Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

9.5.2016

Korjaamovakuutus


Volvo oli otettu nopeasti hinaukseen ja lähdimme kohti Reiskan Merkillistä autokorjaamoa, joka oli samassa hallissa missä Rambenkin tukikohta. Halli on nimittäin Ramben omistama ja Reiska on hänelle vuokralla. Matkalla tiedustelin, että mitenkä vuokralaisen kanssa on mennyt. Rambe hörähti ja kertoi, että kerran meinasivat vuokrarahat olla myöhässä ja selitystä alkoi tulla kuin entisajan autokoijarilta.

- Sait kuitenkin rahasi, vai? tiedustelin häneltä.
- Hähähää, minä sain rahat ja Reiska pääsi kalsaripyykille.
- Mitä tapahtui, kerro ihmeessä?
- Noo, sanoin sovittavani pakoputken pakoputkeen, hähähää.
- Nyt meni hieman yli, tarkennatko?

Reiska tarkensi, että oli käynyt repäisemässä nosturilla olevan auton alta pakoputken ja uhannut sovittaa sen Romu-Reiskan haalareiden verhoamaan pakoputkeen. Oli kuulemma alkanut haiskahtaa Reiskan suunnalla siihen malliin, ettei ihan puhtain kalsarein ollut selvitty. Rahat olivat tulleet käteen heti seuraavana päivänä ja korkojen kera. Sen jälkeen kaikki on toiminut kellon tarkkuudella.

Rambe nauraa hörötteli muistolleen niin, että ajautui hieman liikaa vasemmalle ja vastaantuleva valkoinen paku joutui väistämään pientareelle niin, että hiekka pöllysi. Onneksi ei käynyt mitään pahempaa. Ajettuamme pari – kolme kilometriä, niin takaamme alkoi kuulua tööttäilyä. Rambe katseli peileistä ja ilmoitti:

- Se äskeinen paku on perässä torvi soiden.
- Taisi vetää äskeisestä herneen nenään, pähkäilin ääneen.
- Onhan noita pakastealtaissa herneitä, hähähää, Rambe kuittasi ja jatkoi ajamista.

Päästyämme lyhyelle suoralle, pakettiauto ohitti meidät etupuskuria hipoen. Apparin puoleisesta ikkunasta näkyi jonkun keskenkasvuisen hunsvotin pää ja tämä räkäisi hinausautoa kohti. Paku kiihdytti sen jälkeen rajusti, mutta pysähtyi sitten yllättäen keskelle tietä. Rambe hidasti ja pysähtyi sen taakse. Pakettiauton apukuski, tuo aurinkolaseilla sonnustautunut märkäkorva, nousi ulos ja käveli luoksemme isännän elkein. Rambe avasi oven ja samassa untuvikko oli piipittämässä:

- Vittu, mitä sä teet saatana?
- Ajan autoa, Rambe ilmoitti.
- Vitun mulkku, tietsä sä oot yx vitun mulkku autokuski, isänmaan epätoivo jatkoi.
- Joo, Rambe murahti.

Aloin jo aistia kuljettajani suunnalta kärsivällisyyden loppumista. Yllättävän pitkään se olikin kestänyt, mikä johtui varmaan juuri tyhjennetystä omasta painolastista.

- Tajuutsä miten dorka sä oot? epätoivo jatkoi.
- Huoh, Rambe huokaisi.
- Paska sä oot, yx vitun paska.

Rambe huokaisi uudestaan ja laskeutui tielle nuoren miehen eteen. Tämä joutui katsomaan jättiä aika paljon ylöspäin. Kakisteltuaan hetken kurkkuaan, piipittäjä sanoi:

- Vittu, et sä oot iso ja tyhmä!

Ei olisi kannattanut, sillä Rambe nappasi tyyppiä rinnuksista yhdellä kädellä ja kantoi hänet pakun luo. Hän avasi pakun takaoven toisella kädellä ja heitti tyypin sisään. Sen jälkeen Rambe käveli kuljettajan ovelle, aukaisi sen ja tempaisi myös kuskin pihalle. Suurin piirtein samanikäinen kloppi sai tehdä seuraa kaverilleen auton takaosassa. Tämän tehtyään hinurijätti asteli pakun etuovelle, käänsi ratista etupyörät ojaa kohti ja työnsi auton keula edellä ojaan. Palattuaan hinausautolle, hän sanoi:

- Ei tarvitse lähteä illalla grillille tappelemaan, kun se tuli hoidettua nyt ihan työajalla, hähähää.
- Noilla ei kyllä ollut mitään itsesuojeluvaistoa, ihmettelin ääneen.
- Nykynuorten tapa, ovat liian itsevarmoja siihen nähden mitä ovat.
- Mitä luulet, soittavatko nuo poliisille?
- En usko, ilmoitin nimittäin kuskille, ettei kannata alkaa keulia noin pienillä vehkeillä, hähähää.

