkituotteita.
- Eipä varmaan hetkauta elämää juurikaan, totesin.
- Kyllä se vaan hetkauttaa, sillä vaimo on kirjaillut jopa minun kalsareihin nimen Nissan.

Skannasin miehen päästä varpaisiin ja mietin, että haluanko ihan tosissaan kuulla enempää vai mennä kotiin vetämään pään täyteen ranskalaista rypäletislettä. Jarno huomasi katseeni ja kiirehti selittämään:

- Kävin juuri itselleni uudet kalsarit. Ostin toiset varalle, ellei vaimo tule seuraavaan viikkoon kotiin.
- Juu, eiköhän vaihdeta puheenaihetta, totesin nopeasti.

Jarno työnsi rämisevää Jopo-tölkkiyhdistelmäänsä ja minä kävelin perässä heidän parkkiruudulleen. Pysähdyimme parkkiruudun eteen ja jäimme katsomaan sitä hiljaisuuden vallitessa. Vilkaisin tossukkaukkoa ja näin hänen pyyhkivän silmäkulmiaan. Niinpä, kyllä se raavaskin mies herkistyy, kun oma parkkiruutu on tyhjä. Hiljainen hetkemme päättyi siihen, kun viereiseen parkkiruutuun lipui lähes äänettömästi valkoinen pieni citymaasturi. Auto muistutti saippuakoteloa, enkä heti saanut päähäni, että mikä se olisi merkiltään. Mielessäni kävi, että jokohan kiinalaiset ovat saaneet kaupaksi ensimmäisen tekeleensä tänne Suomeen ja se olisi nyt tässä viereisessä parkkiruudussa. Astuin pari taka-askelta ja tavasin takaluukusta sanat Kia, Niro, Eco ja Hybrid. Autosta nousi hoikka ja minua jonkin verran pitempi mies.

- Kiva, uusia naapureita, olen Jere Haiprid, mies sanoi ja tälläsi kättään minua kohti.
- Se on ulkomaalainen, Jarno henkäisi.

Jätin tossukkaukon kommentin huomioimatta ja vastasin Jeren kättelyyn.

- Rutinoffin kuski, kerroin oman nimeni.
- Minä en puhu kielillä, Jarno sipisi minulle.
- Sanot nyt vaan suomeksi oman nimesi ja siirryt sitten takavasemmalle, ohjeistin pölvästiä.
- Kummalle vasemmalle?
- Tuolle metsänpuoleiselle, sihahdin takaisin.
- Jarno Koikkala, Jarno sanoi ja astui pari askelta neuvomaani suuntaan.

Jere pyörähti autoaan kohti, siveli sen valkoista maalipintaa ja sanoi:

- Mukava myötätuuli ajella töistä kotiin. Kävin kyllä matkalla kaupassa, joten toivottavasti bussit kulkevat aikataulussa. On ihan hirveä nälkä.
- Bussit, nälkä, nyt meni hieman ohi mitä tarkoitit? raavin päätäni.
- Vaimoni Anniina tuo ruoat bussilla.
- Ahaa, olet siis naimisissa.
- Meillä on myös 15-vuotias poika Ensio.
- Siis kävit kotimatkalla kaupassa, ja nyt vaimosi tuo ruoat bussilla, palasin äskeiseen aiheeseen.

Jere nyökytteli päätään ja ilmoitti, että kolme pilkku kahdeksan kuusi neljä litraa sataselle, vaikka hän kävi matkalla kaupassa. Minua alkoi väkisin hymyilyttää, sillä kuvittelin miehen kiskovan vajaat neljä litraa maitoa sadan kilometrin matkalla. Ouluun ajellessa joutuisi käymään aika monta kertaa kusella. Tuollaisessa menossa kalpenisivat jo vasikoidenkin juomahalut.

- Anteeksi, mutta käytättekö pelkkiä polttomoottoriautoja? Jere kysyi.
- Minä käytän, mutta Jarno on täysin autovegaani, viittoilin Jopoa.
- Se on hyväksyttävä lähestymistapa liikkumiseen, mutta sinä olet ongelma, miehen sormi osoitti minua syyttävästi.
- Aika monellekin, totesin hymyillen.
- Hybridit tai vaihtoehtoiset energiamuodot ovat tätä päivää, Jere julisti.
- Sori jos keskeytän, mutta jäi vielä vaivaamaan se, miten vaimosi liittyy kauppareissuusi?

Jere pyyteli anteeksi, ettei osannut ottaa ollenkaan huomioon sitä, että keskusteli nyt öljynkestävän polttomoottorimiehen kanssa, joka ei ymmärtänyt kaikkia hybridinyansseja. Miestä kuunnellessani minulle tuli tunne, etten ymmärtänyt puoliakaan mitä hän selitti.

