Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
Tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

25.2.2018

Tö Autokauppa


Hullun ämmän lupaus saada pitää autoni hänen parkissaan jäi vaivaamaan mieltäni. Se oli kuin viiva rantahiekassa. Lupaus saattoi huuhtoutua pois mielestä jo heti huomenissa tai vasta päivän parin päästä ja ilman mitään selityksiä. Autoni turvallisuuden vuoksi aloin miettiä jotain toista ratkaisua. Otin puhelimen käteeni ja soitin Rambelle, sillä hänellähän oli omistuksessaan se teollisuushalli, jossa Romu-Reiskan Merkillinen autokorjaamo oli vuokralla.

- Perkele, olet hengissä, luurista kuului Ramben möykkä.
- Mikäs se pahan tappaisi?
- Pahaa, hähähäää, vittu, johan maitoparta vitsin murjaisi. Tapoitko kärpäsen?
- Melkein, ei luonto antanut periksi viedä sitä loppuun saakka.
- Ootko päässy vinguttaa nahkahanuria? Rambe uteli.
- Autoasioissa soittelen.
- No perkele, tärkeimmät ensin ja naiset vasta sitten, se on miehen puhetta, hähähää.

Kerroin Rambelle tilanteeni hullun ämmän parkkipaikan suhteen. Hän tiesi sen, sillä asiasta oli keskusteltu heillä kotona. Rambe valitteli sen jälkeen, ettei heillä ole hallissa tilaa autolleni, kun Kaunis Koskisella on kaikenlaisia autonraatoja nurkat turvoksissa ja työntekijöitä pitää yrittää ymmärtää mahdollisimman hyvin.

- No perkkele, meillä on sängyn alla yksi tyhjä säilytyslaatikko, tuupataan se autosi sinne, Rambe hörähti.
- Entä jos haluan lähteä ajelemaan sillä ja teillä on aviolliset velvoitteet menossa?
- Esiaviollista harjoittelua se vielä on, hähähää. Jos uskallat silloin tulla makkariin, niin hattua nostan, hähähää.
- Mistähän saisin sitten tallipaikan?
- Eikö postilla ole niitä lokeroautomaatteja? Vuokraat alimman ja peruuttelet sinne, hähähää.

Aikansa räkätettyään Rambe vakavoitui ja kertoi, ettei osaa nyt tähän hätään sanoa missä olisi säilytystilaa saatavilla. Olihan niitä tiloja, mutta ei ihan näillä nurkilla. Kiittelin tiedosta ja lopettelin puhelun. Hyvä, että sain puhelimen pois kädestäni, kun se alkoi soida. Vilkaisin näyttöä ja soittaja näytti olevan Ola Koijari. Minulle tuli heti mieleen, että Volvon raato on lauennut ja tyyppi pyytää minulta kauppahintaa takaisin. Mietin hetken, että jättäisin vastaamatta, mutta vastasin kuitenkin:

- Rutinoffin kuski puhelimessa.
- Ola täällä hola, miten menee?
- Ihan hyvin. Miten itselläsi?
- Entistä paremmin, kun vastasit. Olen tässä parkkipaikalla.
- Siis missä parkkipaikalla?
- Sinun, tule ulos, tehdään busineksia taas.

Ai mitä busineksia, mietin mielessäni. Vilkaisin ikkunasta ja näin pihalla vanhan mustan Bemarin, jonka vierellä Ola seisoi. Huikkasin luuriin tulevani alas parissa minuutissa. Matkalla alas kävi mielessäni, että nyt minulle tyrkytetään kostoksi Volvosta vanhaa Bemarin raatoa, jossa olisi taatusti joku kallis vika. Onneksi korvikeautot eivät tällä hetkellä kiinnostaneet minua. Olan luokse päästyäni mies oli heti käsi ojossa.

- Päivää näin kiireiden keskelle, Ola sanoi.
- Päivää vaan, vaikka ei minulla mitään kiirettä ole.
- Hieno BMW, eikö olekin?
- On joo.
- 2001 vuosimallinen. Se on katsos ison autotalon johtajalla ja omistajalla oltava tämän vuosituhannen peli alla. 8,1 sekuntia nollasta sataan on jo johtajistason kiihtyvyys, Ola vaahtosi.

Mies haisi kemikaliolta jo metrien päähän ja tukassa oli varmaan pari purkkia rasvaa. Kaula ja ranteet olivat täynnä kultakoruja.

