Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
Tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

3.10.2018

Pieniin päin


Sain nauttia kesän lämmöstä aika lailla rauhassa. Närä näytti kulkevan autolleen nähtävästi isoisältään perimissään sortseissa. Papparainen oli vyöttänyt ne päälleen henkseleillä, jotka olivat nähtävästi samaa ikäluokkaa. Nahkasaappaat kruunasivat koko komeuden. Siinä voi mennä muilla auringonpalvojilla rannalla vesilelu väärään kurkkuun, kun Närä ilmestyy paikalle suojakertoimissaan.

Koikkalan pariskunnasta en nähnyt vilaustakaan useampaan päivään. En antanut sen häiritä, mutta asia mietitytti. Asian teki vielä mielenkiintoisemmaksi se, että Koikkalan parkkipaikalla oli seissyt jo pari päivää uusikoppainen punainen Micra. Autohan oli nyt erittäin tyylikäs verrattuna siihen aikaisempaan hirvitykseen, jota Nissan autoksi kutsui. Oksennusrefleksin sijaan autoa katseli nyt mielissään. Tuo oli kyllä automaailman yksi parhaimpia parannuksia muotoilun saralla.

Minulla kävi mielessä, että Koikkalat olivat saaneet tarpeekseen näistä kulmista ja itseään alempiarvoisista naapureista ja muuttaneet johonkin missä Qashqaita ja heitä arvostetaan enemmän. Ehkä Kontula on kutsunut tai jopa Jakomäki. Mietin jo Tomppa Pomolle soittamista, että onko naapurustossa näkynyt Koikkalan autoa, kun ovikelloni soi hyvin varovasti. Hullu ämmä se ei ainakaan ollut, sillä nainen ei osannut olla varovainen millään osa-alueella. Astelin eteiseen ja kurkkasin ovisilmästä. Rapussa seisoi Koikkalan Jarno kädessään jotain mikä näytti seteliltä. Avasin oven ja katsoin tarkemmin. Miehellä oli kädessään satasen seteli. Jarno heilautti sitä edessäni ja laittoi taskuunsa. Kysyin pölvästiltä:

- Mitäs se köyhä täällä heiluu ainoan satasensa kanssa?
- Vaimo on aina sanonut, että vilauta satasta niin saat suun auki, Jarno vastasi.
- Toimiiko tuo myös teillä makkarissa?
- No eikä, eihän nyt vaimoni avaa suuta rahasta, Jarno parahti.
- Mitäpä mielessä? Teitä ei olekaan näkynyt aikoihin.

Jarno sipisi, että hänellä on hyvin, hyvin, hyvin vakavaa asiaa, josta saattoi keskustella vain suljettujen ovien takana kahvikupposen äärellä ja mielellään sellaisen tummapaahtoisen.

- Ai jaa, ja minä kun luulin, että teillä tuijotellaan vain teetä.
- Ainoastaan kun me tarjotaan.
- Juu, ymmärrän.

Kävelimme keittiöön ja laitoin kahvin tippumaan. Jarno tuijotti koko kahvin tippumisen ajan ulos ikkunasta poissaolevan näköisenä. Se huolestutti minua hieman, vaikka en niin hirveästi välittänytkään siitä mitä murheita naapureillani oli. Oma napa oli niin sanotusti paljon lähempänä mitä naapurin napa. Lopulta kahvi oli tippunut ja kaadoin meille molemmille kupilliset.

- Otatko kyytipojaksi rypäletislettä? kysyin Jarnolta.
- Siis sitä rypälesekamehuako?
- Ei, vaan brandya. Vedetään känni päälle ja puhutaan paskaa sinun vaimostasi.
- No eikä, enhän minä voi siitä pahaa puhua, Jarno kauhistui ja pyöritteli silmiään.
- Siinä tapauksessa voit kertoa mitä miehellä mielessä?

Jarnon hymy leveni siihen malliin, että sanoin hänelle:

- Ei sitten mitään pervoja makkarijuttuja pliis. Kestän vielä sen, kun kerrot finnin puristamisesta vaimosi persikasta, mutta ei mennä yhtään syvemmälle.
- No enkä, minä sellaista.
- Asiaan nyt.
- Tämä on hieman arkaluontoista kerrottavaa, enkä tiedä onko vaimoni siitä kovin mielissään, Jarno vaikeroi.
- Sillä on siis toinen finni perseessä.
- Persikassa, Jarno korjasi nopeasti.
- Juuri siinä samassa ahterissa.