- Mikä nostaa kulutusta? No paino tietenkin, Jere valaisi asiaa.
- Niin?
- Vaimo painaa ja ostokset painavat. Yksinkertaista, eikö totta?
- Entä bussilippu, jos vaimosi tulee bussilla?
- Kuukausilippu, jonka vaimo maksaa itse päästäkseen töihin.

Jere kertoi, että he tekevät kaikki lähimatkat niin, että vaimo ja poika tulevat bussilla perässä. Näin Niron polttoainekulut pysyvät jopa alle sen mitä tehdas on luvannut. Olosuhteiden oli oltava muutenkin täydelliset, mutta ne olisivat kyllä hallittavissa erilaisin keinoin.

- Entä pitemmät matka, Onnibussiko vai juna?
- Ei tässä nyt mitään raakalaisia olla, Jere naurahti.
- Siis perhe autoon ja kontti täyteen tavaraa ja maalle sukulaisiin, totesin.
- Herranjestas, ei nyt sentään mitään sellaista! Jere parahti.

Jere selitti, että heillä pitemmät reissut kotimaassa tehdään pitkän tähtäimen suunnitelmilla. Kyseisiin suunnitelmiin kuuluu myös vaimon tiukka laihdutuskuuri. Poika nyt kuulemma oli sellainen nälkäkurki muutenkin, ettei sitä enää kannattanut laittaa laihdutuskuurille. Kasvavalle lapselle se saattaisi muutenkin olla vaarallista. Osoitin Niroa ja sanoin:

- Eikö joku Prius olisi vielä tuotakin taloudellisempi. Meinaan, tuossa on jo aika iso ilmanvastuskerroin.
- Meillehän ei tule mitään peräpuikkoa, Jere jyrähti.
- Ei meillekään, mutta mielestäni keskustelimme autoista, emmekä peräpuikoista.
- Toyota-miehiä kenties? Jere tapitti minua suoraan silmiin.
- Ei, vaan autoni on Rutinoff.
- Hmm, ei sano mitään, mutta mitä väliä, en ole kiinnostunut pelkistä polttomoottoriautoista.

Mieleni teki kysyä, että miten tuo korealainen saippualaatikko erosi japanilaisesta peräpuikosta noin niin kuin muotoilun epäonnistumisen suhteen, mutta nielaisin kuitenkin kysymyksen.

- Tässä Nirossa sentään on jalot korealaiset muodot. Ryhtikin pysyy parempana mitä jossain loppuun nitkutetussa Toyotassa. Toyotathan käyttävät lisäksi vanhentunutta akkuteknologiaa, muka edistyksellistä, pyh!

Minua hymyilytti pelkkä ajatuskin siitä, että Närä olisi nyt paikalla. Siinä saisi Jere korvilleen sanan säilällä niin että tuntuisi. Närä ei ottaisi mitenkään kevyesti Toyotan nimittämistä peräpuikoksi.

- Sellaiset Priuksen kaltaiset sekundasupot eivät tule menestymään tulevaisuudessa, kun korealaiset ovat saaneet kunnolla jalansijaa. Nyt sellainen kannattaa ostaa, mikäli haluaa tulla nolatuksi. Kohta niitä ei enää saa mistään, Jere punoi päätään.
- Entä joku pienikulutuksinen diesel? heitin hieman löylyä hybridikiukaalle.
- Mitäs paskaa siellä oikein puhutaan? Jere kivahti.
- Dieselpaskaa, vastasin.

Sain kuulla Jereltä pitkän saarnan dieselin haitallisuudesta, siis ihan siitä samasta mitä media on toitottanut jo pitemmän aikaa joka tuutista. Saksalaiset autot ja valmistajat Jere haukkui, mutta se nyt ei ollut Korean ihmeen omistajalta mitenkään ennalta arvaamatonta käyttäytymistä. Sitten Jere vilkaisi kelloaan ja totesi:

- Hittolainen, kun tuo sähkömoottori siivitti Niron niin kepeään menoon, että tulinkin epähuomiossa yhtä vuoroa aikaisemman bussin perässä.
- Bussin perässä? raavin päätäni.
- Taktinen juttu, Jere hymyili.

Hymyilin takaisin, sillä en ollut ollenkaan varma, että haluan tietään tämän enempää hänen taktiikoistaan. Autuaita ja onnellisia olivat tietämättömät, kerkesin ajatella, kun Jere alkoi selittää:

- Ilmanvastus on paljon pienempi, kun ajaa bussin perässä. Rekat ja kuorma-autot käyvät myös, mutta niiden reitit ovat ennalta arvaamattomia. Bussien reitit näkee reittioppaasta. Se on minulla kännykässä heti polttoaineseurantasovelluksen vieressä.
- Minä ajan yleensä suorinta tietä, kerroin oman mielipiteeni.
- Niin minäkin, ei tätä pitkää matkaa jaksa polkea, Jarno komppasi.
- Voih, tuo on niin vanhaa taktiikkaa kuin olla voi, mutta pätee kyllä yhä pelkkien polttomoottoriautojen kohdalla.

