Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

2.8.2016

Volvo-runo


Keskustelu pilkkutaksikuski Tomppa Pomon kanssa kääntyi asumiseen. Tomppa kertoi asuvansa vielä Jakomäessä, sillä hän ei päässyt sieltä enää pois. Hän kertoi, että paikasta oli tullut hänen suuri rakkautensa, eikä elämän suurinta rakkautta voi jättää, vaikka heikkona hetkenä siltä tuntuisikin. Tomppa oli jo kerran pakannut kalsarinsa Talbotin kyytiin ja ollut lähdössä Jakomäestä. Siinä kaupunginosan rajalla auto oli tehnyt tenän. Se oli käynnistynyt vasta, kun hän oli punnertanut sen lihasvoimin ympäri ja kokeillut startata.

- Nyt olen onnellinen, Tomppa vakuutteli.
- Et ole naista löytänyt?
- En, sillä minun ja Jakomäen väliin ei mahdu ketään kolmatta. Tissit vain sekoittaisivat pääni, enkä enää kykenisi ihailemaan Jakomäkeäni.
- Eikös tuo rakkautesi ole sillai hieman, miten sen nyt sanoisi, jakavaa sorttia?
- Hiiihaaaa hiiiihaaaa, aaaaarrrrgh! Tomppa alkoi hirnua ja karjua.

Elämöintiä kesti varmaan pari minuuttia, ennen kuin omituinen yhden miehen orkesteri hiljeni. Tomppa sanoi sen jälkeen, että asia on hänelle arka, eikä hän halua ottaa sitä enää puheeksi muiden kanssa. Minä kuuluin kuulemma myös niihin muihin. Samassa soi auton torvi, kun Reiska kurvasi mutkan takaa punaisella Volvollani. Hän laittoi vilkun päälle ja kääntyi meidän taloyhtiön parkkipaikalle. Amis teki näemmä juuri niin, kuten oli sovittu.

- Volvoni tuli juuri, pitää mennä katsomaan sitä, sanoin Tompalle.
- Kyyti, kyyti, kyyti, honkkeli alkoi hokea.
- En tarvitse, puistelin päätäni.
- Kymmenes kyyti on puoleen hintaan, kannattaa harkita.
- Ensimmäinen on ilmainen, mikäli kävelen nyt, heitin takaisin.
- Tulen mukaan, olen aina ihaillut Volvoja, Tomppa ilmoitti.

En alkanut väittää vastaankaan, sillä tuskin sekopäästä pilkkukuskista nyt hirveätä haittaa minulle olisi. Sitä paitsi hän ja Reiska tunsivat toisensa. Tomppa jätti Talbottinsa parkkiin kadunvarteen ja käveli vierelläni Volvoni luo. Reiska seisoi sen vierellä rannekelloaan vilkuillen. Minun oli pakko lohkaista hänelle:

- Pelkäätkö, että kello putoaa ranteesta, ellei sitä pidä kokoajan silmällä?
- Voi yhden kerran, pitikö sinun tuokin möläyttää?
- Miten niin? No piti, jos sen halusit tietää.
- Katson vain, että onko aurinko aikataulussa. Tehdä näppäsin näet hippasen aurinkokelloakin tarkemman ajannäyttäjän tässä eilen iltapuhteina.
- Minullakin oli ennen rannekello, mutta se lensi seinään, Tomppa ilmoitti Reiskan aikarautaa silmäillessään.
- Myöhästyitkö jostain, kun niin sapetti? kysyin häneltä.
- Joo, tavallaan. Ne prätkäjengiläiset sanoivat, että olen myöhässä omista hautajaisistani. Kello lensi seinään, mutta se oli vielä minun ranteessa, kun se osui siihen seinään.

Reiska kuunteli Tompan avautumista hetken aikaa suu mutrussa, kunnes ilmoitti:

- Myyn tämän Eikon halvalla, ei mene rikki ja lisähintaan saa vakuutuksen.
- Vau, onko se siis aito Eiko? Tompan silmät alkoivat loistaa.

Eiko, makustelin itse kellon nimeä. Jotenkin minulle tuli mieleen eräs toinen kellomerkki, josta tuo voisi olla vaikka joku kiinalaiskopio. Ei Reiska sentään kelloseppä eikä kellon rakentaja ollut, se nyt oli ihan sata varma. Kysäisin piruuttani häneltä taas siitä vakuutuksesta.

- Vakuutan sen pysyvän ajassa, Reiska vakuutti.
- Otan se, Tomppa ilmoitti.