Jarno hyssytteli minua ja sanoi, ettei saa puhua negatiivisessa sävyssä hänen vaimonsa persikasta, sillä se oli joutunut kokemaan kovia.

- Jumalauta, minähän tiesin, että sinusta löytyy luonnetta. Annoit siis isän kädestä ja vähän muustakin.
- Minäkö? No eikä, kun sitä suurperkelettä tarkoitin. Se kierre lähti sen takapenkillä istumisesta.
- Siis sen Skoda Superbinko?
- Kyllä, meidän Euroopan kartassa ei ole enää Tsekkejä. Vaimoni on pyyhkinyt koko maan kartalta.

Lohduttelin Jarnoa sillä, että nyt heillä oli yksi maa vähemmän, minne tehdä lomamatkoja. Se helpotti ainakin Euroopan kaupunkilomien suunnittelua. Jarno ryysti kahvia kuin viisivuotias ja totesi sitten, että hänen ongelmansa on nyt hieman monimutkaisempi.

- Tai oikeastaan tämä on vaimoni ongelma.
- Äijäasenne, sysäät ongelmat vaimolle ja peset siitä kätesi. Kunnioitan asennettasi.
- Vaimoni on nyt hyvin herkässä tilassa.
- Panit sen siis paksuksi ja nyt se itkeä tuhertaa mennyttä nuoruuttaan. Voi sinua pukkia minkä menit tekemään kaalimaan vartijana, että ihan oma vaimo raskaana.
- No enhän. Se herkistyi jo ennen kuin pääsin sisään.
- Oho, kerros lisää.

Ja Jarnohan kertoi. Oli kuulemma käynyt niin, että kun Jarno niin sanotusti astui sisään, oli vaimo ollut jo valmiiksi hyvin herkällä päällä.

- Minä tulin sitten niin kuin sieltä takaa, Jarno selitti.
- Ei kait sillä suunnalla niin väliä ole, mutisin.
- On sillä, kun se toinen mies oli siellä etupuolella.
- Puuh, puhalsin kahvit pitkin keittiön pöytää.
- Vaimoni mielestä minun olisi pitänyt tulla jo aikaisemmin. Nyt hän syyttää minua siitä, että on pieniin päin, vaikka syy on todellakin sen toisen miehen.
- En ole kuule nyt yhtään varma, että haluanko kuulla koko tarinaa. Jospa me vain joisimme nämä kahvit ja sitten poistuisit täältä taaksesi vilkuilematta.

Siivoillessani kahvia pöydältä, Jarno jatkoi:

- Niin mutta kun se ei ole minun syy. Ei siitä voi syyttää minua, tossukkaukko parkui.
- Kuka sinua siitä syyttää?
- Vaimoni.

Jarno tuhersi jo itkua ja valitti, että vaimon mukaan syy hänen pieniin päin olemiseensa on hänen miehensä, vaikka se toinen mies siellä etupuolella oli ollut syyllinen.

- No mitä se teki se toinen mies?
- Ensin se sanoi, että narina yleensä loppuu kunnon voitelulla. Ainakin hänellä se on toiminut kuulemma joka kerta.
- Hmm, no miten siinä kävi, siis sen narinan suhteen?
- Voideltiin kahdesti ja yhä narisee, Jarno kertoi.
- Entä vaimosi, mitä hän tuumasi?
- Sanoi, että seuraava kerta on viimeinen voitelu hänen kohdallaan.
- Jaa, miten tämä narina ja pieniin päin oleminen liittyvät toisiinsa?

Jarno katsoi minua kummissaan ja sanoi, että juurihan hän oli sen minulle selittänyt. Pieniin päin ollaan sen jälkeen, kun kaksi kertaa on voideltu eikä se ole siltikään poistanut narinaa. Nyt vaimo on kiukkuinen kuin ampiainen, kun joutuu olemaan pieniin päin ties kuinka kauan. Se toinen mies ei osannut sanoa tarkkaa aikaa, kun se oli kuulemma niin tapauskohtaista.

- Vaimoni on niin vaikea tapaus, että hän saattaa joutua olemaan pieniin päin todella pitkän aikaa. Lisäksi se narina on aika vaikeasti paikannettavissa. Olen itsekin sitä kuunnellut, mutta en tiedä mistä se tulee.
- Sano sillä akalle, että turpa kiinni, niin johan loppuu narinat, ohjeistin tossukkaukkoa.
- Voi kauhea, enhän minä nyt sellaista voi mennä sanomaan auton narinasta.
- Auton?
- Niin, Qashqai on ruvennut narisemaan, kun sillä kiihdyttää ja jarruttaa hieman voimakkaammin. Vaimoni hermo on ihan loppu sen takia.
- Siis nyt narisee auto, eikä vaimosi?
- Niin ja vaimon hermo on ihan loppu sen vuoksi, eikä pieniin päin oleminen helpota tilannetta ollenkaan.
Taakka on raskas, Jarno huokaili.

