Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

17.4.2016

Hai see


Patti muskelihemmo ähisi ja puhisi Rellun avonaisen oven luona kuin olisi ollut vääntämässä elämänsä raskainta rautaa. Edessäni oli sen verran porukkaa, etten nähnyt tarkalleen mitä siellä tapahtui. Vaikutti siltä, että kuljetusalalla on lakko, kun paikalle oli tullut niin paljon automiehiä. Minua alkoi jo vituttaa ylipainoisten rekkamiesten selkien tuijottelu, kun Rellun luota kuului kiljaisu ja muskelimasa kaatua pätkähti maahan. Koska tilanne vaikutti olevan ohi, autokuskit hajaantuivat ja pääsin lähemmäksi isä Jöötä ja Rellua. Katsoin ensin maassa makaavaa kaljupäätä ja sen jälkeen Jöö-papparaista. Yhtälössä oli jotain vikaa.

- Noin se ryssäkin kaatui aikoinaan, isä Jöö sanoi.
- Ai jaa, että selälleen Teboilin pihalle, vai?
- Niin, annoin Tatjaanalle satasen ja se meni heti selälleen. Tosin Shellihän se taisi se huoltoasema olla.
- Ei tuo tuohon kyllä satasella kaatunut, epäilin papparaisen sanomisia.
- Ei niin, puristin sitä ihan ilmaiseksi munista, hähähähäähhää. Ei ollut asenne kohdillaan, ei.
- Varmaan kannattaisi jo lähteä.
- Mikä kiire tässä on, peruutan sen yli jos alkaa nostaa nuppiaan.
- Isä, et peruuta, ylikonstaapeli Jöö puuttui asiaan.
- Edes vähän, jooko?
- Et! Hivautan sitä pampulla, mutta sinä et peruuta kenenkään yli.

Isä ja poika Jöö vänkäsivät tovin siitä mitä lukua ottavalle kaljupäälle pitäisi tehdä. Isä Jöön ehdotus oli viedä tyyppi soramontun reunalle ja kivittää sitä hieman isommilla kivillä. Se voisi kuulemma toimia naisten kivittämisen harjoituskappaleena. Poika Jöö ei sitä hyväksynyt, joten papparainen ehdotti, että kaljupää kuskataan siihen laitokseen missä hän asuu ja syötetään sille hänen lääkkeet.

- Siinä loppuu lisäravinteleiden syönti, kun ei muista enää edes omaa nimeään, hähähäähhää, isä Jöö räkätti.
- Taidankin tässä lähteä, totesin pölhökaksikolle ja pyörähdin ympäri.
- SEIS! Jöö karjaisi.
- No mitä nyt? käännyin katsomaan poliisipalleroa.
- Heitteillejättö, hän osoitti kaljupäätä.

Ei hitto, taas tätä paskaa, ajattelin mielessäni. En todellakaan aikonut alkaa jonkun tajuttoman pattijätkän holhoajaksi, kun paikalla oli jo virkavallan edustaja ja hänen isänsä. Saavat ihan itse hoidella oman soppansa, sillä siinä näytti nyt olevan aikamoisen ongelmallinen lihapala. Osoitin tajutonta tyyppiä ja sanoin:

- Hoidelkaa itse soppanne. Ellette muuta keksi, niin heitelkää sekaan vaikka pottuja. Tuleepahan tuolle heebolle herääminen paljon mielenkiintoisemmaksi, kun on perunoita kainaloissa.
- Suunpieksännästä tuolle elinkautinen, isä Jöö meuhkasi.
- Ja jos sakottaa meinaatte, niin sakottakaa kaljupäätä tai takavarikoikaa sen Bemari rikoksentekovälineenä.

En jäänyt sen enempää odottelemaan mitä viisasten kerho saa aikaiseksi tekemieni ehdotusten perusteella, vaan poistuin paikalta. Nyt ei takaani kuulunut enää minkäänlaista mekkalaa, joten kävelin ilman häiriöitä Volvolleni. Kiersin sen ensin ja silmäilin kunnon. Olihan se saanut parkkipaikkaosumia, mutta se taisi olla noilla kilometrimäärillä enemmän sääntö kuin poikkeus. Kokeilin sen jälkeen kaikki ovet, ja ne olivat lukossa. Siirryin sitten kuljettajan oven viereen ja painoin avaimien mukana olevan erillisen kaukosäätimen nappia. Ovien loksahdettua auki, siirryin tutkimaan sisätiloja. Ensi fiilis autoon istuessani oli sellainen, kuin minua olisi lyöty päin naamaa märällä koiralla. Sisustaltaan auto oli aika karu RAViin verrattuna, mutta olihan se jo ikänestori riisipaahtimeen verrattuna.