- Et sitten Volvolla ajele?
- Ei, katsos uusi renki ajaa sillä ja on kovin tyytyväinen.
- Onko siihen laitettu jo se puuttuva etupenkki?
- Ei. Ei katsos kuulu firman imagoon entisöidä autoja, me vain myydään.
- Mitäpä mielessä, kun tänne ajelit? Tiedustelin Olalta.
- Tuota Rutinoffia, Ola viittoili vanhempaa autoani kohti.
- Häh? Se ei ole myytävänä.
- Näytille. Maksan siitä kyllä.
- Näytille, minne?
- Lähe mukaan, tarjoan kahvit ja kanelikorppuja, Ola sanoi.

Mietin hetken ja suostuin sitten astumaan Bemariin. Ola ei halunnut kertoa minne olisimme menossa, mutta sanoi sen kyllä selviävän ihan kohta. BMW hörähti käyntiin ja totesin sen olevan kutoskoneella. Lähdettyämme liikkeelle Ola jatkoi vielä autonsa kehumista. Se kulkee kuulemma pitkälle kolmatta sataa ja jättää taakseen monet tämän päivän uudet autot, niin suorituskyvyssä kuin kestävyydessäkin.

- Mitä tällä on ajettu?
- Periaatteessa 350 000, mutta käytännössä vain 150 000.
- Siis mitä?
- Vaihdatin mittarilukemaksi 150 tkm, sillä se vastaa paremmin tämän auton kuntoa. Eihän ikinä uskoisi, että olisi mennyt yhtään enempää? Ola selitti.
- Jaa, no onhan tämä kyllä siisti, mutta miten tekniikkapuoli, jos takana on niin paljon enemmän kilometrejä?
- Turha huoli, kyllä BMW kestää. Ikinä kuullut, että näistä olisi mitään hajonnut.

Tiedustelin Olalta, että minne olemme menossa? Ola myhäili vain ja selitti, että sitä ei voi sanoin kokea, vaan se pitää nähdä ja tuntea samanaikaisesti.

- Entä haistaa? Heitin kysymyksen Olan puhetulvan väliin.
- Totta kai, kokonaisvaltaista aistien yhteistyötähän tässä ajetaan takaa. Visionäärinä tiedän nämä asiat paremmin kuin kukaan muu. Jobs ja Musk ovat olleet onnistuneesti oikealla tiellä, mutta nappikauppiaita molemmat siihen nähden millaisen pankin minä räjäytän, Ola vaahtosi kuin varomattomasti kaadettu olut.
- Edellä mainituilla herroilla taisi olla kuitenkin hieman isompi se oma markkina-alue, huomautin visionääriä.
- Ei haittaa, meillä on takana kiinalaisten hyväksyntä.
- Oho, mitä tuo tarkoittaa käytännössä?
- Ollaan syöty monta kertaa lähi kiinalaisessa ja näytin suunnitelmaani siellä. Hyväksyivät sen ilman ehtoja.
- No just.

Ola antoi Bimmerille runtua aika reilusti. Jos olin vasta pelännyt Närän kyydissä, niin se olikin ollut vasta alkusoittoa tämänhetkiseen kahelikuskiin verrattuna, joka ajoi ilman turvavyötä ja näpytteli välillä tekstiviestejä. En huolestu herkästi, mutta kun 60 km/h alueella mittarinopeus oli 110 km/h, minuakin alkoi jo huolestuttaa. Onneksi tuo nopeuspiikki oli vain hetkellinen, mutta silti.

- Ei lähde lapasesta, nämä germaanit istuvat tiessä kuin paska navetan seinässä, Ola hehkutti.
- Entä jos joku astuu vaikka suojatielle?
- Huoli pois, olen vanha rallikuski, jätin Colin Mäkrakeenkin toiseksi.
- Jaa missä, vitsien kerronnassako?
- Siinä pelissä, olin kuule kova luu.

Selvisi, että Ola oli vanha PC- ja konsolipelaaja ja ollut nähtävästi aika kova tekijä, kun oli pelannut vuorokaudessa omien sanojensa mukaan 25 tuntia. Katselin sivusta rasvalettiä, joka paksut kultaketjut kaulassaan selitti pelihistoriaansa, ja mietin, että mitä pahaa olin tehnyt joutuessani hänen seuraansa?

- Ollaan kohta perillä, Ola sanoi kantatessaan kohti Sulan autokauppataivasta.
- Siis autokaupoilleko me ollaan menossa?
- Kyllä, eikä mille tahansa autokaupalle, vaan Tö Autokaupalle, Ola hehkutti.

