Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
Tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

14.1.2018

Suurperkele


Olin niin täynnä onnea uudesta vanhasta autostani, että kävin katsomassa sitä tämän tästäkin ikkunasta. Näppäsin siitä jopa muutaman kuvankin kamerallani. Mikä onkaan rauhoittavampaa, kuin kuva omasta autosta. Kuuntelin juuri kahvinkeittimen pörpötystä, kun korviini otti joku kumma ääni. Ihan kuin nimeäni olisi kuiskattu jossain. Puistelin päätäni epäuskoisena ja totesin itselleni ääneen:

- Ei, autot eivät juttele, eivätkä varsinkaan puhuttele omistajiaan nimellä. Kyllä sinun pitäisi tällainen asia ihan järjellä tajuta.

Hetkeen en kuullut mitään muuta kuin kahvinkeittimen korahtelua, mutta sitten ääni alkoi taas kuiskutella nimeäni. Minua alkoi ahdistaa. Aloin jo miettiä, että olinko sittenkin viettänyt liian pitkän ajan Toyotan tai Volvon ratissa. Tai ehkäpä nuo kaksi automerkkiä yhdessä saivat aikaan jonkinlaisen hallusinaation. Kaivelin nopeasti kaapista yhden avaamattoman pullon brandya lääkkeeksi, kun ääni sanoi ihan selvästi:

- Rutinoffin kuski, Rutinoffin kuski, tiedän sinun olevan kotona.

Olin jo avaamassa brandypulloa, kun postiluukku kolahti eteisessä. Samassa tajuntani palasi normaalille levelille ja tajusin ääneen kuuluneen eteisestä. Harpoin sinne ja kurkkasin ovisilmästä. Rapussa seisoi Jarno Koikkala, tuo lapatossujen lapatossu. Avasin oven ja sanoin:

- Minulla on myös ovikello.
- Vaimoni on aina sanonut, että ovikello on vain postimiehiä varten.
- Juu, ne soittaa aina kahdesti, mutta sinä olisit voinut soittaa sitä vain kerran. Mitä asiaa?
- Tuota, voisinko piipahtaa teillä sisällä?
- Meillä? Ei täällä minua monikossa ole, mutta käy nyt sisälle. Laitoin juuri kahvia.

Jarno astui eteiseen, riisui kengät ja asetteli ne kärjet rappua kohti. Takistaan hän avasi vetoketjun, mutta ei suostunut ottamaan sitä pois päältään.

- Kuumahan sinulla tulee takki päällä sisällä, ihmettelin.
- Vaimoni mukaan vieraissa paikoissa ei pidä mennä paljastelemaan itseään yhtään enempää mitä on pakko.
- No ei sitten. Kahvia?
- En tiedä, vähän arveluttaa tämä kahvivieraissa käynti. Entä jos vaimoni haistaa minun juoneen kahvia?
- Täh? Minne sanoit olevasi menossa?
- Se, se on hieman monimutkainen juttu, Jarno mutisi kahvinkeitintä tuijottaessa.
- Melkein pannullinen kahvia ja ilta on vielä nuori, joten kerropas pois.

Kaadoin itselleni ison mukillisen kahvia ja sekaan oikein kermaa. Juhlistin nyt kermakahvilla auton kotiinpaluuta. Olin ostanut myös donitseja, ne kun muistuttivat kovasti autonrenkaita ja näin ollen sopivat erittäin hyvin tähän tilanteeseen. Jos nyt ihan tarkkoja oltiin, niin ne muistuttivat kyllä enemmän Aku Ankan auton renkaita kuin Rutinoffini renkaita, mutta päätin olla hieman suuripiirteisempi tuossa asiassa.

- Mi-mitä kahvia tuo on? Jarno kuiskasi.
- Tummaa Juhla Mokkaa, toimii hyvin.
- Eih, anna minulle myös.

Tein työtä käskettyä ja kävin kaapista toisen ison mukin, jonka kaadoin lähes täyteen kahvia. Jarno ei halunnut sen sekaan yhtään mitään, ettei vaan ala pierettää. Olisi kuulemma tosi noloa pieraista vaimon vieressä sängyssä. Tosin vieläkin nolompaa olisi pieraista vaimon autossa.