En minäkään uskonut, että tyypit menevät poliisin juttusille. Se oli taas eri asia, että poliisit saattoivat kyllä saapua paikalle, kun joku ilmoittaa ojassa olevasta pakusta. Me emme jääneet sitä sen enempää ihmettelemään, vaan lähdimme jatkamaan keskeytynyttä matkaamme. Vaikka en itse ole väkivallan ystävä, itsesuojeluvaisto esti minua kritisoimasta Ramben tekemisiä. Mies oli mitä oli ja teki mitä teki.

Loppumatka korjaamolle sujui rauhallisesti. Rambe oli yhä melkoisen hyvällä tuulella, eikä kukaan alkanut tötöillä meidän edessämme. Aika moni henkilöautokuski antoi hyvin tietä hinausautolle ja kunnioitti sitä. Varsinkin mattamusta ja lommoinen hinausauto piti henkilöautot aika etäällä. Merkillisen autokorjaamon pihalla Rambe laski Volvon pois hinauksesta ja ilmoitti:

- Taidan mennä piipahtamaan konttuurin puolella, pitää hoidella paperihommia.
- Mitä minä olen tästä velkaa?
- Paskat ole mitään, lupasit auttaa eukkoa ja olet muutenkin niin reppana, etten viitsi ottaa rahaa, ettei tule paha mieli, hähähää.
- No kiitos.
- Mitä kiitos?
- No kiitti vitusti.
- Hähähää, sitähän minäkin. Se on moro!

Rambe ajoi autonsa rakennuksen toiseen päähän ja minä jäin Volvoineni pihalle. Nappasin nopeasti avaimet virtalukosta ja astuin sisälle Reiskan Merkilliseen autokorjaamoon. Hallissa ei näkynyt ketään, joten kävelin toimistokopille ja avasin oven. Reiska istui jakkarallaan lenkkimakkara kädessään ja piimäpurkki edessään pöydällä.

- Päivää herra korjaamoherra, tervehdin häntä.
- Mmmm, ruokatauko.
- Syö ihan rauhassa. Saako täällä kahvia?
- Euron kuppi tai kympillä kuukauden kahvit, rajoituksena kaksi kuppia päivässä.
- Häh, eihän se ole ennen mitään maksanut maksaville asiakkaille, äimistelin hintaa.
- Ennen minäkin olin amiksessa, voi niitä aikoja.

Huomautin Reiskaa siitä miten paljon hän on minulle velkaa, niin ikiamis myöntyi, että saan ottaa kupillisen kahvia ilmaiseksi, mikäli keitän kahvit. Se sopi minulle, sillä näin sain omaan suuhuni sopivaa kahvia. Reiskan kahvin keitto oli kuin lottoarvonta, joskus onnisti, mutta useimmiten epäonnisti. Laittelin kahvit tippumaan ja istahdin asiakastuolille ja kysäisin:

- Onko paljonkin hommia jonossa?
- Pari autoa odottaa tuossa hallissa. Toisesta on takajarrukenkien manuaalisen levittäjän välystäjä löystynyt ja toisessa käynnistinyksikön kontaktorin etäohjausyksikön pesä viallinen.
- Ehehehee, laitatko nuo viat ihan kirjallisena noin laskuuun?
- Hmph, eihän se tyhmä tarvitse olla, vaikka ei ole amista käynytkään, mutta tuollainen tyhmyys menee nyt kyllä ali kaikkien normien.
- Höh, on noille ihan varmasti joku järkevältäkin kuulostava vikadiagnoosi olemassa.
- Voi yhden kerran, lääkärikin saa siis sanoa herra amatöörille, että olette sairas. Olen kuule monen lääkärin auton korjannut ja silloin viat tiaknisoidaan tarkasti.
- Älä viitsi, mikä niitä autoja vaivaa?
- Krööh, toisessa on käsijarruvaijeri venynyt ja toisen virtalukko krenaa, Reiska röhisi.

