Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
Tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

22.12.2016

Rutinoffin kotiutus


Lopulta pääsimme Rutinoffieni luo. Siellähän ne molemmat seisoivat kylki kyljessä korjaamohallissa. Jäin hämmentyneenä katselemaan niitä. Ne olivat niin samannäköisiä ja -värisiä, vaikka niillä oli ikäeroa melkoisen paljon. Kun teki kerralla ajattoman auton, niin muotoja ei tarvinnut muutella joka kolmen vuoden jälkeen. Lada oli takavetomallillaan päässyt melkein samaan mitä Rutinoff. Sitten ne Toljatin tollot menivät muuttamaan Ladan etuvetoiseksi. Rutinoff on ollut alusta saakka etuvetoinen, eikä sen vetotapaa tai muutakaan ominaisuutta ole menty muuttamaan. Villeltä selvisi myös se, että automaattilaatikko on kuulunut Rutinoffissa aina valikoimaan, kuten myös resonaattori. Ville asteli viereeni, läimäytti selkääni ja sanoi:

- Saa niitä mennä katsomaan lähempääkin.
- Kuin kaksi karamelliä, huokaisin.
- Kuka mistäkin kiksit saa, hehhee, Ville naurahti.

Siirryin ensimmäisen oman Rutinoffini vierelle ja avasin sen oven. Saranat eivät enää narisseet, joten auton säilytys Villen Pajalla oli tehnyt sille hyvää. Istuin autooni ja otin kiinni ratista. Se tuntui niin hyvältä ja kotoisalta, ihan toiselta kuin joku epämääräinen korvikeauto, oli se sitten Toyota tai Volvo. Katselin samalla auton sisustaa tarkemmin. Se vaikutti aivan toisennäköiseltä kuin aikaisemmin, joten tiedustelin Villeltä:

- Miten tämä sisusta näyttää erinäköiseltä kuin ennen?
- Eikö näytäkin?
- Putsasitte sisustan siis jollain aineella, vai?
- Kyllä, eikä millä tahansa aineella, vaan Rutinoffin omalla sisustanpuhdistusaineella.
- Täh? Mistä hitosta te sellaista saitte?
- Löydettiin sitä tuon perintönä tulleen Rutinoffin takakontista.

Sanojensa vakuudeksi Ville kävi kaivamassa kyseisen putelin toisen Rutinoffin takakontista ja ojensi sen minulle. Otin pullon käteeni ja jäin äimistelemään tekstiä. En ymmärtänyt siitä yhtään mitään, jonka toin ilmi myös Villelle. Ei hänkään ollut siitä mitään ymmärtänyt, mutta ne romanialaiset paskahousut olivat kääntäneet tekstin. Osa heistä puhui myös bulgariaa, kun olivat niin kansainvälisiä paskahousuja.

- Ai niin, yksi outo juttu vielä, Ville sanoi.
- Niin?
- Täällä kävi tässä taannoin yksi lipevä takatukka tutkimassa näitä autoja ja olisi halunnut ostaa ne.
- Takatukka. Ettei nimi vaan ollut Ola Koijari?
- Kyllä, tyypillä oli rasvaa letissä enemmän mitä meillä tuolla kierrätysastiassa.

Ville kertoi Olan olleen todella rasittava. Mies oli kehunut omilla pusineksillaan ja olisi halunnut lopuksi ostaa vielä koko Villen Pajan. Takatukka olisi kuulemma vaihtanut Pajan nimeksi Ola’s car technology center.

- Annettiin siinä vaiheessa takatukalle kuuma lähtö, ehehehee, Ville hirnui.
- Kuuma?
- Hitsipillillä. Meinas muuten persukset jo alkaa savuta.
- Tapasin muuten saman hepun. Myin sille vanhan 850 Volvon, josta puuttui toinen etupenkki, avauduin Villelle.
- No jumalauta, se meni kyllä oikeaan osoitteeseen. Eihän tuollainen tyyppi toista etupenkkiä autossa tarvitse, ainoastaan tilaa Suave-purkille.
- Itse asiassa se osti Volvon jollekin firmansa myyntitykille.
- Rasvakauppiaalla siis menee lujaa, Ville kurtisti kulmiaan.
- Itse asiassa Ola puhui kyllä jostain autobisneksistä.
- Niin, jotain sellaista se täälläkin horisi. Rauta vaan helisi sen verran kaulassa ja ranteissa, ettei puheesta meinannut saada mitään selvää, Ville sanoi.