- No mitä siitä?
- Vaimonihan voi ajatella, etten piittaa paskaakaan hänen ajotaidostaan, jos pieraista paukautan ajon aikana.
- Hei, mentäisiinkö asiaan, eli miksi olet täällä ja mikä se monimutkainen juttu oli?
- Monimutkainen juttu oli se, että lähdin kartoittamaan lähiseudun Qashqait. Katsos, jos kiertelen koko lähiseudun, niin minun pitää tehdä monta mutkaa ja kulkea jopa samoja katuja edestakaisin. Kyllä siinä aikaa menee.

Minua alkoi jo pikkuhiljaa oikeasti harmittaa, että olin päästänyt tuon pölvästin sisälle asuntooni. Ilta olisi ollut huomattavasti yksinkertaisempi, mikäli olisin ollut kotona vain yksikseni. Toisaalta taas uteliaisuus oli sellainen piirre, ettei mieleeni tullut heittää tossukkaukkoa pihalle ja kenkiä perässä. Keskityin siis nauttimaan kahvista ja odottamaan milloin Jarnon sanainen arkku aukeaa ja saan kuulla vierailun tarkoituksen.

- Sinulla on muuten hienoja naapureita, Jarno tokaisi.
- Ai jaa?
- Minä ja minun vaimoni. Vaimoni mukaan hienompaa porukkaa kuin me, saa hakea näiltä seuduilta.
- Sen minä uskon, mutta pääsisimmekö viimein vierailun syyhyn, vai laitanko sinulle pedin sohvalle?
- Ei, olen uskollinen vaimolleni ja hänen valitsemalleen sängylle. Se on muuten sellainen temppusänky.
- Ehehee, oletteko te jotain sirkuslaisia?
- No ei varmasti olla, vaimoni ei voi sietää mitään pelleilyä.
- Mutta temput sen sijaan sujuu, vai?
- Sänky on temppur-sänky.
- Ai siis Tempur?
- Se juuri, vaikea sana saada ulos suusta.

Patistelin taas Jarnoa kertomaan tänne tulemisen syystä, ennen kuin olisimme hänen ja vaimonsa sänkyelämässä. Näin sen sieluni silmin kuivemmaksi kuin pussillisen korppuja, joten halusin ajatukseni äkkiä johonkin muuhun asiaan. Jarno oli saanut kahvimukin puolilleen ja laski sen keittiön pöydälle. Seuraavaksi hän kaivoi taskustaan sinisen kirjekuoren, noukki sen sisältä paperin, avasi sen eteeni ja sanoi:

- Nyt se sitten tuli. Tänään on tuomiopäivä.

Otin paperin käteeni ja totesin sen olevan hyvin, hyvin, hyvin ankara huomautus ylinopeudesta. Huomautuksen sanamuoto sai minut pelkäämään pahinta ja näinhän se olikin, eli huomautuksen oli allekirjoittanut ylikonstaapeli Jöö. Olin tähän mennessä kuvitellut noiden tolppakameroiden olevan erillisen yksikön hoidossa, mutta näin ei nähtävästi ollutkaan. En kerinnyt lukea lapun loppuja tekstejä, kun Jarno alkoi voivotella:

- Voi, voi, voi, en minä voi tällaista vaimolleni ikinä näyttää. Mitä meidän yhteisestä elämästä oikein enää tuleekaan, kun salailen rötöksiäni?
- Pah, mitä tuosta, yhden virkapukuisen tuulihatun rustaama huomautus. Ei tullut edes sakkoja.
- Ei niin, mutta lue se teksti kokonaan, Jarno patisti.

Aloin lukea tekstiä. Se olikin aika mielenkiintoinen. Sakko oli muuttunut huomautukseksi sen vuoksi, että autossa oli apukuskin paikalla erittäin viehättävä nainen, jonka katse oli kuin poliisiauton majakan valo auringonlaskun jälkeen. Se pollarihan oli enemmän sekaisin kuin uskalsin edes pahimmissa painajaisissani pelätä.