Tompan intoa ei kestänyt kovinkaan pitkään, sillä Reiska halusi käsityönä tehdystä aikaraudasta kolmesataa euroa ja Tompalla oli vain vitonen. Lopulta kellokauppa päättyi siihen, että Tomppa sai sillä vitosella kellon omaan ranteeseensa viideksi minuutiksi. Tompan alkaessa huokailla ihastuksesta kello ranteessa, Reiska kääntyi puoleeni ja sanoi:

- Tehdä näppäsin tästä hajuttoman.
- Miten onnistuit?
- Hhhmmm, se on meidän amisten ammattisalaisuus. Nuuhkaisepas.

Tein työtä käskettyä ja avasin Volvon etuoven. Työnsin pääni auton sisäpuolelle ja vedin henkeä hyvin varovaisesti. Nenäni ei ottanut mitään hajua, ei oikeastaan yhtään mitään. Vedin rohkeammin ilmaa nenään, enkä vieläkään saanut mitään vainua. Kolmannen kerran tempaisin koko kirsullisen ilmaa, ja nyt nenäni otti hienoisen jalkahien tuoksun. Vetäydyin pois Volvosta ja kerroin havaintoni Reiskalle:

- Hieman jalkahiki tuoksahtaa, ei muuta.
- Vasemman vai oikean jalan? Reiska kysyi.
- Häh, miten niin vasemman vai oikean?
- Hukkasin tuossa yhden parin käytettyjä hajunsyöjiä, enkä ole ihan varma minne ne joutuivat.
- Hajunsyöjät, siis sellaiset pohjallisetko?
- Voi yhden kerran taas, että tavalliset pohjalliset minulla. Raskasta kuunnella noin älyttömiä juttuja aikaihmiseltä, Reiska huokaili.
- Itse sinä puhuit hajunsyöjistä, puolustelin itseäni.
- Niin, nimenomaan teknisestä innovaatiostani hajunsyöjistä. Eikö olekin haju hyvin syöty?
- On, paitsi se hiki.
- Se tulee kaupanpäälle, en veloita ylimääräistä.

Yritin vielä udella, että minkä takia se huipputekninen innovaatio ei ollut syönyt Reiskan sukkahien hajua, kun koiranhaju oli hävinnyt kokonaan. Reiska lotisutti jaloissaan olevia kumisaappaitaan ja sanoi, että niiden tuottama hiki on peräisin ammattikoulun ensimmäisestä päivästä alkaen. Siihen ei kuulemma tepsi edes omat keksinnöt. Tai tepsisi, mutta hän ei viitsi keksiä sellaista, mikä poistaa hänen omat hajunsa. Amis kuulemma merkkaa aina paikkansa. Tuon kuultuani, repesin täysin:

- Ai jaa, siis olette kuin koirat, ehehee, mahtoi siellä teillä koulussa haista, ehehehee.
- Pthyi, kukaan muu ei päästele suustaan tuollaista kuin todellinen tietämätön, Reiska räkäisi sanat suustaan.
- Onko sinulla oma nenä tukossa, kun et itse löytänyt sitä hienhajua? Muistaakseni etsit jopa autojen vikoja tarkalla hajuaistilla.
- Testasin sinua, jos sinussa vaikka olisi ainesta amikseksi. Sen voi käydä myös myöhäisemmällä iällä.
- Testaa itseäsi, ei paljon kiinnosta amis.

Reiskalla oli hieman hoppu, ja koska olin maksanut hänelle autoni huollon ja hajunpoiston, niin hän alkoi tehdä lähtöä. Saatuaan nenänsä oikeaan suuntaan, hän ilmoitti:

- Lupasin tehdä näpätä tässä illan päälle vielä yhden moottoritien. Pitää lähteä, että kerkeää Kymppiuutisille.
- Minne se tulee?
- Täältä sinne ja tuolta tänne, suorinta reittiä.
- Ööh, siis minkä paikkakuntien välille se tulee?
- Maiden, Reiska korjasi.
- Ahaa, siis suurempi projekti. No minkä maiden välille?
- Eiköhän ne siitä kerro Kymppiuutisissa. Se on moro, sanoi amis amatööreille!

Reiska lähti liikkeelle, mutta pysähtyi muutaman askeleen päässä ja kääntyi ympäri. Hän palasi Tompan eteen, ojensi kätensä ja sanoi:

- Ethän vaan kuolannut Eikoa?
- Välkehtivin silmin vain katselin, Tomppa vakuutteli.

