Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

8.3.2016

Munkkikahvit


Kävelin parkkipaikan puoleen väliin ja käännyin katsomaan Herkkoa. Naurua hänestä ei enää irronnut, mutta ilme oli kuin hän olisi voittanut Lotossa. Jos jokainen automyyjä olisi noin iloinen karkottamastaan asiakkaastaan, olisi keskuudessamme paljon onnellisia ihmisiä. Kuulemieni ja lukemieni juttujen mukaan aika moni automyyjä oli karkottanut asiakkaan tavalla tai toisella. Herkon tapa oli kyllä varmasti täysin hänen omansa, siitä olin varma.

Irvistin onnelliselle automyyjälle ja jatkoin matkaani. Onneksi huoltoasema ei ollut kaukana, vaikka senkin pätkän käveleminen tympäisi. Matkalla uusvanhalle Volvolleni aloin miettimään autoa tarkemmin. En ollut tullut kysyneeksi edes sen väriä. Kaivoin avaimet taskustani, mutta niissä killui vain Toyotan avaimenperä, ilman mitään mainintaa vaihtoauton ominaisuuksista. Kilometreistäkään ei ollut mitään tietoa, sillä Herkko oli kirjoittanut papereihin ajomäärän kohdalle ”aivan helvetisti”. Kyllähän ruotsalaisvalmisteella kynti pitkän matkaa, sen minäkin tiesin entuudestaan, joten kilometrit eivät minua huolettaneet.

Entisen omistajan puhelinnumeron Herkko oli raapustanut minulle paperille, että voisin tiedustella sieltä toista etupenkkiä. En ollut tosin ollenkaan varma, että haluanko sellaista koiran kaluamaa ja rakastamaa penkkiä autooni ollenkaan. Ehkä se jopa myy paremmin, kun kukaan ei pääse istumaan kuljettajan viereen ja naputtamaan ajamisesta.

Matka joutui ja pian olin huoltoaseman pihalla. Seisahduin katselemaan pihalla olevia autoja. Ensimmäisenä katseeni osui mittarikentällä olevaan Jöön Mersuun ja hänen isänsä Renaultiin. Ne olivat pysäköity kiinni toisiinsa.

- Kahden sukupolven hulluja, tuhahdin niille.

Haravoin katseellani henkilöautojen rivistöä, mutta en nähnyt yhtään vanhaa Volvoa. Aloin jo miettiä sitä vaihtoehtoa, että Herkko oli neuvonut minut tahallaan tänne ja soittaisi kohta perään, että auto onkin heidän pihallaan. Samalla hetkellä yksi kuorma-auto lähti liikkeelle pihan perällä olevien toisten kuorma-autojen edestä. Sen takaa paljastui punainen Volvo-farmari, joka täsmäsi niin iältään kuin malliltaankin ostamaani autoon. Jes, väri ainakin oli oikea tällä kertaa, riemuitsin mielessäni. Samassa pihaan kaarsi poliisiauto vilkut päällä. Passatista pomppasi kaksi riuskaa konstaapelia ja he lähtivät kohti huoltoasemarakennusta. Kaksikko oli melkein ovella, kun toinen pysähtyi, pyörähti ympäri ja alkoi osoitella Jöön Mersua. Astelin lähemmäksi ja pääsin kuulemaan heidän keskustelunsa. Mersua osoitteleva konstaapeli sanoi:

- Munkit plus tuo Mersu. Annetaan olla, ilmoitetaan, että mentiin väärälle huoltoasemalle.
- Tai vielä parempi, sanotaan suoraan, että nähtiin Jöön Mersu ja ajettiin paniikissa Espooseen saakka.
- Hehehee, näin tehdään, eli mennään Isoon Omenaan munkeille.