Olin jutustelumme lomassa todennut, että Rutinoffissa on todellakin nyt automaattilaatikko. Vanha manuaalivaihdekeppi oli vaihtunut kromatuksi automaattivalitsimeksi. Laatikko oli vain automaatti, siis ilman mitään manuaalivaihtamismahdollisuutta, jollainen nykyisissä automaateissa yleensä on. Valitsin tuntui käteeni paljon paremmalta mitä vanha manuaalikauha. Manuaalikauha oli oikea nimitys sille, sillä sen tuntuma oli ollut samaa luokkaa kuin puurokauhalla riisipuurokattilassa.

Tovin fiilisteltyäni nousin autosta ja menin kurkkaamaan konehuoneeseen. Siellä oli todella siistiä. Missään ei näkynyt enää öljyä. Ville oli tehnyt alaisineen todella hyvää työtä, jonka kerroin myös Villelle. Samalla minulla tuli mieleeni taloudellinen aspekti, eli miten paljon olisin Villelle velkaa tästä kaikesta? Molemmat autot näyttivät siltä, kuin ne olisi entisöity täydellisesti.

- Tuota noin, mitähän tämä säilytys, entisöinti sun muu maksaa minulle?
- No niin, nyt päästiin asiaan, joka miellyttää meikäläistä, Ville vastasi.
- Ei taida ihan kiittelemällä selvitä?
- Ei kissakaan kiitoksella elä, kokeile vaikka.
- Paljonko?
- Olihan tämä vähän isompi homma mitä alun perin ajattelin. Toisaalta paskahousut tekivät ison osan ja sain niiltä sen Passatin, minkä jotenkin hukkasivat. Summa summarum, olet velkaa tasan 50 euroa.
- Täh, siis viiskymppisen? Pelleiletkö?
- Kyllä tämä nenä on ihan oma, Ville osoitti nenäänsä. - Ei ole kuule mikään pellenenä.

Kaivoin taskustani saman tien viisikymppisen ja annoin sen Villelle. Sain siitä kuitin, jossa luki vain ”Auton huolto”. Yritin vielä tyrkyttää miehelle lisää rahaa, mutta Ville pysyi kannassaan, todeten:

- Laitoin molempien Rutinoffien takalasiin Villen Pajan tarrat. Saat mainostaa firmaani.
- Sopii minulle, ojensin Villelle käteni.

Kävin tutkimassa vielä vanhemman perintönä saamani Rutinoffin. Eipä siinä ollut eroa omaani, mikä oli kovasti mieleeni. Sitten minulle tuli mieleeni moottori, eli mikä kone tässä toisessa Rutinoffissa on? Tiedustelin sitä Villeltä.

- Njaa, sen mitä näistä olen alkanut ymmärtämään, niin automaatin yhteydessä on aina se 1.1 litran isolohko.
- Siis voimaa ja vankkaa vääntöä, huokaisin ihastuksesta.
- Juuri näin, Ville hymähti.

Seuraava ongelma nosti päätään saman tien. Millä hitolla saisin kotiini kaksi autoa kerralla? Puin huoleni sanoiksi, jolloin Ville ilmoitti tuovansa toisen Rutinoffin trailerilla. Kerroin hänelle osoitteen mihin auton voi toimittaa. Tarkkaa toimitusaikaa Ville ei osannut sanoa, koska pajalla oli hieman kiirusta. Piti purkaa mm. yksi Passatti osiin ja tehdä sitä sun tätä. Homma oli ok minun puolestani, joten nousin alkuperäiseen omaan Rutinoffiini ja täräytin sen tulille. Auton käydessä tyhjäkäyntiä, Ville asteli vierelle ja sanoi:

- Meinattiin laittaa tähän sellainen avaimeton käynnistyssysteemi.
- Ahaa, onko sellainen ollut jossain Rutinoffin mallissa?
- Ei, vaan löydettiin vanha ovikellon painonappi. Olisi tehty siitä, mutta sitten ajateltiin se olevan jotenkin tyylitön.
- Juu, ei sellaista muovista, puistelin päätäni.