Reiska sai aikarautansa ja poistui paikalta kumisaappaat lotisten. Hän oli varmaan maailman ainoa ihminen, joka sai aikaiseksi kumisaappaista noin kovan äänen. En ollut asiaa tiedustellut häneltä, mutta epäilisin sen olevan amiksessa opetettu liikkumistapa. Samassa tunsin käden koskettavan olkapäätäni. Tomppa oli siirtynyt aivan viereeni ja hän haki huomiota:

- Sä et kuuntele mua!
- Ai jaa, no mitä sanoit?
- En mitään.
- Täh?
- Deletoin juuri, mutta sä et kuunnellut minua.
- Öö, siis poistit juuri jotain jostain, vai?
- Ei kun deletoin. Meillä taksikuskeilla pitää olla kyky lukea asiakkaita, eli deletoida.
- Tarkoitat varmaan telepatiaa.
- Sitä juuri, en saanut napattua yhtään patiaa sinulta.

Huokaisin syvään. Kerroin sen johtuvan siitä, ettemme istu nyt Tompan taksissa, vaan olemme vapaassa ilmatilassa, jossa ajatukseni karkaavat kauas avaruuteen. Tomppa taputti minua olkapäälle ja lohdutti, ettei minun kannata ottaa sitä kovin raskaasti, vaikka ajatukseni harhailevat avaruuteen. Lupasin olla ottamatta sitä mitenkään henkilökohtaisesti. Samassa Tomppa pyörähti ympäri ja alkoi sivellä Volvon konepeltiä.

- Täältä löytyy paljon voimaa, melkein yhtä paljon kuin Jakomäestä, hän sanoi.
- No ei kait nyt sentään, puistelin päätäni.
- Hiiihaa, hiiihaa, ei tietenkään, pitko hirnui. – Vitsin heitin, olen näet huumorimiehiä.
- Aika rankka oli kyllä tuo huulenheittosi. Melkein kuin spitaalisten pikkujouluissa heitetty huuli.

Samassa Tomppa oli avannut Volvon etuoven ja istahtanut ratin taakse. Hän otti siitä kiinni kaksin käsin ja sulki silmänsä. Silmät kiinni hän ilmoitti, että rattituntuma on hyvä, mutta ei täydellinen. Siitä puuttui kuulemma Talbotin ranskalaisvivahteinen eleganssi. Seuraavaksi pitko könysi takapenkille ja alkoi potki etupenkin selkänojaa. Katsoin sitä hetken ja sanoin hänelle:

- Älä nyt jumalauta sitä penkkiä potki.
- Miksi tässä ei ole samanlaista jalkatilaa mitä tuossa vieressä on, Tomppa osoitti tyhjää apukuskin paikkaa.
- Siitä puuttuu apparin penkki, mutta kuljettajan penkki on vielä tallessa.
- Ahaa, onko tämä erikoismalli?
- On joo, tämä on ollut Ruotsissa taksina. Siellä asiakkaat kuljetetaan makuultaan. Jos niitä on useita, niin siinä tapauksessa päällekkäin.
- Vau, villi idea tuo minkä suustasi ilmoille laskit.
- Osta pois, osoittelin Volvoa.

Tomppa katseli Volvoa päätään kallistellen, mutta punoi sitten vähäjärkistä nuppiaan. Hän ei kuulemma halua menettää ammattiuskottavuuttaan sortumalla Volvoon, vaikka kovasti sitä ihailikin automerkkinä. Olin juuri valistamassa häntä sillä tosiasialla, että Volvoja on paljon enemmän taksina, kuin Talbotteja, kun Tomppa tarttui samaan asiaan:

- Harvinainen taksiauto luo kiinnostavaa uskottavuutta. Olen saanut rutkasti positiivista palautetta Talbotistani.
- Ai, no millaista?
- Eräskin sanoi, että luojan kiitos, pääsimme perille.
- Entä muuta?
- No yksi kerta eräs paksu täti tuumasi, että nyt tämä nautinto saa riittää ja jäi puolessa välin matkaa pois kyydistä.

Minulla oli hieman vaikeuksia pidätellä täydellistä repeämistäni, mutta onnistuin siinä lähestulkoon täydellisesti. Vähän hörähdin, mutta sitä Tomppa ei tainnut rekisteröidä, sillä hän oli ennättänyt jo takaluukulle. Saatuaan sen auki, honkkelo alkoi sovitella itseään kyytiin. Pitko taipui tavaratilaan aika näppärästi, vaikka liian pieni puku näytti kiristävän ja puristavan miestä aika pahasti. Saatuaan itsensä kunnolla tavaratilaan, hän sanoi:

- Keksin juuri runon tälle Volvolle. Sen nimi on Volvon paluu.
- Oho, oletko alkanut runoilla?
- Olen, asiakkaani kannustavat minua yleensä kyydin päätyttyä.
- Ai jaa, miten?
- Voisin kuulemma mennä seuraavan kerran runoilemaan johonkin muualle taksikyydin hintoja.
- Onko kyyti ollut niiden mielestä kallis?