Kaksikko marssi rivakasti takaisin Passatilleen ja samassa se ampaisin pillit ja vilkut päällä pois pihasta. Auton loittonemista katsellessani mietin, että ratkaisu oli varmasti kaikista paras jokaiselle osapuolelle. Kukaan ei päässyt pahoittamaan mieltään ja kehän liikenneturvallisuuskin parani, kun virkavalta ajoi Espooseen saakka munkeille. Ei sokeri välttämättä aina niin vaarallista ole, noin niin kuin kokonaisuus huomioiden.

Minulla oli ollut tarkoitus mennä katsomaan Volvoani, mutta muutin suunnitelmiani. Se johtui siitä, että minua kiinnosti suunnattomasti se minkä takia poliisiauto oli pyörähtänyt huoltoaseman pihassa ja poistunut Jöön vuoksi. Jäi nimittäin sellainen epäilys, että jäljet johtavat Jöön sylttytehtaalle. Lisäksi Herkko oli pihdannut pullassa, joten voisinhan minäkin tempaista jotain vehnäleivonnaista suuhuni. Astelin siis huoltoaseman ovelle ja sisälle kahvioon. Jöö ja hänen isänsä oli helppo paikallistaa, sillä heidän pöytänsä vierellä seisoi huoltoaseman henkilökuntaan kuuluva nainen. Tilanne oli yhä päällä, sillä nainen kuului vaativan rahaa kahveista ja munkeista.

Toisten maksukyvyttömyys ei minua koskettanut, joten menin ja otin tuplamunkit ja yhden kahvin autokauppojen kunniaksi. Maksoin ne kassalla reteesti viiskymppisellä ja astelin sitten muina miehinä Jöön pöydän luo. Seisahduin siihen ja kysyin:

- Onko tässä vapaata?

Jöö katsoi minua kuin luvatta maahan soudellutta ja sanoi:

- Tuo tuossa, kaikki on tuon syytä.

Kääntelin päätäni hetken ja kysyin:

- Ketä oikein tarkoitat?
- Sinua, annoit meille sellaisen voimapaperin, jolla ei saa mitään.
- Ai, ai, sitä ollaan sitten sokeita ja kädettömiä koko kolmikko. Onko neitikin teille jollain tapaa sukua?
- No enhän ole, punatukkainen asiakaspalvelija kivahti.
- Mikä mättää?
- Tämä mättää, neito iski pöytään taittelemani paperin.

Katselin sitä hetken, otin sen käteeni ja pyörittelin sitä tovin käsissäni. Laskin sen takaisin pöydälle ja sanoin:

- Ei siinä mitään vikaa ole, se on täysin samassa kunnossa, kun herroille antaessani.
- No niin varmasti on, neito kivahti.
- Sittenhän siinä ei ole mitään vikaa, eikä mätä mikään.
- No mättää, ei paperilla voi maksaa mitään.
- Ai jaa, no mistä ne setelit sitten ovat tehty?
- Hah haa, eivät ainakaan ruutupaperista.

Jöö oli isänsä kanssa sen näköisiä, että he voisivat listiä minut tähän paikkaan vaikka pelkillä kahvikupeillaan. Osoitin kassan suuntaan ja kysyin kolmikolta:

- Tuollako sitä rikosta yritettiin tehdä, siis tuolla kassallako?

Kaikki kolme kääntyivät katsomaan osoittelemaani suuntaan. Käytin hetken hyväksi ja noukin taskusta kouraani yhden kaksikymppisen. Onneksi olin tunkenut rahat vain taskuun, enkä lompakkoon. Otin uudelleen paperin käteeni ja taittelin sen melkein auki. Sitten tipautin paperin lattialle. Pahoitellen kömpelyyttäni kumarruin noukkimaan sitä. En kuitenkaan ottanut paperia, vaan nostin päätäni ja sanoin naispuoleiselle työntekijälle Jöötä osoitellen:

- Tuo muuten osoitteli sinua ja sanoi, että panisin.
- Että mitä sanoit? neito kimpaantui Jöölle.