Rutinoffin käyntiääni oli aivan toisenlainen mitä aikaisemmin, kiitos resonaattorin. Ajaessani sitä hiljaa ulos korjaamohallista, kuulosti kuin olisin ajanut jotain isolla kutoskoneella olevaa autoa. Oli oikein miehekäs ja retee fiilis. Tällä kelpaisi lähteä vaikka cruisinkiin jenkkiautojen sekaan ilman nolouden häivää. Ville käveli pihalle ajamani Rutinoffin vierelle ja sanoi:

- Tankki on täynnä. Pistettiin ne Passatin bensat siihen. Turvallista kotimatkaa, ja tervetuloa taas huollattamaan autoa tai nykyisin autoja.
- Kiitos paljon ja näkemiin, huiskautin kättä ja poistuin paikalta.

Rutinoff kulki kuin unelma. Kulkupuoli oli entiseen verrattuna parantunut kummasti. Automaatti vaihtoi myös täysin nykimättä. Minulla kesti hetki tajuta mistä näen, mikä vaihde laatikossa on milloinkin päällä. Sitä ei näkynyt mittaristosta, kuten nykyaikaisissa automaattiautoissa. Näyttö oli vaihdekepin juuressa, jossa pieni valkoinen pallukka vaihtoi paikkaa numeroiden 1-4 välillä, sen mukaan mikä vaihde oli päällä. Ei ehkä ergonomisin vaihtoehto, mutta taatusti tarkkaan harkittu ja toimiva. En millään voinut uskoa, että Rutinoffin insinöörit olisivat alkaneet tehdä jotain kuraa.

Autosta kyllä paljastui yksi ikävä seikka. Joutuisin ajamaan nykyisin kuuttakymppiä, mikäli haluaisin ajaa suurimmalla nelosvaihteella. Neljässäkympissä laatikko kelasi vain kolmoselle asti. Se oli varmaan kiihkeämmän keskieurooppalaisen ajotavan syytä. Kyllähän tuo hieman harmitti, mutta olinhan viime aikoina tottunut korvikeautoilla ajaessani kovempiin nopeuksiin. Lähdin ajelemaan kotia kohti rauhallisesti, hieman alle nopeusrajoitusten. En päässyt paria kilometriä, kun totesin nykyisen liikennerytmin olevan aivan turhan kiivasta minulle. Takana oli pitkä jono ja torvet soivat kuin konsanaan musiikkitalossa. Ainoa vaan, että autojen torvet olivat kovin epävireisiä.

Päätin olla kerrankin kohtelias ja ajoin sivuun eräälle bussipysäkille. Autojono pääsi ohitseni, mutta samassa sivulasiin koputettiin. Käänsin päätäni ja totesin koputtajan olevan hattupäisen tädin. Hän oli koputtanut lasia sateensuojallaan. Kuroittauduin veivaamaan lasin alas. En saanut sitä kuin vähän raolleen, kun täti alkoi papattaa:

- Että piti tämäkin päivä nähdä vielä tällä iällä, voi herran pieksut.
- Minä kyllä mielelläni näen vielä myös huomisenkin, vastasin tädille.
- Tämä päivä, kyse oli tästä päivästä ja siitä miten minä koen sen nyt! Täti jyrisi kuin ukkonen.
- Bussi tulee varmaan kohta, vastasin, kun en muutakaan keksinyt.
- Ei tule! Mihin se tulee kun bussipysäkillä seisoo saastuttava elitistinen paska, henkilöauto!
- Lähdenkin tästä saman tien jatkamaan matkaani, totesin.
- Tämä näky, tämä näky on syöpynyt jo verkkokalvoilleni. Lääkärilasku tulee perästä, ei ole kuule halpaa käydä erikoissilmälääkärillä tämän takia.

