Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
Tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

10.10.2016

Virheliike


Astelin Jarnon perässä Mini-liikkeen ovelle. Jarno tarttui ovenkahvaan ja tempaisi siitä. Mitään ei tapahtunut, joten hän tempaisi uudemman kerran. Ovi pysyi yhä kiinni. Luulin jo pienen hetken, että Minien myynti on lopetettu ja liike suljettu, kun huomasin lasioven takana pienen hahmon, joka piti kiinni ovenkahvasta. Siirryin Jarnon vierelle ja vedin oven varovasti auki. Oven mukana eteemme siirtyi arviolta viisivuotias pojannassikka. Jannu katseli meitä silmät suurina ja totesi:

- Toisella on habaa, mutta toisella ei.
- Missä sinun isi on? Jarno kysyi pojalta.
- Äiti meillä autot ostaa ja päättää kaikesta muustakin, nössö, poika ilmoitti ja pinkaisi takaisin sisälle liikkeeseen.
- Siinäs kuulit, sanoin Jarnolle.
- Muista roolit, Jarno kähisi.

Päästyäni itse sisälle, huomasin pojan äidin istuvan avomallisessa Minissä. Nainen oli todella pitkä ja hoikka blondi. Myyjä seisoi auton vierellä, kun nainen asetteli kaulahuiviaan parempaan asentoon. Jo kättelyssä kävi selväksi, ettei kyseessä ollut mikään köyhä hertsikalainen yksinhuoltaja, vaan joku hieman paremmin toimeentuleva nainen.

- Minimaalisen hyvää päivää, Jarno aloitti.

Ei mitään reaktiota, ei yhtään mitään. Jarno kokeili uudelleen, mutta lopputulos oli aivan samanlainen.

- Kröhöm, Jarno yritti rykimisellä kiinnittää huomiota.

Minusta alkoi vaikuttaa siltä, että vaikka Koikkalan pelle olisi hyppinyt munasillaan tasajalkaa, niin kukaan ei olisi reagoinut siihen millään tavalla. Olihan tuo tietysti hieman säälittävää, mutta toiset ihmiset ovat vain niin huomaamattomia. Minulla oli ajatus olla puuttumatta asiaan, mutta hetken mietittyäni avasin suuni ja sanoin kuuluvalla äänellä:

- Sinäkö se olet, niin monen vuoden jälkeen. Saanko halata sinua?

Tuon sanottuani kävelin kädet levällään kohti avomallista Miniä ja hölmistynyttä kaksikkoa. Kummankin ilme oli sellainen, että mitä vittua? Astelin auton luo ja polvistuin halaamaan sitä. Nyt huomio oli taattu, mutta vain minun. Jarnoa ei huomannut vieläkään kukaan. Nousin hetken halaamisen jälkeen ylös ja sanoin:

- En ole ennen nähnyt Minin avoversiota. Tuntuipa hyvältä halata sitä.
- Köh, köh, no meiltähän tällaisen saa ostaa vaikka heti, myyjä köhi.
- Kuuluuko kuski kauppaan? Osoitin blondia.
- Eh, hän on kylläkin meidän asiakkaamme.
- Kävitkö jo koeajolla? käännyin naisen puoleen.
- En, en käynyt, blondi ilmoitti.
- Hyvä, Jarno voi hoitaa poikaa sillä välin, kun me käymme hieman kurvailemassa Minillä.

Samassa tunsin hennon koputuksen olkapäässäni. Ihmettelin sekunnin sitä, että miten viisivuotias ylettyy niin ylös, kun kuulin Jarnon äänen sanovan:

- Meillä oli sopimus.
- Siinä ei ollut mainintaa pitkäsäärisistä blondeista, sipisin takaisin.
- Enkä pidä avoautoista, vaimoni ei tykkää vedosta, Jarno supatti.
- Anteeksi, saanko esitellä. Tässä on Koikkalan Jarno, hän on tullut tänne koeajamaan Minin. Minä olen Rutinoffin kuski ja tulin vain hengailemaan mukaan.

