Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

20.2.2016

Isä Jöö


Menin totaalisen sanattomaksi Jöön isä-kommentista. Katsoin kuivakkaa Rellu-kuskia tarkemmin ja totta tosiaan, hänessä oli samanlaisia piirteitä mitä Jöössä. Papparaisella ei näkynyt virkamerkkiä, joten hän ei ainakaan ollut virantoimituksessa. Tosin sen mitä Jöön sukua tiesin, niin eipä sillä tainnut juurikaan olla merkitystä, että oliko tyypillä virkamerkki vai ei, ihan yhtä perseestä koko sakki. Päätin jouduttaa asiaa, joten sanoin isukille ja pojalle:

- Menkääs vaikka sellaiselle isä-poika-munkkikahville, niin minä jatkan matkaani.

Vanhuksen silmissä alkoi loistaa ja tämä tälläsi luisevaa kättänsä minua kohti. Olin jo kaivamassa kolikoita taskustani laittaakseni ne vanhuksen kouraan, kun Jöö sanoi:

- Isä, ei näkyviä lahjuksia.
- Perkeleen nykyaika, vanhus kirosi ja veti kätensä takaisin.
- Isä, onko isällä nimeä? utelin puolestani.
- On, se on isä Jöö, ylikonstaapeli Jöö ilmoitti.
- Jaa, onko hoitopaikka hukassa vai miksi isäsi roikkui takapuskurissani monta kilometriä?

Ylikonstaapeli Jöö kaivoi suurieleisesti sinikantisen vihkon povitaskustaan ja alkoi plärätä sitä. Aikansa epäselvästi mumistuaan hän vaihtoi selkokielelle:

- Vaarallinen ohitus, keskiviivan päällä ajaminen, huoleton suuntamerkin näyttäminen, suunnaton huolellisuuden puute, ylitörkeä ylinopeus, liikennepako tavallinen ja liikennepako törkeä, sekä hidas reagointi poliisin pysähtymiskäskyyn. Ei hyvältä näytä.

Kuuntelin hämmästyneenä ylikonstaapelin syytelitaniaa ja mietin, että mistähän hän lie nuokin repäissyt. Lopulta kuittasin takaisin:

- Ellei käsialasi näytä kovin hyvältä, niin eihän se minun vikani ole. Voin kyllä kirjoittaa tuon lukemasi puhtaaksi, jos se näyttää sen jälkeen paremmalta.
- Poika, laita siihen vielä virkavallan halveeraaminen, se on kuritushuonekeikka, isä Jöö heristeli luisevaa sormeaan.
- Haa, yksi kohta jäi lukematta, Jöö ilmoitti. - Tässähän on vielä liian lähellä takana tulevaa ajaminen, eli liian pieni turvaväli. Ai, ai, siihen on moni kuollut tuohon liian pieneen turvaväliin.

Minun piti oikein pyytää toistoa, sillä en heti ensi kuulemalla ymmärtänyt, että olin varomattomuuttani ajanut liian lähellä takaa tulevaa. Mielestäni olin painanut kaasua aika reilusti, jotta kääpä olisi jäänyt Rellullaan tarpeeksi kauas. Ei se ainakaan tainnut perus yksnelonen olla, kun kiisi tuulispään lailla perässäni. Ihan kuin papparainen olisi lukenut ajatukseni, sillä hän räkäisi autoaan kohti ja sanoi:

- Sitä on moni yrittänyt karkuun. Ei pääse ei, ykskasi ja kuustoista venaa. Kaksisattaakaksitoista on huiput. Ei tuu toista yhtä hättäistä ihan heti vastaan.
- Mitenköhän me tämä nyt hoidetaan? Jöö naputteli vihkoaan lyijykynällä.
- Pistä laitokseen, niin minä tekisin kun noin pahasti höperehtii, vastasin.

Jöö siirtyi lähemmäksi ja puhisi valkosipulihengitystään suoraan naamaani:

- Sinua minä tarkoitin. Isä karkasi laitoksesta minun avustuksellani, eikä mene takaisin ennen kuin Renaultin mittariin on tullut 5000 km lisää.
- No hus, hus tienpäälle, molemmat siitä, huiskin kädelläni.

Jöö pyöritteli päätään ja kertoi isän olevan hyvin tarkka siitä miten maanteillä ajellaan. Isä ei siedä ollenkaan sitä, että hänet ohitetaan.

- Se on sentään kuustoistavenanen, pappa Jöö pui nyrkkiään.
- Jaa, no kuskilla taitaa naputtaa venttiilit mäntää vasten, murahdin takaisin.
- Ei tästä taida rikesakoilla selvitä, Jöö aprikoi.

Katselin autoni kelloa ja mietin, että kuinka pitkään tässä oikein joutuu olemaan. Minua ei huvittanut yhtään olla tässä seniilin vanhuksen ja täyspöljän pollarin kera, jotka olivat vielä kaiken lisäksi sukulaisia. Lupasin jalosti molemmille munkkikahvit valitsemallaan huoltoasemalla. Tehostin sitä heiluttelemalla kahdenkympin seteliä.