En vastannut mitään, veivasin vain lasin takaisin kiinni ja lähdin jonon jatkoksi. Johan oli karmaiseva kokemus tuo bussipysäkille väistäminen. Päätin siinä samassa, että se sai olla viimeinen kohteliaisuuteni liikenteessä. Vaikka ajan kuinka hiljaa ja takanani on miten pitkä jono tahansa, niin kuulen ainoastaan torvien soivan, en kenenkään naukumista. Kokeilin matkan aikana avata ikkunaa kuullakseni resonaattorin äänen. Kyllähän se ääni kuului, mutta viileän syyssään vuoksi ilo jäi kovin lyhytaikaiseksi. Voi perse näitä Suomen säitä, kiroilin vajavaista nautintoani. Matkani edetessä keksin, että ajanpas Keravalle Cittarin parkkihalliin. Siellä saattoi ajaa sisätiloissa vähän isompaa lenkkiä. Mopopojatkin revittelivät ja keulivat siellä lähes joka kerta, kun olin käynyt kyseisessä kaupassa. Lisäksi siellä oli alkanut viime aikoina kokoontua lippispäisten nuorten miesten autoporukka. Varmaan entistä moposakkia, joka ei osaa lähteä autoillakaan Cittarin parkkihallia kauemmaksi.

Ajellessani vanhaa Lahdentietä jännitin, että törmäänköhän taas ylikonstaapeli Jööhön. En törmännyt, enkä keneenkään muuhunkaan. Matka sujui sen sijaan erittäin jouheasti. Minulle soitettiin torvea vanhalla Lahdentiellä vain pari kertaa ja kolme kertaa näytettiin keskisormea ohitustilanteessa. Keravalla oli liikennejärjestelyt ihan sekaisin rakennettavan uuden risteyksen vuoksi. Ei tainnut loppua tulla tuostakaan urakasta, manailin kaikenmaailman kiertoteitä ajellessani. Cittaria lähestyessäni tuli mieleeni, että voisin samalla tehdä siellä ruokaostokseni.

Parkkihallin ovella veivasin sivuikkunan alas ja laitoin luun reteesti ulos. Resonaattori höpisi oikein kunnolla, kun kurvasin taivasalta kaupan parkkihalliin. Käännyin ovelta oikealle ja lähdin kiertämään pisintä mahdollista lenkkiä. Ajatuksenani oli ajaa muutama fiilistelykierros ja mennä vasta sen jälkeen ostoksille. Pois lähtiessäni voisin niin ikään fiilisten mukaan ajaa muutaman kierroksen.

Jo ensimmäisen kierroksen aikana ihmisten päät kääntyivät ja autoani osoiteltiin useammalla sormella. En nähnyt yhtään keskisormea, mikä lämmitti suunnattomasti mieltäni. Tuli toinen kierros, kolmas kierros ja kohta en enää pysynyt laskuissa mukana. Ajoin ja ajoin vaan luu ulkona ja hymy huulilla, kun yllättäen autoni eteen pomppasi mies haalareissa.

- Vittu mikä sekopää, manasin ja tallasin jarrut pohjaan.

Onneksi Ville oli huoltanut myös jarrut, joten auto pysähtyi lähes kuin seinään. Haalarisekopää tuli avoimen sivuikkunan luo ja sanoi:

- Nyt saa riittää.
- Mikä? kummastelin, sillä itselläni ei ollut sellaista tunnetta, että olisin ollut juuri tällä hetkellä kovin kylläinen mistään.
- Tuo vitun ralliajo tätä parkkihallia ympäri, saatana!
- Aah, sekoitat minut varmaan johonkin toiseen, sillä nimeni ei ole Saatana enkä todellakaan aja vitussa tai vitulla rallia.
- Mitä? haalariheebo äimisteli.
- Juuri sitä mitä sanoin. Häivy siitä ilmaa pilaamasta, hus pois, huiskautin kättäni avoimesta ikkunasta.
- Minäkö täällä muka ilmaa pilaan, häh?