Käytin härdelliä hyväkseni ja kumarruin uudelleen paperin puoleen. Sujautin sättimisen tuoksinnassa kaksikymppisen paperin väliin ja nostin koko paketin pöydälle. Työnsin sen sitten henkilökuntaneitosen eteen ja sanoin:

- Herrat ovat kovin köyhistä kotioloista, joten lompakon virkaa toimittaa taiteltu paperi. Annettakoon se anteeksi heille. Ja toiseksi, tuo on poliisi ja se panisi sinut putkaan jos tekisit rikoksen.

Neito nappasi kaksikymppisen paperitaskusta ja kipaisi kassalle. Hetken päästä hän toi vaihtorahat takaisin ja totesi, että antaa olla viimeinen kerta kun tuolla tavalla säikytellään. Lisäksi hän mainitsi, että hänkin on kutsunut poliisit paikalle, mutta ne eivät olleet jostain syystä tulleet.

- Kävivät juuri pihassa, mutta lähtivät pillit päällä jatkamaan matkaa. Tuli varmaan kiireellisempi keikka, kerroin havainnoistani.
- Ok, soitan ja kerron, että maksukykyä löytyi ja että kyseessä oli väärinkäsitys. Anteeksi ja hyviä kahvihetkiä.

Neitonen hävisi näkyvistä ja jäimme hörppimään kahvia. Tovin kuluttua isä Jöö ilmoitti:

- Minä kyllä olisin pannut.

Olin vetää mokat sieraimeen moisesta kommentista. Tarkensin katsettani kääpään, mutta en kerinnyt kysyä mitään, kun tämä jatkoi:

- Olisin pannut se Rellun takakonttiin ja vienyt soramontun reunalle.
- Siis mitä? hämmästelin ääneen.
- No ihan vähäsen vaan ja pienillä kivillä, isä Jöö selitti.
- Niin kuin mitä vähän? penäsin.
- Kivittänyt tietenkin.

Ei helvetti! Onneksi suuni oli nyt tyhjä, muuten olisin varmasti tukehtunut joko kahviin tai munkkiin. Myös Jöö katsoi isäänsä hieman kummeksuen. Vanhus alkoi selittää, että oli saanut kotona omalta isältään aikoinaan ohjeen, ettei naisia saa kivittää. Oli kuulemma noudattanut sitä tunnollisesti, mutta kyllähän se kiinnosti kokeilla, kun oli sellainen kielletty hedelmä.

Kuuntelin sekopään juttua ja mietin, että olenkohan itsekään kovin terve, kun tulin vapaaehtoisesti tuon pölhökaksikon kanssa kahville. Olisinhan voinut ottaa vain Volvon pihasta ja jatkaa matkaani. Uteliaisuudella on hintansa, se tuli jälleen kerran huomattua. Jöö sai ensimmäisenä juotua kahvinsa ja kaiveli tämän jälkeen taas vihkonsa esille. Hän pläräsi sitä hetken ja alkoi sitten kirjoittaa. Hetken päästä hän osoitti kynällään minua ja sanoi:

- Lisäsin tähän syntilistaasi viranomaisille venkoilun ja naisten kivittämiseen yhtymisen.
- Hei, en se minä ollut se kivittäjä, vaan isäsi, kivahdin.
- Yhdyit rikolliseen toimintaan, koska et estänyt sitä, Jöö ilmoitti.
- Et tehnyt itsekään mitään.
- Tarkkailin, että viettekö suunnitelmanne toteutustasolle, jotta saan sinulle pitemmän tuomion?
- Minulleko vain?
- Eikö suomen kieli suju? Sinut voidaan myös karkottaa, ellei paikallinen lankuake suju.

Kädessäni oli puoliksi syöty munkki. Iskin sen Jöön tarjottimelle ja sanoi, että herra on hyvä vaan ja syö sen loppuun. Jöö nappasi munkin, työnsi sen suuhunsa ja loihti naamalleen ystävällisemmän irvistyksen. Saatuaan suunsa tyhjäksi, hän sanoi:

- Hyvä munkki, parempi mieli.