- Tämä on hyvin epäreilua vaimoani kohtaan, Jarno vaikeroi.
- Millä tavalla? Ei kait se vaimoltasi ole pois, jos jota kuta toista kehutaan kauniiksi.
- On se, vaimoni sai nimittäin myös huomautuksen ylinopeudesta. Se ei ollut kuitenkaan vaimoni syy, vaan olosuhteiden ja toisten autoilijoiden, jotka yllyttivät ajamaan kovempaa kuin mitä vaimoni normaalisti ajaa.
- Jaa, toinen paperilappu, mitä sitten?
- Siihen oli kirjoitettu, että ei pidä noin happaman vanhan ihmisen ajaa niin kovaa, voi vaikka luusto pettää ylinopeuden seurauksena.
- Oho!

Jarnon tilityksen mukaan hänen vaimonsa ei ole mikään vanha ihminen, eikä luusto ole pettämässä mihinkään. Oudoltahan tuo minunkin korvaani kuulosti. Jarnon puoliso oli kiehunut kuin pottukattila monta tuntia tuon luettuaan. Omaa huomautustaan Jarno ei ollut näyttänyt vaimolleen, eikä tulisi ikimaailmassa näyttämään. Se tietäisi hänelle niin kivuliasta lähitulevaisuutta, ettei sitä kestäisi kukaan.

- Aikooko vaimosi tehdä valituksen siitä huomautuksesta?
- Ei, sillä vaimoni osaa suuressa viisaudessaan olla myös jalomielinen tuollaisille poliisitolvanoille.
- Hommahan on sitten reilassa. Heität tuon oman lapun vaikka minun roskikseen, niin sekään ei enää kummittele teidän perhe-elämässä.
- Voisitko, voisitko tosiaankin ottaa syyn omaan roskikseesi?
- En minä nyt mitenkään syyllinen ole ylinopeuteesi, mutta voin kyllä ottaa tuon lapun roskikseeni.
- Hyvä, nyt minun pitää mennä tuulettaa suu, Jarno sanoi ja nousi pöydästä.

Seurasin hämmentyneenä, kun herra Koikkala avasi parvekkeen oven ja asteli parvekkeelle suu auki. Seurasin keittiön ikkunasta, kun hän availi siellä suutaan kuin kuivalle maalle joutunut kala. Touhu näytti niin epätoivoiselta, että huusin hänelle:

- Ei tuo mitään auta, tule sisälle tuulettimen eteen.

Jarno palasi parvekkeelta sisälle ja käynnistin ison lattiatuulettimeni. Siinä oli sen verran tehoa, että suurimmalla teholla lähti ikkunoista verhot. Käyttelin sitä kesäkuumalla yleensä ykkösteholla, että sain ilman kiertämään vähän paremmin. Laitoin sen nyt kakkoselle ja Jarno meni kumaraan tuulettimen eteen. Meni varmaan noin viisi minuuttia, kun Jarno sanoi olevansa tuulettunut.

- Mikäköhän se tuulettamisen syy oikein mahtaa olla? utelin tuuletetulta.
- Vieras kahvi. Meillä on kotona sen verran erikoinen sekoitus, ettei muualla ole ja vaimoni haistaa vieraan kahvin.
- Mikähän se sekoitus oikein on?
- Puolet Saludoa ja puolet Juhla Mokkaa sekä hyppysellinen Presidenttiä ja kaksi laakerinlehteä purujen sekaan kahvipurkkiin.
- Kait se tuokin alas menee, ellei ole liian kranttu, ehehehee, hekottelin.
- Pienet asiat ratkaisevat myös suurissa asioissa, tapaa vaimoni aina sanoa, Jarno ilmoitti.

Ne suuret asiat olivat puolestaan mm. auton vaihto, jota Koikkalan perheessä oli mietitty vaimon toimesta jo jonkin aikaa. Tulevan auton malli oli jo päätetty, se olisi uusikorinen Qashqai.