Jarno ja myyjä ja blondi kättelivät ensin ja minä kättelin sen jälkeen molemmat. Myyjän nimi oli Kullervo ja naisasiakas oli Pauliina. Kullervo lähti katsomaan Jarnon varaamaa koeajoa. Kävi ilmi, että Jarno oli varannut koeajoon Mini Clubmanin bensa-automaattina. Aika hiton fiksu ratkaisu noin pölhöltä mieheltä. Pidin itse kovasti automaateista, vaikka oma Rutinoffini onkin manuaali. Unelmissani olisi saada automatisoitua se, niin raskaan kytkimen polkeminen olisi historiaa. Jarnon tehdessä papereita automyyjän kanssa, Pauliina alkoi jutella:

- Oletko tosiaan kova Mini-fani? Tuo halaaminen oli aika vaikuttavaa.
- Autot ovat aina olleet intohimoni.
- Niin minunkin. Ne saavat minut syttymään, varsinkin kauniit ja persoonalliset autot. Millä ajat nyt?
- Volvolla, ostin juuri tai oikeastaan vaihdoin Toyotan siihen.
- Jännää, pääsin nimittäin juuri eroon omasta Volvostani. Lykkäsin sen yhteen Toyota-liikkeeseen, jossa sellainen hönö automyyjä meni minihameestani niin sekaisin, että maksoi tuplahinnan siitä.

Hönö Toyota-myyjä ja Herkko, tässä oli jotain sellaista, joka sai muutaman palikan oikeille paikoille. Tiedustelin Pauliinalta, että olikohan kyseessä mahdollisesti ysivitonen 850 GLE?

- Oli, tunnetaanko me jostain?
- Ei, ostin vain sen sinun entisen Volvon. Siitähän puuttuu apparin penkki.
- Juu. Annoin myyjälle numeroni, että ostaja voi soittaa siitä jos haluaa, mutta koira ei kyllä luovu penkistään.
- Mikä se sellainen koira on?
- Sekarotuinen. Siinä on kaukasiankoiraa, irlanninsusikoiraa ja dobermannia.
- Tuota joo, ehkä en ala pyytämään sitä penkkiä takaisin.
- Ei siitä ole enää mitään muuta jäljellä kuin kuolattu ranka. Meidän Fifi on hieman omistushaluinen.
- Fifi? Eikös nimen pitäisi ennemminkin olla Goljatti?
- Sitä se entinen miehenikin sanoi, mutta koirasta tuli Fifi.
- Koirako sen söi, siis sen miehesi, kun on entinen?

Nainen repesi nauramaan oikein totaalisesti. Toivuttuaan naurukohtauksestaan, hän ilmoitti, että ihan hyvin koira olisi saanut syödä sen paskiaisen, mutta eivät koiratkaan sentään mitä tahansa paskaa syö. Mies oli kuulemma hengissä ja naimisissa jo toisaalla.

- Meinaatko ostaa Minin? utelin naiselta.
- En tiedä, joku nopea ja ketterä olisi kiva saada Volvon jälkeen.
- Sinulla ei siis ole nyt autoa vai?
- Ei niin. Taksilla kulkeminen alkaa tulla turhan kalliiksi. Asun tuossa rannassa ja käyn nyt läpi näitä lähiliikkeitä, jos vaikka löytyisi joku sopiva kulkupeli.

Juttelimme vielä niitä näitä autoasioita ennen Jarnon ja automyyjän paluuta. Automyyjä käveli reteesti Minin luo, hiveli sen pintaa ja kysyi Pauliinalta:

- Joko ruvetaan raapustamaan nimiä papereihin?
- Mielelläni koeajaisin ennen mahdollista päätöstä.

Myyjä läimäisi Jarnoa selkään sen verran topakasti, että tämä oli mennä turvalleen, ja sanoi:

- No sehän sattui, tämä Jarno herra tässä kaipaakin koeajoseuraa. Menette koeajolle, niin minä syötän toisen litran jäätelöä pojalle sillä aikaa.
- Mi-mi-minäkö? Jarno nikotteli.
- Lady kyytiin ja radalle, siitä se lähtee tutustuminen, meinaan Miniin, myyjä patisti.

Pauliina innostui asiasta ja näytti myyjälle ajokorttinsa. Jarnolla oli ajolupa taskussa, joten toista ei tarvinnut enää tehdä. Pauliinan poika jäi sisälle leikkimään Minin pienoismallilla, ja me muut painelimme pihalle koeajoauton luo. Jarno istui kuljettajan paikalle, Pauliina apparin paikalle ja minä valloitin takapenkin. Aika luksusta istua välillä jonkun toisen kyydissä. Minua kyllä hieman mietitytti Jarnon ajaminen, sillä en ole ollut koskaan hänen kyydissään. Vedin turvavyön mahdollisimman tiukalle.

Myyjä kävi Jarnon kanssa läpi auton hallintalaitteet. Eipä niissä nyt mitään maan kaatavaa ollut. Jarnolla tosin oli vaikeuksia ymmärtää asioita, kun ne olivat Minissä tehty toisella tapaa mitä heidän Qashqaissaan. Sitä hän toitottikin myyjälle useampaan kertaan, että japanilaiset osaavat sitä ja tätä ja Mini on jotenkin ihmeellinen. Kullervo totesi Jarnon rutinaa kuunneltuaan, että kyllä se mieli muuttuu koeajon aikana. Viimein olimme valmiita, ja myyjä laittoi kuljettajan oven kiinni. Jarno tarttui ratista ja painoi varovasti kaasua. Ei tapahtunut mitään, joten hän painoi lisää kaasua. Nyt kone kiersi jo aika reippaasti, mutta seisoimme yhä paikoillaan.