Vältettyämme nipin napin kaksi kolaria, kurvasimme eräälle sivutielle ja sen varrella olevan liiketilan pihaan. Hyvä, että Bimmeri oli edes pysähtynyt, kun Ola oli ulkona autosta. Nousin ulos ja jäin tuijottaman kultaketjuhöhlän osoittamaan suuntaan. Silmiini osui kyltti jossa luki Tö Autokauppa.

- Siinä se nyt on, Tö Autokauppa, Ola hehkutti.
- No niinpäs on. Aika mielenkiintoinen nimi, nyökyttelin päätäni.
- Pitää erottua, enhän minä muuten olisi visionääri. Määrittelen kohta autokaupan ja koko autoalan uudelleen. Tulee vallankumouksellisia juttua tässä parin, kolmen vuoden päästä.
- Niinhän ne muutkin aina selittävät.
- Mutta kukaan muu ei ole tajunnut tätä asiaa siltä kantilta kuin minä, Ola hymyili.

Ola ei suostunut avaamaan asiaa vielä sen tarkemmin, että mistä kantilta asiaa nyt katsottiin tai tajuttiin tai oltiin tajuamatta. Siinä jutellessamme silmiini otti tuttu Volvo. Siinähän se vanha Volvoni oli parkissa ja suurin piirtein samassa kunnossa kuin minulla ollessa. Ei ollut apparin penkkiä laitettu, vaan sen tilalla näytti olevan vanha juomakori. Ola asteli vierelleni ja sanoi:

- Ainoa nelipaikkainen Volvo, jossa on 24 juomatelinettä.
- Voiko nyt irtokoria kehua juomatelineeksi?
- Ei se irtokori ole, vedettiin kiinni itseporautuvilla ruuveilla. Liikenneturvallisuus katsos. Ei sitä autoliikkeen omistajan passaa tehdä asioita vain sinne päin, Ola kehuskeli.
- No kuka tuolla pyörillä olevalla juomatelineellä sitten ajaa? Utelin puolestani.
- Minun uusi tähtimyyjä. Houkuttelin sen kovalla rahalla eräästä autoliikkeestä. Eivät olisi millään halunneet luopua kaverista, mutta laitoin sen verran paljon juuroja tiskiin, etteivät voineet muuta kuin myöntyä.
- Siis jostain tältä alueelta vai?
- Ehei, vaan se oli kuule sellainen lasipalatsi, että oksat pois. Oli kuule romia ja muuta herkkua siinä pytingissä. Vaan minäpä se en olekaan mikään turha jätkä, kun palkkaan henkilökuntaa.

Katselin Volvoa Olan selittäessä ja mietin, että mitenköhän kovasti se myyjäparka on entiseen elämäänsä kyllästynyt, jos on lähtenyt lasipalatsista Olan kelkkaan ja saanut autokseen minun vanhan Volvoni. Paloin ihan oikeasti jo halusta tavata tuon huippumyyjän. Myyjävaihtoehtoja pohtiessani mieleen tuli vain kaksi nimeä, Pasi Kuikka ja Eemeli Möttönen. Pasi oli poissa laskuista, enkä uskonut sen olevan kyllä Möttönenkään. Hän tuskin pääsisi mihinkään merkkiliikkeeseen myyjäksi eikä varmasti jättäisi omia bisneksiään. Sen siis täytyi olla joku täysin tuntematon kyky, jota en ollut itse tavannut.

- Eiköhän mennä ottamaan kahvi ja korput, Ola viittoili liikkeensä ovella.

Astuin herra lipevän takatukan perässä Tö Autoliikkeeseen, jonka sisätiloissa oli vain yksi pressulla peitetty auto. Annoin katseen kiertää pienessä liiketilassa. Se oli aika tyylikäs. Kaikki liikkeen kalusteet olivat pyöreitä, sohvaa ja nojatuolia myöten. En nähnyt missään mitään mainintaa siitä, että mitä automerkkiä Ola ja huippumyyjä olivat myymässä. Pyöreistä muodoista minulle tuli mieleeni Mini, sillä siinä oli iso pyöreä mittari, joten kysyin Olalta:

- Oletteko te uusi Minin myyjä?
- Ah, ah, ah, se on niin menneen talven lumia kuin olla voi. Emme ole, sillä sanoohan se nimikin, että minimaalinen tuotto moisen marginaaliauton myynnissä. Meillä on käsillä jotain täysin uutta, sellaista mitä ei ole vielä päivänvalossa nähty.
- Entä jossain pimeässä paikassa?
- Häh? Ola hölmistyi.
- Vaikka kellarissa tai jossain mihin aurinko ei paista.
- Ei näitä kellareissa myydä, Ola hehkutti.