Reiska mainitsi vielä perään, että kyllä hän kirjoittaa tuon pitemmän diagnoosin laskuun, eikä niistä ole tullut sanomista kuin muutaman kerran. Niissä tapauksissa amatööriautoilijat olivat vieneet laskun jollekin insinöörille. Reiskan mukaan liika lukeminen vain pehmentää pään, siis autoalalla. Amiksessa sen sijaan ei luettu liikaa, vaan sorvattiin kaikki ihan käytännössä, minkä vuoksi hän oli alan rautainen ammattilainen. Kävin hakemassa kupillisen kahvia ja ensimmäisen hörpyn otettuani kysyin:

- Milloin voit ottaa Volvoni työn alle?
- Tällä sekennillä en kerkeä, mutta tehdä näppään sen kuntoon huomisissa.
- Jos voisit hävittää siitä sen koiranhajun ja vaihda vaikka öljyt, öljynsuodatin ja katso onko siinä jotain sellaista mikä pitäisi korjata heti.
- Siis holebotyfiksin vai?
- Häh, mikä sfinksi? äimistelin kysymystä.
- Koko koppa kuntoon, Reiska suomensi.
- Ei, vaan vain nuo mainitsemani seikat. Et mene koskemaan mihinkään muuhun ilman lupaani. Volvoa ei tarvitse entisöidä.

Sain selittää pari eri kertaa, ettei autoon todellakaan tehdä mitään ylimääräistä ja kaikesta muusta kuin öljyn- ja suodattimen vaihdosta ja hajun poistamisesta Reiskan pitää kysyä lupa valmiin hinta-arvion kera.

- Haluatko vakuutuksen? Reiska kysyi.
- En, minulla on jo vakuutus tuossa autossa.
- Voi yhden kerran, mitä höperehtimistä taas. En tarkoita autovakuutusta, vaan korjaamovakuutusta.
- Häh, eikös sellainen pidä olla korjaamon puolesta?
- Onhan minulla tässä kiinteistö- ja vastuu- ja muut vakuutukset, en tarkoita niitä, Reiska selitti.
- En varmaan tarvitse sitten mitään ylimääräistä vakuutusta, puistelin päätäni.
- Ai jaaha, no sitten en voi mitenkään vakuuttaa, että saan autosi kuntoon määräajassa tai saanko ollenkaan.
- Anteeksi, siis mitä? Etkö olekaan ammattimies?

Reiska ilmoitti olevansa tämän ja sen toisen pallonpuoliskon paras ja ammattimaisin autonasentaja, oikea amisten amis, jota muut tulevat palvomaan aina Kiinasta saakka.

- Vaan kun ei voi vakuuttaa ilman vakuutusta, sori.
- Mitä tuo nyt muka on?
- Liike-elämää. Luin tuoreen oppaan siitä miten korjaamo saadaan kannattavaksi paskalla istuessa.
- Eikä, kuka helvetti sellaisen on kirjoittanut?
- Pasi, Pasi Kuikka.
- Eih! Parkaisin.

Reiska kertoi, että Pasi on alkanut kirjailijaksi, koska hänellä on suunnaton kokemus autoalalta. Kirja oli todella vakuuttava, sillä pelkkä esipuhe on kaksikymmentä sivua pitkä. En ollut itse kovin kova lukemaan, mutta muistelin hämärästi, että kirjan esipuheet ovat suurin piirtein sivun mittaisia. Kysyin Reiskalta, että miten hiton paksun oppaan se Pasi on oikein saanut aikaiseksi.

- Kaksikymmentäkolme sivua, Reiska vastasi ihan pokkana.
- Ööh, tuota, siis vain kolme sivua varsinaista asiaa.
- Niin, aika hyvin tiivistetty. Äiti kuulemma auttoi Pasia.
- No se ei ollut mikään yllätys, eihän Pasi kaiva edes nenäänsä ilman äitinsä tukea ja lupaa.
- Pasi sikneerasi minulle sen kirjan jokaiselle sivulle, siitä tulee keräilyharvinaisuus.
- Mitä teki jokaiselle sivulle?
- Kirjoitti nimmarin, sikneerasi. Etkö ymmärrä, mutta ethän sinä olekaan käynyt amista. Kookle auttaa, mikäli et tajua muuten. Se on muuten Haminassa se Kookle. Kävin aikoinaan rakentamassa niiden konesalit. Menihän siinä aamupäivä, mutta tulikin hyvä, Reiska paukutteli kuvitteellisia henkseleitään.