- Minun huikenteleva Mini-reissuni sinne Virheliikkeeseen pitää jäädä salaisuuden verhon taakse, joohan? Jarno aneli.
- No hei, se mikä tapahtuu Virheliikkeessä, jää Virheliikkeeseen, eheheheee.
- Onko tosi kanssa?
- Kyllä, miehen sanaan tulee voida luottaa.
- Ei meillä vaan. Vaimoni mielestä mies on kuin suuntamerkki, välillä se vilkuttaa oikeaan ja välillä väärään ja joskus ei päässä syty edes sitä vilkkuvaloa.
- Minä en asu teillä, joten minuun voi luottaa.

Löimme Jarnon kanssa kättä päälle sen kunniaksi, että lupasin pitää sanani ja olla kertomatta hänen vaimolleen yhtään mistään mikä ei hänen vaimolleen kuulunut. Yritin siinä samalla udella, että oliko tuolla tossukkaukolla vielä jotain muitakin likaisia salaisuuksia, joita hänen vaimonsa ei tiennyt.

- Milloin muuten olette aikeissa mennä katsomaan sitä uutta autoa?
- Nissania, ei yleisesti autoa. Vaimoni on tarkka tuollaisissa asioissa. Asioita ei pidä yleistää noin pahasti, joku voi luulla, että olemme menossa katsomaan vaikka Skodaa. Vaimoni sai nimittäin näpyn tšekkiläisestä autosta.

Olin revetä, pudota ja hajota siihen paikkaan, mutta sain kuin sainkin kasattua itseni ja kysyttyä vielä suhteellinen vakavalla naamalla:

- Missähän se tuollainen näppy iski ja minne?
- Pyllyyn tietenkin.
- Eikä, että ihan pyllyyn? Ei sinulla sattuisi olemaan siitä kuvaa? Ehehehee.
- Ei varppina ole, ei kukaan saa ottaa vaimoni persikasta kuvaa, varsinkaan näppyisestä persikasta.

Tämä näppy oli ilmestynyt vaimon pyllyyn erään taksimatkan aikana. Taksilla vaimo oli joutunut ajamaan sen vuoksi, että oli ollut työporukan kanssa jollain tapaamisella ja firma oli maksanut taksikyydin. Pahaksi onneksi kyytiläisiä oli ollut sen verran monta, ettei ensimmäisenä tulleeseen Mersuun ollut mahtunut kaikki. Jarnon vaimo ja eräs toinen nainen olivat joutuneet odottamaan toista autoa, ja se oli ollut Skoda Superb.

- Suurperkele, kuten vaimoni Superbia nimittää nykyisin.
- No sus siunatkoon millaista kielenkäyttöä teillä harrastetaan kotona, päivittelin.
- Ei minä, ainoastaan vaimoni, Jarno kiirehti puolustautumaan.
- Huh, minä jo säikähdin, että olet lähtenyt täysin turmeluksen tielle.

Vaimon ja työkaverin taksimatka oli lähtenyt liikkeelle ihan hyvin, mitä nyt jalkatilaa oli ollut kuulemma liikaa takana. Se oli aiheuttanut Jarnon vaimolle torikammon. Liika tila oli vain yksinkertaisesti liikaa tilaa. Se ei ollut kuitenkaan vaivannut montaa kilometriä. Näppy oli alkanut ilmoitella itsestään 4,9 km taksikyydin jälkeen. 5,3 km kohdalla se oli alkanut tuntua jo todella selvästi ja 6,1 km kohdalla istuminen oli suorassa oli ollut jo jokseenkin mahdotonta. Näpyn takia toinen kankku oli kohonnut korkeammalle kuin toinen.

- Millä helvetin vanerilla se vaimosi oli istunut?
- Ei vanerilla, vaan siinä Suurperkeleessä, Jarno oikaisi.

Matka oli kuitenkin jatkunut näpystä huolimatta, sillä ulkona oli satanut ja matkaa oli ollut jäljellä vielä kilometrejä. Loppumatkasta vaimo oli joutunut nojaamaan jo kylmään takasivulasiin sen näpyn vuoksi ja siitä oli aiheutunut melkein paleltuman alku hänen poskeensa.

- Ettei se vaan ollut kännissä, nimittäin vaimosi? Aloin epäillä asiaa.
- No eihän, älä nyt tuollaisia edes ääneen ajattele, Jarno parahti.
- Eikö vaimosi ota alkoholia?
- Ottaa, mutta vain sivistyneesti eikä koskaan autossa.
- Voihan sitä vetää lärvit ennen autoon nousemistakin.

