Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
Tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

1.11.2016

Ola Koijari


Minin koeajon jälkeen sain olla Jarnolta rauhassa. Ihmettelin, kun hänestä ei kuulunut mitään. Jarnon vaimo oli palannut reissultaan, ja aviopari kulki yhdessä ja erikseen kuten ennenkin, sen mitä ikkunasta näin kaksikon liikehdintää. Olisin varmaan paneutunut tuohon asiaan tarkemmin, mutta sain eilen Villeltä puhelun, että hänellä oli uutisia Rutinoffin suhteen. Lentäisin kuulemma perseelleni, kun näen mitä hän on saanut aikaiseksi. Yritin saada häneltä lisätietoja puhelimessa, mutta toisessa päässä kuului vain naurua ja kehotus tulla paikanpäälle katsomaan. Ville mainitsi myös, että Rutinoff olisi nyt valmis ajoon.

Aloin uutisen kuultuani miettimään Volvon kohtaloa ja sitä ilmoitusta, jonka olin saanut Tompalta. Ilmoituksessa oleva Ola Koijarin nimi ei herättänyt suurta luottamusta millään mittarilla mitattuna, mutta ruotsalaisesta romuraudasta oli päästävä jollain tapaa eroon, vaikka sitten tuuppaamalla se jollekin Koijarille. Tosin en ollut yhtään varma siitä, että meneekö tuo Volvoni urheiluautosta. Menee se, ajattelin ja näppäilin Olan numeron puhelimeeni. Puhelin hälytti toisessa päässä melko pitkään, mutta viimein siihen vastattiin:

- Ola, hola, hola!
- Oliko Ola Koijari puhelimessa? kysyin hieman epätietoisena oudosta holattelusta.
- Sama mies, kuka kysyy?
- Rutinoffin kuski täällä terve. Teillä oli ilmoitus, että haluatte ostaa punaisen urheilullisen auton vähintään kahden litran koneella.
- Kyllä, sellaisen rustailin. Mitä olisi tarjolla?
- Volvo.
- Siis Volvo? Siis onko tämä joku vitsi?
- Ei, minulla on varmaan Suomen ainoa nelipaikkainen 850 GLE.
- Ahaa.

Ola kertoi, että hän oli kyllä ajatellut urheilullisella autolla jotain Porschea tai Bemaria, kun auto tulee hänen vasta palkatulle kovalle myyntitykille. Volvossa oli kyllä se hyvä puoli, että se ei ollut japanilainen. Hänen myyntitykkinsä kun ei halua ottaa työsuhdekäyttöön mitään japanilaista autoa. On kuulemma tullut allergiseksi sellaisille ja eri toten Toyotoille.

- Mitä olit ajatellut maksaa maksimissaan autosta? utelin Olalta.
- Se tuota noissa Porscheista ja Bemareista liikkuisi parin tontun kieppeillä, mutta en minä Volvosta maksa premiuumin hintoja, vaikka jotkut Volvoja sellaisen pitävätkin. Kiinan pelejähän ne ovat.
- Tämä on kyllä vielä vanhaa länsinaapurin tuotantoa, oikaisin miestä.
- Se, se kyllä muuttaa hieman asiaa. Sanotaan, että mikäli se on täysin kunnossa oleva peli, niin 993 euroa voin maksaa. Tankin pitää olla täynnä kuten myös lasinpesunestesäiliön ja öljyt on oltava ylärajassa.
- Sopii minulle, koska tulet katsomaan autoa?
- Voisitko tulla näyttämään sitä minulle, olen näet kiireinen liikemies.
- Minne tulen ja koska?
- Sopiiko heti?
- Sopii, minne ajan?
- Tiedätkö Mahliksen Nesteen Tuusulassa?
- En.

Ola kertoi osoitteen ja käski minun katsoa Googlella missä kyseinen Nesteen kylmäasema sijaitsee. Hänen konttorinsa olisi kuulemma ihan siinä vieressä. Ola sanoi, että odottelee minua siinä kylmäaseman pihalla tunnin päästä. Se sopi minulle, joten lopetimme puhelun. Katsoin ennen lähtöä Googlella miten pitkään sinne kestää ajaa ja lähdin autolle hyvissä ajoin. Pihalla oli hiton kylmä keli, syksy oli jo melko pitkällä.