Volvossa oli tosiaankin vain yksi etupenkki. Apukuskin penkin paikalla oli paperilappu ja koiran puruluu. Lapussa oli tekstiä, joten otin sen käteeni. Siinä oli Herkon viesti, joka kuului: ”Kun Volvolla lähtee, niin jää vain luu käteen. Vaihda tällä se etupenkki. Hyvää matkaa Volvo-kadotukseen. T. Herkko.”

Minua alkoi naurattaa Herkon kirjoittama viesti. Miehen huumorintaju ei ollut ollenkaan hukassa, vaikka hän ei pitänytkään muilla merkeillä autoilevista. Ymmärsin häntä, sillä pidin itsekin omaa Rutinoffiani ainoana oikeana autona, jolla oli sielu. Sen kanssa olin kuin yhtä tienpäällä, muut olivat vain korvikkeita. Tässä nykyisessä korvikeautossa istuessani nenääni otti todella tymäkkä koiran haju. Tuli aika lailla sellainen fiilis, kun olisin istahtanut kennelin jakkaralle, siis sellaisen jota ei ole koskaan tuuletettu. Tästä autosta saisi oivan pika-allergiatestin koira-allergisille. Ei tarvitsisi kuin istahtaa hetkeksi penkille, niin selviäisi onko allerginen vai ei. Aloin jo kehitellä ajatusta liikkuvasta allergiatestiasemasta, kun tajusin yhden asian:

- Voi helvetti, sehän on työtä!

Ei, en halua pakottaa kroppaani työntekoon, kun sille ei ole mitään pakottavaa tarvetta. Voisin kyllä harrastuksen vuoksi tehdä jotain työtä välillä, mutta en näin koirille haisevaa. Nyt minua alkoi mietityttää, että miten voin ajaa tällä kotiini ilman, että kaikki ikkunat ovat auki. Nousin ulos autosta ottamaan happea ja soittamaan Romu-Reiskalle. Autokorjaamon omistajalla on varmasti toimiva konsti tällaiseen pulmaan. Ellei ollut, niin sitten Rambe saisi hinata hajut perässään.

- Reiskan Merkillinen autokorjaamo, kuului luurista.
- Rutinoffin kuski täällä terve.
- Oletko jo pihassa, näppäänkö vahan pintaan ja teen täydellisen huollon?
- En ole. Tämä haisee niin koiralta, ettei sillä voi ajaa. Millä tuon hajun saisi pois?
- No voi yhden kerran teidän kädettömien amatöörien kanssa. Tuohan opetetaan meille amiksille jo ensimmäisten välituntien aikana.
- Minä EN OLE käynyt amista, oikaisin Reiskaa.
- Sitruuna, purista yksi sitruuna.
- Täh?

Ajattelin Reiskan seonneen aivan totaalisesti, että muka jotain sitruunaa puristelemalla saisin tämän Volvon hajuttomaksi. Mies oli tainnut olla aivan liian pitkään samassa tilassa liuottimiensa kanssa. Olin jo lohkaista hänelle, että lähtee suosiolla puristelemaan jonkun rauhoittavan pilleripurkin kantta auki, kun ikiamis jatkoi:

- Molempiin sieraimiin sitten.
- Siis mitä molempiin sieraimiin?
- Sitruunaa. Purista reilusti, pari tippaa ei auta mitään.
- Oletko alkanut käyttää jotain tajuntaa laajentavaa?
- Voi yhden kerran mitä se suu taas ulos päästelee tietämättömällä.

Pyysin Reiskaa selittämään tarkemmin mitä hän moisella tarkoittaa. Huokailtuaan hetken teennäisen kovasti, Reiska kertoi sitruunan todella auttavan koiran hajuun. Sitä pitää puristaa kunnolla johonkin pieneen kaatonokalliseen astiaan ja sen jälkeen kaataa mehua molempiin sieraimiin. Ihan taatusti ei koira haise pitkään aikaan. Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt parkkipaikalla yhtään sitruunoiden kauppiasta, joten kysyin:

- Mistä minä nyt tähän hätään sen sitruunan otan?
- Teetkö tilauksen? Reiska kysyi.
- Mistä?
- Minulta, myyn sinulle yhden sitruunan kotiinkuljetuksena.

Mietin hetken ennen vastaamista, sillä olin oppinut siihen, että Romu-Reiskalla on yleensä ahneuden ketunhäntä kainalossaan.