Ehdotin Jarnolle, että poistavat Qashqain takakontista kaiken turhan, niin auto kulkee kevyemmin, jos se nyt oli niin raskas taakka autolle. Jarno pyöritteli päätään ja sanoi, että heidän autonsa takakontti oli kyllä täysin tyhjä, sillä vaimo ei salli siellä kuskattavan mitään. Likaantuu kuulemma ja verhoilu kärsii.

- Kuinka pieniin päin se vaimosi on? Onko kyseessä nyt siitä persikassa olevasta näpystä, joka on kenties uusiutunut?
- Micra, se on Micra. Täällä voin sen sanoa, mutta kotona en edes kuiskata.
- Micra, se pieni punainen auto teidän parkkiruudussa, niinkö?
- Juuri se, se on nyt kipupisteenä vaimoni persikassa.
- Se on aika nätin punainen.
- Mi-miten sinä olet sen päässyt näkemään, kun minäkään en saa sitä katsoa lähempää? Tai silloin saan, kun puristan finniä.
- Ikkunasta katsoin.
- Näkyykö täältä meille?
- Ei näy, katselin sitä ihan parkkipaikalta.
- Aah, siis autoa tarkoitit. Luulin että vaimoni persikkaa, kun sekin punoittaa aika pahasti.

Jarno oli todella helpottunut siitä, etten ollut päässyt rekisteröimään katseellani hänen vaimonsa punertavaa persikkaa. Autosta hän kertoi sen verran, että huollon työjohtaja oli antanut vaimolleen Micran sijaisautoksi samalla hetkellä, kun hän oli tullut sisälle Nissanin merkkihuoltoon ja seissyt sen jälkeen vaimonsa takana. Nyt heillä oltaisiin Micran myötä pieniin päin epämääräisen ajan. Qashqain narinaa oli yritetty paikallistaa jo kahteen eri kertaan, siinä vielä onnistumatta. Nyt kolmantena kertana he olivat saaneet veloituksetta käyttöönsä sijaisauton.

- Ette sitten vaihtaneetkaan sitä uuteen, kuten ymmärsin aikaisemmista puheistanne?
- Ei, kun minä en tienaa tarpeeksi, että saisimme sen uuden lasikatolla ja nahkapenkeillä. Wannabe-Nissanistit ajavat nykyisin pelkillä kangaspenkeillä. Vaimoni mukaan se on kovin alaluokkaista.
- Entä tuo Micralla kurvaileminen, mitä se on?
- Vaimoni ajaa sillä vain pimeällä ja vain lyhyitä matkoja.
- Näin keskellä kesää on aika vähän pimeätä.
- Niin, vaimoni on joutunut ottamaan töistä lomaa ja ruokakaupassa käymme Kannelmäen Prismassa keskiyöllä, kun se on auki ympäri vuorokauden.
- Keravan Prismakin on nykyisin 24 h.
- Vaimoni ilahtuu tästä uutisesta, sillä kukaan tutuistamme ei asu Keravalla.

Tuo Jarnon kertoma selitti sen mitä olin ihmetellyt, eli Micran seisomista jatkuvasti parkissa. Yleensä autoilla ajettiin päivisin, mutta Koikkaloiden tapauksessa tilanne oli päinvastainen.

- Meillä on myös peruukit, Jarno kuiskasi.
- Kaljuuntuuko myös vaimosi? hämmästelin uutista.
- No eikä kö kun sitä minä, että öisin kauppareissulla käytetään peruukkeja.
- Saanko tulla mukaan joku yö?
- No etkä, eihän me voida paljastaa kenellekään, että ne ollaan me.
- Entä jos en kerro kenellekään. Jos joku kysyy, niin sanon, että ne ette ole te vaan jotkut ihan muut.
- Vaimo ei varmaan tykkää siitä, Jarno aprikoi.

Luojan kiitos minulla ei ollut tuollaisia ongelmia, että olisin joutunut käyttämään peruukkia ajaessani toisella kuin omalla autollani. Korvikeautot eivät herättäneet minussa suurta omistamisen halua, mutta en myöskään vihannut niitä kuin ruttoa. Kerroin Jarnolle, että voisin tulla heille kuskiksi, jos he vaikka matkustaisivat Micran takakontissa täysin näkymättömissä.