Meinasin lohkaista, että homojen hommaa tuo munkkien kanssa pelehtiminen, mutta jätin kokeilematta tällä kertaa. Hänen isänsä pää näytti nuokahtelevan ja kohta papparainen korisi leuka rintaa vasten. Luulin jo pienen hetken, että kääpä oli tilaamassa viimeistä menomatkaa, mutta muutaman korahduksen jälkeen hän säpsähti hereille ja karjaisi:

- Kuka sammutti sisävalon?
- Onkohan sitä kukaan koskaan edes sytyttänyt? heitin takaisin.
- Oho, se olikin karvahattu.

Papparainen työnsi karvalakin pois silmiltään ja tihrusti minua läpitunkevalla katseellaan. Hetken porailtuaan hän kysyi:

- Oletko Renault vai Citroën -miehiä?
- En kumpaakaan.
- Oletko ihan varma puolestasi?
- Olen, en ole kumpaakaan.

Papparainen ei tainnut uskoa minua, sillä hän kääntyi poikansa puoleen ja sanoi:

- Vedä sitä pampulla pataan. Se on Citroën-mies, virnistelee samalla tavalla kuin kaikki kaasunestejousituksella ajaneet.

Jöö vilkaisi isäänsä, otti taas vihkonsa esiin ja kirjoitti siihen. Suljettuaan vihkonsa, hän sanoi lisänneensä minun syntilistaani vilpillä ja vääryydellä annetun informaation. Mainitsin hänelle, etten ole antanut yhtään mitään informaatiota. Sain siihen vastaukseksi, että salaliiton suunnittelu ja tietojen pimittäminen se vasta rangaistavaa onkin. Huokaisin itsekseni, että tämä tästä saatiin, kun liikkuvan poliisin lakkauttamisen ohella meni Jöön oma yhden miehen liikkuva poliisi. Nyt hän oli kaikkien alojen erikoispoliisi ja jälki oli sen mukaista, eli sutta ja sekundaa joka sektorilla. Nousin ylös pöydästä ja sanoin:

- Pitää mennä, toivottelen herroille hyvää päivänjatkoa.
- Mitä vitun hyvää tässä muka on? isä Jöö ärähti ja pui nyrkkiä.

En vastannut mitään, vaan kävelin reippaasti ulos huoltoasemarakennuksesta. Pihalla katseeni osui koiranpaskaan. Samalla hetkellä tuulenvire lennätti jalkoihini pienen kirkkaan muovipussin. Siitä se ajatus sitten lähti, joten noukin sen käteeni. Etiketistä päätellen siinä oli kuskattu kaupasta ulos tomaatteja. Nappasin pussia apuna käyttäen koiranpaskan mukaani ja lähdin vihellellen kohti Jöö-kaksikon autoja. Herrojen pöydästä ei ollut näkymää ulos, joten en alkanut vilkuilla taakseni, vaan kävelin autojen luo ja hieroin molempien autojen etuovien kahvat siihen itteensä. Tein sen myös apparin puoleisille oville, sillä eihän noin vanhoista autoista koskaan tiedä mikä ovi toimii. Olin heittämässä pussia jo maahan, kun tajusin syyllistyväni sillä roskaamiseen. En mielelläni roskaa luontoa, joten survoin pussin paskoineen isä Jöön Rellun pakoputkeen.

- Hihii, ranskalaiset haisevat tämän jälkeen paskalle, hihittelin ääneen sitä tehdessäni.

Eihän minulla mitään ranskalaisia vastaan ollut, mutta niiden idiootteja kuskeja vastaan oli paljonkin. Tuon tehtyäni tunsin piristyväni. Kyllä se jäynä päivässä pitää verenpaineen kohdillaan ja lääkärit leivättömänä, ellei sitten satu jäämään rysän päältä kiinni. Siinä tapauksessa voi tulla hammaslääkärille hommia. Onneani ei jatkunut montaa askelta, kun takaani kuului ylikonstaapeli Jöön mylvintä:

- Rikolliset eivät pääse minua karkuun, haistan teidät kaukaa.