Reiska otti myös mukillisen kahvia ja alkoi purskutella sitä suussaan. Lopulta hän nielaisi sen ja ilmoitti, että tulipahan taas tehtyä oikein emäluokan munaus, kun antoi kädettömän keittää hänelle kahvit. Amiksessa minun kaltaiset kahvinkeittäjät olisi kuulemma jätetty luokalle ja suomittu paljaalle perseelle isoimmalla jakoavaimella, mitä sieltä löytyisi. Kiitin mielessäni luojaani, etten ollut ikinä moiseen väkivallan tyyssijaan jalallani astunut. Olisin ennemmin tietämätön, kuin jakoavaimen kuva perseessä lopun ikääni. Muutaman minuutin päästä Reiska kopautti mukinsa pöytään ja sanoi:

- Mennäänpä katsomaan se Volvo. Ei tässä auta yrittäjän kovin pitkään istuskella, on nääs kaikenlaisia juoksevia kuluja.
- Mennään vaan, pääsen minäkin kotiin. Täällä meinaa väkisinkin kuolla nauruun.

Reiska lompsi edelläni ulos Volvon luo. Hän pysähtyi katsomaan autoa parin metrin päästä. Huokaistuaan kerran, hän kiersi sen ensin vastapäivään ja sen jälkeen myötäpäivään. Lopulta hän pysähtyi ja huokaisi taas. Minua tuo huokailu vaivasi, joten kysyin:

- Alkaako terveys pettää, kun noin huokailuttaa?
- Toivoton, aivan toivoton tapaus tuo Volvo, Reiska punoi päätään.
- Miten niin? Minun mielestä se on hajua lukuun ottamatta ihan kopsakan näköinen peli.
- Voi yhden kerran, siltähän se tietysti näyttää, mutta mitä se on todellisuudessa, on täysi arvoitus.
- Saa sitä katsoa lähempääkin, niin saadaan selville, että mitä se todellisuudessa on.
- Nuuh, haistelen ensin.

Reiska muistutti minua, että hänen herkkä amisnenänsä on auttanut lukemattomia kertoja kertomaan mitä autossa on vikana ja mitä sille pitää tehdä. Se on paljon halvempi, herkempi ja luotettavampi kuin useimmat autotesterit. Nyökyttelin päätäni, sillä minä olin taas täysin sanaton. Se taas sai Reiskan innostumaan, ja kohta hän kulki auton vierustaa nenä pitkällä. Ei kestänyt pitkääkään aikaa, kun hän tökkäsi nenän kuljettajan puoleiseen sivupeiliin. Mies ei siitä hätkähtänyt, vaan totesi pokkana:

- Kori on veltostunut niin pahasti, että tämä on tehtaalta tullutta melkein peilin verran leveämpi. Tulee kallis remontti.
- Miten niin veltostunut? Taidat olla itse veltostunut.
- Hmph, onko meillä heti alkuun luottamuspula?
- Et ole vieläkään maksanut minulle lukuisia vippejäsi, kiskaisin narusta.
- Hmph, ehkä tämä on vielä toleranssissa sen leveyden suhteen, Reiska hymisi.
- Sitähän minäkin.
- Vaan paljon muuta tehtävää tässä kyllä on.
- Ei ole, vaihdat öljyt, öljynsuodattimen ja poistat koiran hajun. Ei mitään muuta.

Reiska ei oikein pitänyt ehdottomasta suhtautumisestani Volvon korjaamiseen. En antanut tuumaakaan periksi, sillä en halunnut maksaa ruotsalaisesta romuraudasta itseäni kipeäksi. Tiedustelin amikselta, että miten hän meinasi poistaa koiran hajun.

- Sitruunalla. Enkös minä jo kerran sen sinulle neuvonut?
- Juu, kerroit. Tuleeko siitä taatusti hajuton?
- Osta vakuutus, niin vakuutan siitä tulevan hajuton.
- En osta, mutta auton on syytä olla silti hajuton. Mautonhan se jo on.

Reiska lupasi tehdä kaverinkauppana homman ilman vakuutusta. Sovimme, että palailen tänne seuraavana päivänä joskus iltapäivällä. Se sopi minulle hyvin. Hyvästelin Reiskan ja kävelin himaan. Onneksi hänen korjaamonsa on vain muutaman minuutin kävelymatkan päässä asunnostani. Se oli yksi syy miksi käskin Ramben hinata auton Reiskan Merkilliselle autokorjaamolle.



© Rauno Vääräniemi