Tomppa puisteli päätään ja sanoi, ettei kyyti voi olla kallis, jos kyydissä ei ole Hallis. Siltä hän ottaisi kuulemma tuplahinnan, kun se on niin rikas. Seuraavaksi hän pyysi hiljaisuutta. Hetken päästä hän loihti ilmoille Volvo-runon:

- Volvon paluu, mä en sitä haluu, mut joku toinen haluu.

Jäin odottamaan jatkoa, mutta Tomppa vaikeni kuin Talbot pakkasaamuna. Hetken päästä pitko alkoi rykiä tavaratilassa. Ihmettelin tilannetta ja kysyin:

- Mikä nyt tuli?
- Aploodeja odottelen ja kehuja.
- Aah, siis runo oli tuossa. Odotin jatkoa.
- Ei tule, runon viisaus on sen lyhyys ja sanoma.

Halusin itse päästä vähällä, joten läpytin käsiäni hetken yhteen ja kerroin, että Tomppa on todella nerokkaasti kiteyttänyt Volvon paluun. En tosin ymmärtänyt, että mihin se Volvo palasi, sillä minulla kyseinen peltilehmä oli ensimmäistä kertaa. Kehujeni jälkeen pitko könysi pois tavaratilasta ja alkoi suu vaahdossa selittää:

- Jos minulla olisi tällainen kartanoauto, niin tekisin ison tilin. Vahaisin tämän ensin ja kävisin sen jälkeen häikäisemässä kaikki.
- No osta tämä, tee joku tarjous?
- Aaaaarrrgh, iiiihaaaa, iiihaaa, Tomppa karjahteli. – En voi, suhteeni Talbottiin hakee vertaistaan, eikä sen edelle mene kuin ykkösrakkauteni Jakomäki.
- No joo, enhän minä tosissani tätä ollut sinulle kauppaamassa, sanoin honkkelolle.
- Sinuna minä möisin tämän työsuhdeautoksi. Isot autot ovat kysyttyjä, varsinkin vahattuina. Laskin muuten äsken, että tässä on neljä paikkaa, onko tämä urheiluauto?
- On, tämä on nimenomaan urheiluauto.

Tomppa ilahtui suunnattomasti, sillä hän oli törmännyt ”Jeesus tulee” -mainoksen vieressä toiseen mainokseen, jossa haluttiin ostaa luotettava urheilullinen nelipaikkainen auto, jonka pitää olla ehdottomasti punainen. Auto tulisi kuulemma työsuhdekäyttöön. Hinta pitäisi olla neuvoteltavissa mahdollisimman alas ja moottorin pitäisi olla vähintään kaksilitrainen.

Ennen kuin kerkesin alkaa kysellä mitään lisätietoja mainoksesta, niin Tomppa kaivoi pukunsa povitaskusta erittäin pieneksi taitellun paperilapun. Hän taitteli sen varovasti auki ja levitti sen Volvon konepellille. Luin lapun läpi ja totesin, että parrakas höhlä oli puhunut todellakin totta. Ilmoituksessa haluttiin ostaa juuri Tompan kuvailema auto työsuhdeajoneuvoksi. Allekirjoituksena oli nimi Ola Koijari. Ilmoituksessa oli miehen puhelinnumero ja kehotus soittaa koska vaan, vaikka epäinhimilliseen aikaan.

- Nyt pukkas keikka päälle, Tomppa ilmoitti äkkiä.
- Aha, mistä se tuli?
- Vällyssä pyrähti.
- Siis mitä teki?
- Pyllyssä värähti. Piilotin Pasin keksimän hakulaitteen kalsareihin, ettei kukaan vie sitä liikesalaisuutena.
- Etkös käytäkään sitä älypuhelinsovellusta?
- Käytän, se on uusi, mutta tämä vanha systeemi värisee kivasti pyllyssä.
- Ei luoja, huokaisin.
- Pitää mennä, on niin kivat värinät nyt päällä, heippatipoo ja terkkuja tutuille!

Tomppa lähti matkaan kuin pikajuoksija. Hetkessä hujoppi oli kadonnut nurkan taakse ja kohta kuulin Talbotin moottorin kalinan. Hetken päästä kyseinen ongelmajäte kaahasi ohitseni Tompan käsi heiluen avoimesta sivuikkunasta. Huiskutin takaisin ja nappasin konepellillä olevan ilmoituksen käteeni. Silmäilin sen läpi ja tungin taskuuni. Ajatuksenani oli lähteä kokeilemaan miten Volvo kulkee, mutta päätinkin palata sisälle. Kerkeäähän sitä huomennakin, ajattelin lampsiessani kotirappua kohti.



© Rauno Vääräniemi