- No, kerroppas nyt ensin sen sitruunan ja kotiinkuljetuksen hinta.
- 600 euroa.
- Mitä helvettiä?
- Plus alvi, ellet ole julkishallinnon organisaatio.
- En todellakaan ole, mutta en myöskään niin tyhmä, että maksaisin sitruunasta saman verran kuin älypuhelimesta.
- Saat takuun.
- Mitä se takaa?
- Sen että jos haju ei lähde, saat uuden sitruunan.

Voi hitto tuon Reiskan kanssa, jätkä siis tosissaan yrittää myydä minulle sitruunan tai pari kuudellasadalla eurolla. En kyllä itse alkaisi tuolla hinnoittelulla ostamaan sitruunoita kovin montaa nurkkiin pilaantumaan.

- En osta, ilmoitin luuriin.
- Harmi, olisit saanut tänään kaupanpäällisen.
- Ahaa, mikähän se olisi.
- Kaupanpäällinen, juurihan sen sanoin.
- Mikä se kaupanpäällinen on?
- Voi pyhä pölvästi. Kaupanpäällinen on iso pressu. Se oli lähikaupan päällä, kun sitä rempattiin. Meinasin ensin tehdä näpätä siitä uudet peiton sänkyyn, mutta se ei sopinutkaan tapetteihin.

Kerroin Reiskalle selvin sanoin, etten todellakaan halua itselleni mitään vanhaa kaupanpäällistä, joka olisi todennäköisesti betoninpölyssä ja muussa rakennusjätteessä. Eikä minulla ollut kauppaa mitä peitellä, eikä muutakaan noin valtavan kokoista juttua.

- Taidan ennemminkin ajaa taksilla täältä Vantaalta Helsinkiin Stockkalle ostamaan sen sitruunan, tulee pirun paljon halvemmaksi mitä sinun tuoma.
- Amatöörit, pyh! Reiska tuhahti.
- No niin olenkin.
- En minä sinua tarkoittanut, vaan sitä Stokkaa.
- Miten niin.
- Polkevat hintoja, kun eivät ymmärrä mistä se tulos tulee. Raapustakin tuohon kalenterin reunaan, että menepäs Reiska neuvomaan Stokkalle miten sitä kauppaa tehdään.
- Just joo.

Reiska laski nopeasti päässään, että mikäli ne siellä Stokkalla alkavat noudattaa hänen pisneksenteko-oppejaan, kaupan myynti nousee pyöreästi 600 prosenttia saman tien. Olin revetä totaalisesti, mutta sain pidäteltyä itseäni. Kehotin Reiskaa soittamaan Stockkalle ja neuvomaan heitä. Toivottelin hänelle hyvää päivänjatkoa, kun amis huikkasi vielä viimeisen tarjouksensa.

- Saat pelkät kuoret kolmella huntilla.
- Ei kiitos. Kiitos ja näkemiin.

Lopetin puhelun ja jäin miettimään mitä tekisin autoni kanssa. Minua ei todellakaan houkutellut ajatus puristella sitruunanmehua sieraimiini. Reiskan, tuon ikiamiksen juttuja miettiessäni ihmettelin kovasti, että miten nuo ammattikoululaiset oikein selviävät eläkeikään saakka. Heillä tuntuu olevan niin villejä konsteja, ettei niitä nyt millään kaikki voi kestää. Onneksi olin käynyt itse vain autokoulun, ja senkin vasta aikuisiällä. Autoahan on tullut ajettua sieltä 18-vuotiaasta saakka, mutta kortin kanssa oli hämminkiä ja jouduin käymään autokoulun aikuisena. Silloin juniorina kortti oli tullut taskuun isäni vaikutusvallan ansiosta ilman oppikirjojen lukemista.

- Hai sie, paljollako myyt Volovon?

Pyörähdin ympäri ja huomasin tuijottavani suoriin housuihin ja villapaitaan pukeutunutta kukkakeppiä.

- Hai see, vastasin sen enempiä ajattelematta.
- No perkkele, nyt ei jummarra, pitko ihmetteli.
- Auto haisee.
- Raha haisee, ei Volovo.
- Ihan varmasti haisee, kuin uitettu rakki.

Villapaitahemmo avasi Volvon oven ja istahti penkille. En kerinnyt edes suutani avata, kun tyyppi pyörähti ulos autosta ja putosi nenälleen asfaltille. Raahauduttuaan kyynärpäidensä avulla parin metrin päähän autostani, hän ponnisti itsensä ensin kontilleen ja siitä lopulta jaloilleen. Silmät aivan vettä valuvana hän ilmoitti:

- Hai see.