- Lopeta, tapat sen tähän pihalle, karjaisin Jarnolle.
- Ei tämä liiku mihinkään, mies piipitti.

Ennen kuin kerkesin sanoa mitään, Pauliina opasti Jarnon viereltä, että vaihdevalitsin olisi hyvä laittaa ajoasentoon. Hetken ähellettyään Jarno löysi oikean vaihteen, ja pääsimme matkaan. Köröttelimme todella hitaasti Mekaanikonkatua itäänpäin. Hieman ennen kiertoliittymää Jarno laittoi vilkun oikealle ja ajoi kadun reunaan.

- Aja sinä, hän kääntyi puoleeni.
- Miksi minä?
- No kun sinä olet aina ennenkin ajanut niin hyvin niissä koeajoissa.

Minä puolestani ehdotin, että Pauliina olisi siirtynyt ratin taakse. Nainen puisteli päätään ja sanoi ajavansa ehkä myöhemmin, mikäli katsoo sen tarpeelliseksi. Ensin hän halusi istua kyydissä. Näin ollen vaihdoimme Jarnon kanssa paikkoja ja pian olimme taas menossa. Suuntasin Minin keulan Itäväylän rampille ja tallasin pedaalia surutta. Kyllä se 192 heppaa tuntui liikuttavan Miniä aika reteesti. Jarnokin innostui hihkumaan takapenkiltä, että nyt tässä on menemisen meininkiä. Olimme hetkessä Itäkeskuksessa ja käännyin sieltä Kehä ykköselle. Ajoin kuitenkin Kehän ensimmäiselle bussipysäkille ja ilmoitin oman ajokiintiöni olevan nyt täysi Minejä. Komensin Jarnon takaisin kuljettajan penkille.

- Nyt minulla on helpompaa, kun näytit mallia, Jarno ilmoitti tunnustellessaan rattia.
- Kaasua vain niin, että pakoputkessa kipinöi, opastin tossukkaa.
- Kyllä lähtee, Jarno totesi ja tallasi kaasupedaalia kuin heikkopäinen.

Kiidimme pian tuulispään lailla vasenta kaistaa länteen päin ja sitten välähti.

- Mikä, mikä se oli? Jarno parahti.
- Tolppakamera, muistithan hymyillä, virnistin takapenkiltä.

En muistanut itsekään ollenkaan, että noita hiton tolppia on joka nurkalla. En autoile näillä seuduilla, joten kamerapaikat eivät ole muistissani. Kiitin tuuriani, etten ollut itse ratissa, sillä nopeus olisi voinut olla suurempikin.

- Olen rikollinen, Jarno parahti.
- Ja paha, lisäsin miehen tuskaa.
- Miten minä voin nyt elää tämän kanssa?
- Maksat sakon pois ja jatkat elämääsi.
- Entä vaimoni, mitä vaimoni sanoo kun joutuu makaamaan rikollisen kanssa samassa vuoteessa?
- Älä kerro sille.
- Jos kirjoittaisin nopeasti presidentille ja pyytäisin armahdusta, ennen kuin vaimoni palaa reissusta?

Ei hyvää päivää noita Jarnon juttuja, repeilin takapenkillä. Selitin hänelle, ettei presidentti armahda ylinopeussakon tai parhaassa tapauksessa vain huomautuksen saaneita.

- Tunnen itseni likaiseksi, Jarno vaikeroi.
- Suihku auttaa siihen ja ellei se tepsi, niin kunnon känni auttaa taatusti.

Jarno ajoi Kehää Malmin liittymään saakka ja kurvaili Nesteen huoltoaseman pihaan. Siellä hän ilmoitti, että nyt riitti ajaminen hänenkin puolestaan. Hitaan ja varman Qashqain jälkeen Mini oli oikein tappopeli, eikä hän halunnut kuolla vielä. Pauliina siirtyi nyt vuorostaan ratin taakse. Säädettyään ajoasennon oikeaksi, hän starttasi auton ja suuntasimme takaisin Kehälle. Ajettuaan pienen matkaa itään päin, hän kääntyi Helsinkiä kohti. Motarilla alkoi maisemat taas vaihtua aika rivakasti. Naisen kaasujalka oli vähintään yhtä raskas, mitä minulla ja Jarnolla yhteensä. Koskelantien rampilla aloin jo miettiä, että pitäisiköhän mainita jotain jarruista, mutta se oli turhaa, sillä auto oli naisen hallinnassa. Loppumatka oli hidasta kuudenkympin tietä, joten kaahailu oli tältä erää ohitse. Viikin suoralla Jarno alkoi taas murehtia:

- Jos en muista maksaa sakkoa, niin tuleeko minusta linnakundi?
- Jaa, enpäs osaa sanoa miten tuo nykyisin menee. Soita ylikonstaapeli Jöölle ja tiedustele.
- Hullu, enhän minä voi poliisille soittaa omasta puhelimestani. Jos vaimoni saa tietää, niin joudun todella tiukkoihin kuulusteluihin.
- Minkä takia?
- Sen takia, että vaimoni on meillä laki ja järjestys.
- Lopeta, oksennan kohta, Pauliina kivahti ratin takaa.

Jarno ei lopettanut, vaan kääntyi katsomaan minua ja sanoi:

- Jos salaan jotain, niin vaimoni on luvannut puristaa sen ulos minusta niin, että lattialle jää vain suolenpätkiä.
- Nyt sinulla onkin aika paljon salattavaa. On Minin koeajo, sakko ja vielä vieras nainen apparin paikalla. Aika raskas syntikuorma, puistelin päätäni.
- Tämä oli virheliike. Oli virheliike lähteä autovieraisiin. Nyt minua kaduttaa.
- Ehehee, pitäisiköhän tuon Mini-liikkeen nimeksi vaihtaa Virheliike, ehehee, repesin täysin.

Jarno mulkaisi minua ja sanoi, ettei hän kyllä osaa nähdä asiassa mitään huumoria. Hän oli tässä yhden päivän aikana rikkonut perustan hänen ja vaimonsa pitkästä ja onnellisesta liitosta.

Onneksi tulimme perille, ja Pauliina pakitti auton sen omalle paikalleen. Nousimme autosta ja astelimme peräkanaa liikkeeseen. Pauliinan poika oli yhä leikkimässä pikkuautoilla, kun menimme automyyjän pöydän luo. Kullervo nosti katseensa papereistaan ja kysyi:

- Montako tilaussopparia kirjoitetaan, yksi, kaksi vai peräti kolme?

Pauliina ojensi avaimet myyjälle ja lupasi palata asiaan, kunhan oli käynyt koeajamassa vielä pari muuta automerkkiä. Mini oli kyllä tehnyt häneen vaikutuksen, mutta myös muita vaihtoehtoja piti harkita.

- Entä Jarno, mitä äijä tuumaa? Kullervo kääntyi Jarnon puoleen.
- Virheliike, en halua ostaa mitään Miniä.
- Jaa, mitenkä se nyt niin?
- Jarno otti tolpasta sakot, kerroin Kullervolle.
- No voi, sitähän sattuu, kun tehoja on enemmän kuin Nissanissa. Vaan älä huoli, annan sinulle sen sakon verran alennusta muiden alennusten lisäksi.

Jarno pyöritteli päätään ja hakeutui sen jälkeen ulko-oven tuntumaan pää painuksissa. Myyjä tiedusteli vielä minun mielipidettäni autosta. Kerroin sen olevan kyllä kovasti makuuni, mutta tällä hetkellä minulla ei ollut akuuttia auton tarvista.

- Tunteellahan näitä ostellaan, eikä tarpeeseen. Osta pois, personoidaan siitä sinun näköinen. Ei muuten lopu personointivaihtoehdot ihan heti kesken. Eikä taatusti tule toista samanlaista vastaan.
- Kiitos, mutta ei kiitos. Lupaan palata kyllä asiaan, mikäli uusi auto alkaa kiinnostaa.

Otin vielä myyjän käyntikortin ja astelin Jarnon luo. Pauliina näki lähtöaikeemme ja tuli luoksemme. Hän kiitteli koeajoseurasta ja toivotteli hyvää jatkoa hänen vanhan Volvonsa ratissa. Toivottelin itse hänelle hyviä tulevia autokauppoja, ja poistuimme sen jälkeen Jarnon kanssa Volvoni luo. Istuuduttuamme ruotsalaiseen menopeliini, Jarno totesi:

- Tämä virheliike saa olla viimeinen. Nyt minä ryhdistäydyn ja alan taas totella vaimoani.
- Tarkoittaako tämä sitä, että myös teidän seuraava autonne on joku harmaa Nissan?
- En tiedä, vaimoni päättää auton värin, mikäli ostamme sen uutena.
- Onnea vain vaimosi valitsemalla tiellä…


Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja. Facebook-ryhmä on myös autoiluhuumorin jakopaikka.




© Rauno Vääräniemi