Jäin seisomaan Volvon vierelle ja katselin sen kesärenkaita. Minulla ei ollut siihen toisia kumeja. En ollut edes ajatellut moista asiaa. Nyt oli kyllä korkea aika hankkiutua siitä eroon, ettei tarvitse alkaa ostella renkaita. Renkaathan tuplaisivat tuon rakkineen hinnan. Herkko oli joko ostanut Pauliinan perseen lumoissa auton yksillä renkailla tai sitten vetänyt toiset gummit härskisti välistä. Puhisin mielessäni, että toivottavasti mies astuu joskus omaan paskaansa ja kunnolla. Istahdin autooni ja starttasin sen, kun sivulasiin koputettiin. Olin ollut niin ajatuksissani, etten huomannut vierelle saapunutta Jarnoa. Olin ihmeissäni, sillä nythän oli arkipäivä. Miksi mies ei ollut töissä? Avasin lasin ja tervehdin häntä:

- Hyvää päivää naapuri, miten pörisee?
- Tiedätkö sinäkin siitä jotain? Jarno kysyi.
- Niin, siis mistä?
- Siitä pörinästä.
- Nyt en kyllä oikein ymmärrä, puistelin päätäni.
- Qashqain pakoputki on alkanut pöristä. Vaimo on hermoromahduksen partaalla.

Kävi ilmi, että pörinä oli alkanut pari päivää sen jälkeen kun Jarnon vaimo oli palannut työreissulta. Jarno oli joutunut epäilyksen alaiseksi. Hänen vaimonsa oli epäillyt, että Jarno olisi halunnut saattaa rakkaan vaimonsa epäedulliseen tilanteeseen muihin autoileviin naisiin nähden.

- Minä en tehnyt sille autolle mitään, Jarno vaikeroi.
- Viekää se Romu-Reiskalle, niin putki on hetkessä joko paikattu tai vaihdettu.
- Mutta Kasukka on vasta 2013 mallinen, miten siinä voi putki pöristä? Jarno intti.
- Sitäpä ei tiedä ennen kuin joku on sitä vilkaissut, kohautin hartioitani.

Seuraavaksi käänsin asian kameratolpan välähdykseen ja siitä tulevaan mahdolliseen huomautukseen tai rikesakkoon. Jarno kumartui lähemmäksi ja sanoi:

- Ei ole kuulunut mitään. Sen takia otin ylityövapaata ja päivystän kotona, että saan sakkolapun käteeni ennen vaimoani.
- Eikö se olisi helpompi myöntää, että painoit kiimaisena hieman liikaa kaasua koeajolla.
- En voi, vaimoni on ankara ihminen.
- Entä jos sakon tuleminen kestää vaikka kuukauden?
- Niin, ei minulle riitä ylityövapaita kuin viikoksi, Jarno raapi päätään.
- Eikö vaimosi ihmettele vapaitasi?
- Sanoin tekeväni suursiivouksen kotona.
- No teitkö?
- Pakko, kun kerran sanoin.

Tiedustelin Jarnolta, että oliko hän soittanut ylikonstaapeli Jöölle sakosta, kuten olin häntä neuvonut? Ei, mies ei ollut soittanut Jöölle. Jarno lupasi soittaa Jöölle työpaikaltaan lankapuhelimella, ellei sakkolappu saavu tällä viikolla.

- Pitää mennä, makkarin lattia on jo kuiva, Jarno ilmoitti ja pyörähti ympäri.
- Nähdään taas, huikkasin miehen perään.

Pääsin viimein matkaan ja suuntasin pataraudan keulan Tuusulaa kohti. Keravan kohdalla jänskätti, että tuleekohan joku Keravan kolli potkimaan valoissa Volvon peltejä. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan pääsin kunnialla sen ohi. Minulla oli puhelimessa Google opastamassa perille pääsyn suhteen, joten löysin kohteen erittäin helposti. Kurvasin kylmäaseman pihalle ja näin siellä oikeassa reunassa nahkatakkisen miehen, jonka takatukka oli vedetty rasvalla niin taakse kuin sen vaan ikinä saa taipumaan. Tyyppi oli arviolta noin kolmekymppinen. Ajoin Volvon hänen vierelleen ja sammutin moottorin. Tuskin kerkesin autosta ulos, kun takatukka tuli käsi ojossa eteeni ja sanoi:

- Ola Koijari, autovisionääri.

Hämäännyin hieman tuosta esittelystä, sillä pidin miestä enemmän autokoijarina kuin visionäärinä. Tarjosin kuitenkin kättä ja vastasin:

- Rutinoffin kuski, tavallinen joutomies.
- Nätti Volvo, Ola totesi autoani katsellen.
- Lado rahat kouraan, niin se on sinun, vastasin kehuihin.
- Siitähän puuttuu toinen etupenkki.
- Jep, ainoa neljäpaikkainen 850 GLE, kuten puhelimessa sanoin.