Pysähdyin ja käännyin katsomaan mölypoliisia. Pönäkkä tappi seisoi huoltoaseman oven edessä isänsä kanssa ja heilutteli kädessään käsirautoja. Samassa huuto jatkui:

- Ei vapaata vangita voi, on harhaanjohtava sanoitus. Laitan kriminaalit pimeään tyrmään heti kun saan siihen pienimmänkin syyn.

Ihmettelin hieman Jöön kommentteja, sillä mielestäni olin antanut hänelle jo aika monta pientä syytä, mutta kuljin yhä vapaalla jalalla. Pelle mikä pelle, ajattelin itsekseni ja käännyin jatkamaan matkaani. Ei kannata alkaa hullun kanssa väitellä, varsinkaan tuollaisen virkahullun. En kerinnyt taaskaan montaa askelta, kun Jöö möykkäsi:

- Hah, vanha kikka, koiranpaskaa ovenkahvassa.

Minun oli pakko pysähtyä katsomaan. Jöö seisoi Mersunsa vierellä ja osoitteli kahvaa. Sitten pallero käveli rehvakkaasti apukuskin ovelle, nappasi kahvasta kiinni, avasi oven ja huusi:

- Autossa on toinenkin etuovi.

En kerinnyt edes miettiä vastaamista, kun ilmoille singahti sen sortin kirosanatulva, että en ole moista hetkeen kuullut. Isä Jöö ei mennyt paskaretkuun, vaan putsasi huolellisesti molemmat Rellun kahvat. Sen tehtyään vanhus näytti minulle keskisormea ja huusi:

- Vanha ei mene retkuun, lällällää!

Papparainen antoi putsausapua pojalleen, ja kohta myös Mersun kahvat ja ylikonstaapelin käsi olivat putsattu. Kaksikko istahti autoihinsa ja alkoi tehdä lähtöä. Samalla hetkellä Rellun taakse pysähtyi puhtautta kiiltelevä valkoinen iso BMW. Se jäi poikittain Rellun taakse. Jöön Mersu käynnistyi ensin ja sen jälkeen isukin Rellu. Rellu röpötti ja pärisi omituisesti. Se varmaan kuului myös vanhan homekorvan korviin, sillä papparainen oikaisi äänistä päätellen koiven konehuoneeseen saakka. Rellu otti sellaiset kierrokset, että paska lähti kertalaakista kiertoon, tällä kertaa Bemarin kuljettajan puoleiseen oveen.

Hetkeen ei tapahtunut mitään, mutta sitten Bemarin ovi aukesi ja sieltä kömpi ulos jotakuinkin Lepo Laten kopio, siis sellainen patti muskelihemmo. Tyyppi vilkaisi autonsa ovea ja astui muutaman askeleen Rellun ovelle. Tämän jälkeen Rellun ovi avattiin ja isukkia napattiin kiinni rinnuksista. Bodarityyppi karjui kalju punaisena:

- Mikä vittu sinua oikein vaivaa?

Tilanne meni sen verran kiinnostavaksi, että kävelin muutaman muun uteliaan mukana lähemmäksi. Isä Jöö pihisi takaisin:

- Kuritushuonetta, kuritushuonetta kaikille mulkuille, jotka ajavat pemareilla. Ei pärjää saksalainen praatvursti Rellulle. Lähe vaikka viivalle.

Papparaisen reaktio ja vastaus olivat sitä luokkaa, että yleisö repesi nauramaan. Bemarimies yritti repiä vanhusta autosta, mutta tämä oli köyttänyt itsensä niin hyvin turvavöihin, ettei siitä tullut mitään. Odotin jännittyneenä, että punoittavan kaljun ja tykyttävien otsasuonien ansiosta näkisin kohta sellaista, mikä sensuroitaisiin ja julistettaisiin salassa pidettäväksi materiaaliksi parin sukupolven ajaksi. Jäin siis niille sijoilleni odottamaan mitä tuleman piti.



Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja.




© Rauno Vääräniemi