Sen enempää emme keskustelleet Volvon myynnistä, sillä kaveri lähti horjuen kohti huoltoasemaa. Mittarikentällä näkyi samaa ikäluokkaa oleva sininen Volvo, jossa oli pukukoodista päätellen hujopin kavereita. Tämä oli ollut kyllä yksi elämäni nopeimmin tapahtunut autoon tutustuminen. Hujopin horjumista katsellessani mietin, että voisikohan autoa käyttää jollain tapaa karkotteena? Luovuin ajatuksesta, sillä jos tuon ovet avaa jossain Helsingin keskustan tiiviisti rakennetuissa kortteleissa, niin kohta alkaa mummoja pudota mätkähdellä ikkunoista ja parvekkeilta, kun tulevat muka raikasta ilmaa haukkaamaan. Näin jo silmissäni otsikon: ”Volvo tappoi sata ja toiset sata kriittisessä tilassa.

Nyt minä ymmärsin hyvin sen, että miksi Volvo seisoi täällä kuorma-autojen seassa, eikä Herkon edustaman autoliikkeen pihalla. Jos se olisi siellä, niin eipä siellä liikkeessä sisällä juuri asiakkaita näkyisi, kun ne mätkähtelisivät tajuttomina pihalle. Moiset kauhukuvat mielessäni painoin Volvon kaukosäätimen nappia ja lukitsin ovet. Aloin astella rauhallisesti etäämmälle autosta, sillä tymäkkä koiran haju alkoi kalvaa sisuksiani. Pääsin varmaan noin kymmenen metriä, kun puhelimeni soi. Luulin ensin, että Reiska soittaa vielä viimeisen tarjouksen sitruunastaan, mutta soittaja olikin Herkko. Vastasin kummastuneena luuriin:

- Mitä sinä vielä minulle soittelet?
- Vie pois se ongelmajäte, pois, pois, pois!
- Täh, miten niin pois?
- Käänny ympäri ja kävele toiseen suuntaan.

Pyörähdin ympäri kaksi kertaa, mutta en nähnyt Herkkoa missään lähettyvillä.

- Vakoiletko minua jossain, sinä pienisieluinen automyyjä?
- Olen laaja-alaisen ymmärtäväinen autoalan rautainen ammattilainen. Meidän piireissämme sielunhoidolliset asiat hoidetaan korjaamon puolella, ei myyntihallissa.
- No kyttäät kuitenkin jossain ruoja!
- Ah, ah, viisas päätelmä tyhmään automerkkiin sortuneelta. Voin antaa vielä yhden neuvon.
- Mikähän se mahtaa olla?
- Ei ole koiraa karvoihin katsomista, ah, ah, ah!

Herkko katkaisi puhelun ja jäin seisomaan mykkä luuri korvallani. En nähnyt häntä vieläkään missään, joten arvelin myyjän kiikaroivan minua jostain hieman etempää. Koska en tiennyt tarkkaa suuntaa, pyörähdin koko kierroksen keskisormi esillä. Hirveästi se ei oloani helpottanut. Olisin paljon mieluimmin vetänyt vaikka maton hänen jalkojensa alta, noin niin kuin ihan kirjaimellisesti. Olin mennyt niin totaalisesti retkuun tässä autokaupassa, kuin vain ikinä voi mennä. Rahallista menetystä tässä ei ollut, mutta muuten Herkon vedätys vitutti minua kuin sitä tuulettimen ja syylärin väliin jäänyttä oravaa, joka kuuli startin naksahduksen.

Minun oli pakko ottaa tuumaustauko, joten astelin takaisin huoltoaseman baariin ja ostin itselleni kahvin. Istahdin pöytään ja aloin selailla puhelimessani olevia nimiä. Olin nimittäin hieman epävarma siitä mitä autolle tekisin. Kelailin eri vaihtoehtoja Reiskan, Villen pajan, Ramben ja autohuijari Möttösen välillä. Huoltoaseman pihalla ollut Volvo-klaani oli poissa laskuista, sillä sininen Volvo oli lähtenyt pihalta äsken melkoisella haipakalla, ja ilman sitä autossani vieraillutta hujoppia. Koiran haju taisi olla muulle porukalle niin tymäkkä tuttavuus, ettei siinä paljon heimoveljeys auttanut, että olisi järjestynyt yhteinen kyyti. Veri siis ei ollutkaan hajua sakeampaa, hekottelin mielessäni.



Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja.




© Rauno Vääräniemi