Jutellessani Olan kanssa kuulin askeleita takaani, mutta en antanut niiden häiritä itseäni, ennen kuin kuulin äänen sanovan:

- Hyvää päivää maailman ensimmäiseen Tö Autoliikkeeseen.

Se viilsi syvältä, niin syvältä, etten hetkeen saanut edes ajatustani kulkemaan. Epäuskoisena käännyin sijoillani kuin hidastetussa filmissä ja sanoin mustassa puvussa pönöttävälle miehelle:

- Herkko perkele!
- Mielelläni käyttäisin ihan oikeaa sukunimeäni. Tuo käyttämäsi nimi kalskahtaa vähemmän myyvältä.
- Sinä siis olet se huippumyyjä, jonka Ola on houkutellut tänne isolla rahalla. Oliko se raha viitosen seteli, joka oli skannattu A3-kokoon?
- Asiakkaiden huumorintaju on asiakkaiden oma asia, emmekä me Tö Autoliikkeessä puutu siihen millään tapaa, Herkko selitti naama peruslukemilla.
- Et viitsis mennä tuonne ulos Volvon viereen, ottaisin teistä yhteispotretin? Ehdotin Herkolle.
- Millainen on kuvan kohtalo?
- Teettäisin siitä taulun kotiini. Siihen tulisi lisäksi teksti: ”Elämässä on mahdollista myös epäonnistua”.
- Minusta se ei ole kovin korrektia, kun olemme nyt menossa raketin lailla ylöspäin, Herkko selitti ihan rauhallisesti.

En saanut häntä hermostumaan, vaikka kokeilin hiillostaa ja grillata miestä monella tapaa. Edes maininta ja räkänaurut hänen entisen työpaikkansa työsuhdenauriista ei saanut Herkkoa hiiltymään. Aloin jo epäillä, että miehellä on joku tymäkkä lääkitys, joten tiedustelin häneltä:

- Onko teillä lääkitys ihan talon puolesta, siis sellainen rauhoittava työsuhdelääkitys? Onko sellaisella jotain verotusarvoa?
- Olemme kokeneet valaistumisen tämän meidän uuden innovaatiomme toimesta, Ola hymyili.
- Keksitte siis lampun uudelleen?
- Keksintömme ja visioni liittyvät autoiluun ja sen tulevaisuuteen, Ola jatkoi.
- No mikä se on? Puhkeamattomat renkaat vai pakoputki, jonka keskellä on reikä?
- Paljon isompaa. Olemme onnistuneet liittämään kaksi tekniikan alaa yhteen täysin saumattomasti.
- Saako sitä kahvia ja sen korpunkin ottaisin. Alkoi tehdä äkkiä sellaista mieli, kun nuo teidän jutut ovat sen verran kuivia ilman faktoja.

Herkko pyörähti ympäri ja hävisi takahuoneeseen. Ola jäi hymyilemään viereeni, mikä alkoi vahvistaa käsitystäni siitä, että tyypeillä on yhteinen työsuhdelääkitys. Eivät nuo voi muuten olla noin rauhallisia äskeisen turvanpaukuttamisen jälkeen. Joltain kuurolta sen olisi vielä ymmärtänyt, mutta kaksikko kyllä kuuli kaiken mitä suustani ulos päästelin. Samassa Herkko palasi pyöreän tarjottimen kanssa. Hän laski sen läheiselle pöydälle ja sanoi:

- Kuppi kahvia ja puoltoista korppua.
- Jaa, kumman hampaanjäljet siinä puolikkaassa on? jatkoin kaksikon kiusaamista.
- Ei meillä pureskella asiakaskorppuja. Puolitoista on tarkkaan harkittu juttu. Yleensä tarjotaan yksi jotain, mutta meidän kokonaisvaltaisessa kokemuksessa laitamme kaiken aina paremmaksi. Jäämme näin asiakaskuntamme mieleen helpommin mitä muut, Ola selitti.
- No kyllä ne korput mieleen jäävät viinereiden syönnin jälkeen, sanoin.
- Juuri näin, kokemuksemme on täysin erilainen ja ennen kokematon, vai oletko aikaisemmin saanut korppuja autoliikkeessä? Herkko intoutui.
- No lakritsia kyllä, mutta en korppuja.
- Siinä näet, tarjosimme sinulle heti kättelyssä täysin uuden kokemuksen.
- Ja pelottavan, lisäsin itse.


Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja. Facebook-ryhmä on myös autoiluhuumorin jakopaikka.




© Rauno Vääräniemi