Olan tutkaillessa autoani, katselin minä puolestani häntä. Miehellä oli molemmissa ranteissa rannekellot ja sen lisäksi muita helyjä ranteissa ja varmaan pari kiloa kaulassa.

- 800 euroa, Ola ilmoitti.
- Lupasit puhelimessa 993 euroa.
- Paljonko tankissa on bensaa?
- Puolillaan.
- 850 euroa ja se on viimeinen tarjous.
- Kättä päälle, sanoin ja tarjosin kättä.

Sovimme kaupat saman tien, ilman mitään koeajoja. Ehdotin sitä kyllä Olalle, mutta mies sanoi olevansa suurten linjojen visionääri, eikä niin ollen lähde näpertelemään yksittäisellä koeajolla. Olin ajanut auton tänne, joten se riitti hänelle vallan mainiosti.

- Muuten, mistä tulee nimi Rutinoffin kuski? Ola uteli.
- Isältäni.
- Ja ajat Volvolla?
- On minulla myös Rutinoff, tosin se on tällä hetkellä remontissa.
- Sitä minä vähän ajattelinkin, että meissä kahdessa on paljon samaa.

Paljon samaa? Mielestäni meissä kahdessa ei ollut muuta samaa, kuin että olimme ihmisiä. En halunnut samaistua herra Koijariin millään tavalla. Ola sen sijaan selitti raudat ranteissa helisten, että miten hän visionäärinä osaa nähdä oikeat asiat ja tavata oikeat ihmiset, kuten nyt minut. Hän rinnasti itsensä visionäärinä Elon Muskiin ja Steve Jobsiin.

- Tosin heitä nuorempana, olen tietysti kehittyneempi versio heistä, Ola selitti.
- Sinulla on molemmissa käsissä rannekellot? ihmettelin ääneen.
- Rolexit kato, eikä mitkään ranta-Rolexit.
- Minkä takia?
- Visoin tulevaa, joten toinen kelloistani on aina kaksi tuntia edellä toista.

Tämän jälkeen sain kuulla puuduttavan monologin siitä miten Ola oli jo nuorena poikana nähnyt tulevaisuutensa ja visioinut sitä siitä saakka. Sitten visiointi loppui kuin seinään ja takatukka kääntyi katsomaan minua ja kysyi:

- Ostatko minulta auton?
- Häh?
- Ostatko minulta auton? Olen kohta suuri tekijä automarkkinoilla.
- No vastahan sinä ostit minulta auton.
- Ei nyt, mutta ihan kohta. Tarkempi ajankohta on vielä salaisuus. Kato Apple ei ole ainoa, joka osaa pitää salaisuudet julkistuksista loppuun saakka.
- Se vähän riippuu mitä myyt, vastasin.
- Selviää ajastaan. Tuossa on käyntikortti, laita sähköpostia, niin pääset postituslistalle. Saat kuulla ensimmäisten joukossa automaailman kovimmasta uutisesta.

Taas sain kuulla suurista suunnitelmista ilman mitään tietoa siitä mitä suunnitelmat koskevat. Jotenkin minulla oli sellainen fiilis, ettei tuo sliipattu takatukka voinut millään tapaa tehdä mitään maata mullistavaa. Tiedustellessani, että miten iso organisaatio hänellä on, Ola vastasi hymyillen, ettei voi vielä paljastaa sitäkään tietoa minulle.

- Millaiseen käyttöön tuo Volvo menikään? utelin häneltä.
- Se tulee kovalle myyntitykille työsuhdeautoksi. Tämä on vain tällainen välivaihe. Seuraava työsuhdeauto tulee alle muutaman kuukauden päästä.

Enempää Ola ei suostunut kertomaan hänen myyntitykistäkään. Hetken juteltuamme kirjoitimme Volvosta luovarit ja Ola laski minulle kouraan 850 euroa. Se oli ihan käypä korvaus ja tasan saman verran euroja mitä Volvon mallimerkinnässä on numeroita. Herkko sai nyt pitkän nenän. Minun volvoiluni hänen pakolla kauppaamallaan raadolla loppui aika lyhyeen. Tungettuani rahat taskuuni, tulin ajatelleeksi kotimatkaa, joten kysyin Olalta:

- Heitätkö minut himaan?
- Nyt juuri ei kerkeä. Oli kiva tavata, nähdään ja kuullaan taas kun aika on kypsä, mies ilmoitti.

Niinpä jäin hölmistyneenä seisomaan kylmäaseman pihalle. Vittu, olisihan sitä voinut käyttää hieman järkeä ja järkätä joku heittämään himaan. Otin kännykän käteeni ja aloin selailla osoitekirjaa, että kenelle soittaisin, kun eteeni pysähtyi valkoinen VW Golf. En heti tajunnut kenestä oli kyse, mutta sivulasin avautumisen jälkeen minulla sytytti, sehän oli naapurini Ilmari Klonkkari.