Ei kuulemma voinut, ainakaan hänen vaimonsa. Painajaismainen taksimatka oli kuitenkin päättynyt ajastaan ja oli tullut maksun aika. Koska firman luottokortilliset olivat hävinneet perillä sisätiloihin, oli Jarnon vaimo joutunut vielä kaiken kärsimänsä kivun ja tuskan jälkeen maksamaan taksimatkan.

- En voi edes kuvitella hänen kärsimyksiään, Jarno pyöritteli päätään ja silmiään.
- Ehehehee, ei jumalauta, että mitä sitä ihminen joutuukaan elämässään kärsimään, repesin jälleen.
- Vaimokin nauroi hysteerisesti kotona, kun puristin sitä näppyä.
- Jätkähän on oikea uros, pistit siis näpyn ruotuun!
- Nooh, kovillehan se otti, mutta näytin sille näpylle miten vaimoni komento tepsii minuun. Siis otin ja puristin vaimoni ohjeiden mukaan.

Taksiepisodin jälkeen Jarnon vaimo oli kirjoittanut Skodan maahantuojalle Suurperkeleen sopimattomuudesta taksikäyttöön ja vaatinut korvausta kivusta, särystä ja mielipahasta. Maahantuoja oli pyytänyt osoitetiedot ja luvannut hyvittää asian parhaaksi katsomallaan tavalla.

- Oho, miten ne hyvitti? hämmästelin moista vastausta.
- Skodan kanta-asiakaslehti, Tšekin matkailumainos, Prahan astronomisen kellon pienoismalli ja uuden Superbin esite ja vaihtotarjous Qashqaista.
- Ehehehee, paljonko ne lupasi hyvittää teidän autostanne?
- 8333€ vaihdossa uuteen Suurperkeleeseen.
- Hmm, katsotaanpa.

Otin kännykän käteeni ja laitoin siinä olevaan Nettiauton hakukoneeseen Koikkalan auton tiedot. Jarno sanoi auton mittarissa olevan noin 88 tkm ja vuosimalli oli 2013 ja koneena 1.6 bensakirnu. Sain noilla tiedoilla hintahaarukaksi noin 12 000 – 20 000 €. Luvattu hyvityshinta meni siis pottuilun puolelle. Kerroin sen myös Jarnolle.

- Niin, vaimoni mukaan automme arvo pitää hinata ylärajan paremmalle puolen, eli siitä pitäisi saada vaihdossa 23 000 euroa.
- Oho. Mitä te maksoitte siitä aikanaan?
- 22 890 €.
- Katohan, meinasitte siis tehdä sillä pienen tilin.
- Vaimoni sanoo aina, ettei se tyhmä ole joka pyytää.

En tiedä mistä minulle tuli sellainen tunne, että tässä tapauksessa se tosiaankin taisi olla tyhmä joka pyysi. Autolla ajetaan monta vuotta ja siitä pitäisi saada enemmän kuin ostettaessa, huh huh! Voi olla aika hankala paikka yrittää tehdä autokauppoja, varsinkin kun kyseessä ei ollut mikään arvoa nostava autoharvinaisuus, vaan yksi Suomen yleisimmistä automalleista. Niitä oli nytkin nettiautossa samaa vuosimallia bensakoneisena 27 kappaletta. Ei lopu vaihtoehdot ihan äkkiä ostajalla kesken.

- Voi, nyt minulle lykkäsi hopun, Jarno sanoi kelloaan vilkaisten.
- Mikäs nyt tuli?
- Vaimoni palaa kohta liottavasta suihkustaan, ja minun tulee olla kotona sitä ennen. Heippa.

Ovi kävi eteisessä niin nopeasti, että luulin Jarnon unohtaneen kenkänsä eteiseen ja lähteneen kotimatkalle sukkasillaan. Kävin varmistamassa asian, mutta kengät olivat myös poissa. Hyvä niin, haisisivat ne kuitenkin eteisessä.


Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja. Facebook-ryhmä on myös autoiluhuumorin jakopaikka.




© Rauno Vääräniemi