- Sehän on ihan hitsin pieni.
- Puhutko nyt Micran takakontista vai jostain omasta omituisuudestasi? heitin läppänä Jarnolle.
- Köh, minä siitä Micrasta kylläkin puhuin.
- Saisit olla kerrankin hyvin lähellä vaimoasi. Tiedä vaikka saattaisit hänet siunattuun tilaan kauppareissulla.
- Sus siunatkoon, Jarno päivitteli suu auki kommenttiani. - Ei se onnistu.
- Miten niin ei onnistu?
- Se persikan näppy rajoittaa lähestymistämme. Herkkä juttu vaimolleni.

Tiedustelin Jarnolta, että oliko hän saanut jo testata Micraa. Minua kiinnosti suunnattomasti se, että onko auto muuttunut miten ajoltaan entiseen malliin verrattuna. Olin joskus ajanut vähän vanhemmalla Micralla, mutta siitä rumasta sammakosta minulla ei ollut mitään ajokokemusta. Jarno punoi päätään ja kertoi, ettei hän saa ajaa Qashqaillakaan, niin miksi hän saisi luvan ajaa Micralla? Vaimonsa mukaan hän veltostuisi liikaa, mikäli pääsisi omatoimisesti ja ilman valvontaa auton rattiin.

- Entä jos ajaisit salaa?
- No eihän, paljastaisin kuitenkin kaiken taas unissani. Siitä Bemariunestakin keskustelemme yhä.
- Ai se, jossa nauroit vaimollesi, kun hän pyysi päästä unessa kyytiin.
- Se juuri ja paha kun vaimo oli hereillä ja minä vain näin unta.

Jarno ryysti kahvia ja mietti ääneen, miten jaksaisi taas valvoa yön, että he pääsevät kauppareissulle. Se oli alkanut ottamaan jo miehen hermon päälle, kun yöunet jäävät kovin vähiksi. Ihmettelin asiaa ja Jarno kertoi, että hänen vaimonsa haluaa korostaa lukuisilla öisillä kauppareissuilla sitä, että pikkuauto on pikkuauto eikä sellainen ole heidän perheelleen hyväksi.

- Olemme alkaneet katsella X-Trailia, Jarno ilmoitti polleana.
- Minäkin olen katsellut niitä.
- Oho, nyt minä olen yllättynyt ja vaimoni myös, kun kerron hänelle, Jarno innostui.
- Siinä se vasta on auto verrattuna Qashqaihin. Niitä ei tulekaan vastaan joka mutkassa eikä niitä seiso jokaisen Lidlin parkkipaikalla.
- Niin, siinäpä vasta tavoittelemisen arvoinen unelma, Jarno huokaisi.
- Mitä vielä, vanha käsirahaksi ja velkaahan nykyisin saa vaikka kuinka. Karavaanaritkin alkavat ihailla teitä, kun on sellainen vetoauto alla.
- Vaimo ei kyllä ihaile niitä kusenhajuisia lasikuitukoppeja. Hän ei halua nukkua missään bajamajassa.

Jarno ilmoitti selvästi, että heidän autoonsa ei tule koskaan vetokoukkua, ettei vaan kukaan luule heitä bajamajan vetäjäksi.

- Milloin sinä olet ostamassa sen X-Trailin? Jarno uteli.
- Häh, miten niin?
- Sanoit katselleesi niitä. Minkä väristä olet katsellut?
- Kuule, ihan kaiken värisiä mitä vastaan tulee tai parkissa seisoo.
- Etkö, etkö siis ostakaan Nissania?
- Mieluimmin vaikka takakontillisen kiviä kuin Nissanin.

Jarnon alahuuli alkoi väpättää ja mies sanoi lähes itkunsekaisella äänellä:

- Olet kuitenkin kehunut Nissania.
- Ai jaa, milloin?
- Viimeksi meillä teellä.
- Kuule, se oli ihan työtapaturma. Lupaan ettei toistu.
- Minun pitää nyt mennä, pahoitin mieleni, Jarno ilmoitti ja lähti.

Minä puolestani en pahoittanut mieltäni Jarnon poistumisesta. Tiesin tasan tarkkaan, ettei hänen mielensä ole pahoillaan kovin pitkään. Ja mikäli olisi, niin eipä tuo minun elämääni haitannut.


Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja. Facebook-ryhmä on myös autoiluhuumorin jakopaikka.




© Rauno Vääräniemi