- Näin, että tuttu mies siellä seisoo pihalla, Ilmari sanoi.
- Minne päin olet menossa? kysyin häneltä.
- Kotiin, kävin Järvenpäässä ja ajattelin ottaa tankin täyteen. Tässä on usein halpaa bensaa.
- Pääseekö kyytiin, jäin nimittäin juuri autottomaksi?
- Sopiihan se, kyllä naapuria autetaan. Möitkö Volvosi?
- Sen juuri.
- Kyllä kannattikin, tulevaisuus on nimittäin saksalaisissa autoissa.

Nousin kyytiin ja Ilmari meni jonottamaan bensamittarille. Hän kertoi täällä olevan usein aika monta autoa jonossa juuri sen edullisen polttoaineen vuoksi. Muutaman minuutin jonottamisen jälkeen Ilmari sai autonsa mittarille ja nousi tankkaamaan. Minä katselin sillä välin ympärilleni ja huomasin, että takaovet pysyvät nyt näemmä kiinni ilman lisävirityksiä. Mustekaloja ei näkynyt takapenkillä, joten ovien jäätymisongelma oli nähtävästi pois päiväjärjestyksestä. Ilmarin palatessa autoon, tiedustelin asiasta:

- Vieläkö takaovet jäätyvät?
- Ei suinkaan, se on korjattu aikoja sitten.
- Mitä ne tekivät, rasvasivat ovet jollain paremmalla rasvalla vai?
- Ei, saksalainen ei jätä mitään pelkän rasvan varaan. Tähän vaihdettiin molemmat takaovet. Nyt takaovet ovat arktista mallia eivätkä mene jäähän missään tilanteessa.
- Okei, en tiennytkään, että autoihin on olemassa arktisia ja ei arktisia ovia.
- Nyt tiedät.

Ilmari polkaisi Golfin liikkeelle ja hetken matkaa kotiinpäin ajettuamme kysyi:

- Eihän kuulu tuulensuhinat samalla tapaa mitä muissa merkeissä?

Jäin hetkeksi kuuntelemaan mitä Golfissa kuuluu. En minä osannut sanoa, että suhisiko se enemmän vai vähemmän kuin muut. Vastasin varmuuden vuoksi myönnellen, että pääsisin kunnialla kotiin:

- Ei niin, on muuten ihmeen hiljainen.
- Saksalainen laatutyö ja valkoinen väri, siinä on kova yhdistelmä. Se on kuule väristä kiinni miten auto ottaa tuulenvastusta.
- Onhan se, siis hieno asia, nyökyttelin päätäni.
- Pienen ilmanvastuksen vuoksi käyn tankillakin vain äärimmäisen harvoin. Ei kulu polttoainetta.
- Miten muuten tuo Volkkarin päästöskandaali, koskettiko miten pahasti?
- Se on amerikkalaistan propagandaa. Ei VW:llä ole mitään ongelmia päästöjen suhteen. Kertoohan se tämän Golfin pieni kulutuskin sen, Ilmari puisteli päätään.
- Se koskikin dieseleitä.
- Ei, niissä on vielä pienemmät kulutukset. Kuten sanoin, amerikkalaisten propagandaa, jota tyhmä media uskoo.

Yritin vielä vängätä aiheesta, mutta törmäsin ihan pystyyn nostettuun seinään sen suhteen. Ei väkisin, ajattelin maisemia katsellessani. Vaihdoin sitten aihetta ja kyselin millaista autoa Ilmari on ajatellut vaihtaa seuraavaksi. Mies vilkaisi minua hölmistyneenä ja vastasi, että miksi sitä hyvästä vaihtaa huonompaan. Ymmärtäisin sen kuulemma itsekin, kun ajelisin jonkun aikaa VW:llä. Olinhan minä niillä ajanut, useammallakin, mutta yksikään ei ollut sytyttänyt niin paljon, että alkaisin Rutinoffista luopumista miettimään. Kuin huomaamatta olimmekin perillä taloyhtiön parkkipaikalla. Autosta noustessamme kysyin Ilmarilta:

- Mitä olen velkaa kyydistä?
- Ei mitään, se on aina ilo tarjota parasta mahdollista kyytiä naapurille. Tervetuloa ajelulle toistekin.
- Kiitos ja heippa.


Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja. Facebook-ryhmä on myös autoiluhuumorin jakopaikka.




© Rauno Vääräniemi