Sen jälkeen haalarityyppi antoi tulla. Hän oli kuulemma työkaverinsa kanssa tekemässä pintakäsittelyä jollekin asiakkaan autolle ja minun ralliajo oli saanut heidän molempien silmät vuotamaan vettä niin, ettei hommasta tullut enää lasta eikä paskaa.

- Varmaan väärät välineet tai jotain? Heitin väliin.
- Vittu saatana meillä ole mitään vääriä välineitä. Ollaan tehty näitä hommia vuosia ja vittu tiedetään kyllä millä välineille ne tehdään, haalarikyyppari raivostui.
- Jos vaikka hengityssuojainta kokeilisitte?
- Hengityssuojainta? Vittu me tarvita mitään hengityssuojaimia.
- Allergialääkettä sitten, vai onko allergia jotenkin työperäistä? Minä kyllä vaihtaisin työpaikkaa, mikäli minulle tulisi tuollaisia oireita työpaikassa.
- Eiiih, me ei vittu vaihdeta työpaikkaa eikä oteta mitään lääkettä!
- Jaa, siinä tapauksessa en voi auttaa enempää.
- SINÄ, SINÄ ajat tuon autosi vittuun täältä. Lopetat tuon parkkihallin kiertämisen. Mitä vitun rypsiöljyä tuo kirnusi oikein polttaa, kun pakokaasu tarttuu joka paikkaan kuin koirapaska kengänpohjan uriin.

Mielestäni Rutinoff oli aina polttanut kaiken mahdollisen, oli kyseessä sitten vaikka rypsiöljy. Ehkä koneessa oli jotain erikoista öljyä. En ollut tullut kysyneeksi siitä Villeltä.

- Jätkähän on ihan sekaisin, taidat olla joku koiranpaskanarkkari, sanoin haalariheebolle.
- Ja kukahan tässä muka sekaisin on?
- Katso peilistä, sanoin ja tyrkkäsin valitsimen ajoasentoon.

Kurvasin kaupan oven lähelle ja lähdin suorittamaan kauppa-asioita. Sain tehdä ostokseni ihan rauhassa, kukaan ei töninyt ostoskärryillä eikä yrittänyt tulla vasemmalta hyllyjen välistä kylkeen. Sellaistakin oli joskus sattunut, kun kortittomat eläkeläiset kaahasivat kaupassa hullun kiilto silmissä. Olihan se ajokortin menettäminen jotenkin kostettava nuoremmalle sukupolvelle.

Maksettuani ostokset, kiikutin ne Rutinoffini luo ja nostin ne takakontiin. Täräytin auton tulille ja lähdin liikkeelle. Olin menossa suorinta tietä ulos, mutta teinkin u-käännösen ja ajoin pitemmän kautta. Tämä sen vuoksi, että halusin nähdä miten haalarimiehen hommat sujuivat, kun en ollut ajamassa rinkiä. Pysähdyin heidän toimipisteensä kohdalle ja kysyin valkoisen auton luona puuhastelevalta haalarihemmolta:

- Onko pipi mennyt jo pois, vai pitääkö tulla puhaltamaan?
- Sinä, sinä perkele, nyt häivyt täältä, vittu pintakäsittely meni uusiksi tästä autosta. Tajuatko?
- Teillä on varmaan väärät aineet, heitin takaisin.
- Vittu meillä ole mitään vääriä aineita.
- No ei sitten vääriä aineita, asenne on kuitenkin ihan väärä.

En tiedä mistä se jakoavain ilmestyi tyypin käteen, mutta onneksi se meni hiuksen hienosti Rutinoffin ohi. Lähdin nopeasti jatkamaan matkaani, ettei autoni saisi kylkeensä mitään osumaa. Loppu kotimatkastani sujui rauhallisesti. Ajoin Rutinoffini kotiparkkiin. Ihailin sitä tovin parkkipaikalla, ennen kuin otin ostokseni ja raahauduin niiden kanssa sisälle. Päivä oli ollut aivan loistava, ainakin minulle.


Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja. Facebook-ryhmä on myös autoiluhuumorin jakopaikka.




© Rauno Vääräniemi