Jere avautui asiasta enemmän ja kertoi, että hybridillä oli oikeastaan parempi, kun sillä jarrutteli ja pysähteli pysäkille bussin taakse. Jarrutusenergia otettiin aina talteen ja kiihdyttäessä mentiin sähkömoottorin avustuksella tai jopa pelkällä sähköllä. Hybridi-hömelö heilutteli oikeaa jalkaansa ja kertoi käyneensä viikon mittaisen kaasujalan käyttökoulutuksen, joka oli räätälöity hybridiautoille. Täysin sähköautoille oli oma kurssinsa.

- Onko tuo ladattava hybridi? Jarno osoitteli Kiaa.
- Ei ole, Jere murahti.
- Sehän olisi vieläkin taloudellisempi, heitin oman kommentin soppaan.
- Hiilivoimalla tuotettu sähkö ei ole ilmastoystävällistä, Jere valaisi.
- Eikö ne kielletä kohta, tai ainakin suunnitellaan niiden kieltämistä, muistelin asiaa uutisista.
- Kyllä, ja sen jälkeen minä nauran hybridin ratin takana sähköautomiehille, kun ei ole sähköä mitä ladata.
- Nooh, tuskinpa siinä niin käy, epäilin.

Jere oli vahvasti sitä mieltä, että EU:n päästötavoitteet saavat aikaan sen, että sähköautojen myynti sakkaa totaalisesti, kun sähköä ei vaan yksinkertaisesti riitä kaikkien sähköautojen lataamiseen. Lataamisesta tulee lisäksi niin kallista, että sähköautolla ajaminen maksaa kohta yhtä paljon kuin ajaisi amerikkalaisella isolohko kasilla ryyppy päällä ja toinen jalka jarrulla. Samassa katseeni poimi kauppakasseja retuuttavan naisen. Nainen käveli puuskuttaen luoksemme, laski ostokset maahan ja sanoi:

- Olen Anniina, tuon Jeren vaimo.
- Rutinoffin kuski, esittelin itseni.
- Vaimoni aviomies, Jarno sanoi Anniinaa kätellessä.
- Anteeksi, mikä? Anniina hämmästyi.
- Se on Koikkalan Jarno, autoin ystävääni.
- Juuri sellainen minä olen, Jarno hymyili.

Tämän jälkeen Anniina kääntyi miehensä puoleen ja ilmoitti bussin olleen jostain syystä kymmenen minuuttia myöhässä. Lisäksi se oli niin täynnä, että kauppakassien kanssa oli todellinen taisteleminen, että hän pääsi ulos keskiovesta. Bussikuski ei kuulemma suostunut avaamaan etuovea, ihan vain periaatteellisesta syystä.

- Kuulostaa todella vaivaloiselta tavalta matkustaa, kerroin mielipiteeni.
- Ääh, mitä vielä, Anniina nauttii siitä, kun elämässä on haasteita, Jere ilmoitti.
- Niin, ei elämässä pidä pikkuasioista kitistä, Anniina sanoi. – Vaikka toisaalta, on minulla joskus ikävä niitä aikoja, kun meillä on vanha Nissan Sunny.
- Nyt suu suppuun, aika ei kultaa muistoja ja se Sunny oli silloin kun ei tiedetty paremmasta, Jere ilmoitti tiukasti.
- Pitäisi mennä laittamaan ruokaa, Anniina katsoi kelloaan.
- Ennen sitä, muista katsoa aamun tuulensuunta, Jere huomautti.
- Muistan. No, hei vaan teillekin ja oli kiva tutustua.

Sanoimme Jarnon kanssa heipat Anniinalle. Jere alkoi touhuta lämmitystolpan ja -johdon kanssa. Minulla meni kylmät väreet pitkin selkäpiitä, vaikka ulkona oli todella kesäinen keli ja lämpötila varmaan yli kaksikymmentä.

- Lataat sitä kuitenkin, sanoin hänelle.
- En, vaan laitan moottorin ja sisätilan lämpenemään. Se on aamulla aikainen nousu ja lämpötila voi olla vain reilut kymmenen astetta.
- Kuusitoista luvattu, vilkaisin puhelimeni sääsovellusta.
- Mikäli meinaa viilata polttoainekulutuksesta sadasosia, on tämänkin muistettava tehdä, Jere naputti sormellaan lämmitystolppaa.
- Niin kait sitten, huokaisin.

Saatuaan autonsa tolppaan, Jere ilmoitti lähtevänsä nauttimaan Anniinan tekemän maittavan päivällisen. Kyllä siinä sitten kelpaisi köllötellä sohvalla ja lukea hybridifoorumeita.

Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja. Facebook-ryhmä on myös autoiluhuumorin jakopaikka.




© Rauno Vääräniemi