- Ei näkyviä lahjuksia, ei, ei, isä Jöö puisteli päätään ja vilkuili poikaansa.
- No jospa laittaisitte molemmat simmut kiinni, niin laitan voimapaperin munkkikahveja varten jommankumman kouraan ja ajaa hurautan pois paikalta. Avaatte silmät sitten kun autoni ääntä ei enää kuulu. Näin ollen kukaan ei tiedä mistä se raha tuli ja munkin sokeri voi sulaa suussa ilman omantunnon tuskia.

En kyllä jaksanut uskoa, että kummallakaan noista oli mitään omantunnon tuskia, vaikka olisivat miten nähneet mistä ne lahjusrahat tulevat. Kaksikko katseli hetken toisiaan ja lopulta poika Jöö nyökkäsi hyväksyvästi isä Jöölle.

- Laittakaa nyt silmät kiinni, niin minä etsin ensin hieman sileämmän paperin teille. Tämä on liian ryppyinen niin tärkeään tehtävään, ohjeistin kaksikkoa.
- Virkavallan kunnioitus, se on hyvä se, ylikonstaapeli Jöö myhäili tyytyväisenä.

Minä puolestani kaivoin nopeasti autoni hansikaslokerosta repäisylehtiön. Rykäisin kovasti repäistessäni siitä yhden sivun. Taittelin sen nopsaan noin suurin piirtein setelin kokoiseksi. Otin kynän ja kirjoitin siihen: ”Voimapaperi kahteen kahviin ja munkkiin.” Tämän jälkeen sujautin sen papparaisen tärisevään käteen ja sanoin:

- Ajan nyt pois paikalta, mutta muistakaa avata silmät vasta kun auton ääni ei enää kuulu, ettei tule huono omatunto.
- Mene! Ylikonstaapeli Jöö ärähti.

Ja minähän menin. Toyota-liikkeen pihalle kurvatessani kävi mielessäni, että tulikohan nyt mentyä hieman liian pitkälle?

- Ääh, paskat. Jos on noin höynä, niin tekee hyvää kärsiä, mutisin itsekseni.

Jätin RAVin parkkiin pihalle ja kävelin erään valkoisen pakettiauton taakse kurkkimaan, että tuleeko pöljä pollari ja hänen isänsä perässä. Hetkeen ei näkynyt mitään, mutta sitten näkyviin singahti Jöön sininen Mersu. Ihan sen takapuskurissa roikkui punainen Renault. Olin ihan varma, että he kurvaavat autoliikkeen pihalle. Yllätys oli suuri, kun kaksikko paahtoi tappituntumalla ohitseni. Odotin vielä jarruvalojen syttymistä, mutta ne pysyivät yhtä pimeinä kuin ratissa oleva kaksikko. Sinne menivät, huokaisin lopulta helpotuksesta. Tiesin kyllä, että löydän vielä joskus edestäni tämänkin jullikan. Elämä oli kuitenkin liian lyhyt moisten asioitten murehtimiselle, joten lähdin vihellellen kohti Herkon valtakuntaa. En edes yllättynyt nähdessäni Herkon seisovan liikkeen tuulikaapissa. Astuessani sisälle sanoin hänelle:

- Sinut on siis alennettu hissipojasta eteispojaksi.
- Meillä ei ole täällä hissiä.
- No voi vitsi, sittenhän tämä nykyinen vakanssisi on ylennys. Onnittelut siitä!
- Vai niin? Tulin kyllä katsomaan, että mitä tuolla tiellä kaahataan.
- Mitä lie hulluja, näitkö rekkarin? Meinaan, että jos näit, niin soita poliisit paikalle. Voivat vielä kolhia jotain Toyotaa rällätessään.
- Menetetty tilaisuus, eli en nähnyt, Herkko pyöritteli päätään.
- Onko kahvia?

Herkko mutisi jotain siihen suuntaan, ettei tämä ole mikään kahvipaahtimo, vaan autokauppa. Miehen hengitys tuoksahti tuoreelta mokalta, joten totesin paahtomestarin olevan hyvä ja paahtavan kiireen vilkkaa sinne miltä hengitys tuoksahtaa. Herkko viittoili kahviautomaattia kohti ja ilmoitti:

- Itsepalvelu.

Lampsin automaatille, jonka olemassaolon olin kerinnyt aivan totaalisesti unohtaa. Johtui varmaan siitä, etten ollut kovin montaa kertaa käynyt Herkkoa moikkaamassa. Automaatin luona oli muutama pehmeä tuoli, joihin oli vajonnut puolentusinaa masentuneen näköisiä tyyppejä. Parilla oli naama turvoksissa ja yhdellä sen lisäksi myös teipatut silmälasit nokalla. En voinut olla lohkaisematta mokkakupin valmistumista odotellessani:

- Ihanko oli joukkotappelu, kuka voitti?

Minua mulkoiltiin alta kulmien, mutta kukaan ei sanonut mitään. Kahvini valmistui ja totesin sen maistamalla täysin juotavaksi. Kokeilin uudelleen aloittaa keskustelua Toyota-autoilijoiden kanssa:

- Parkkipaikastako tappelitte?
- Turvatyyny tämän teki, silmälasit teipannut murahti.
- Siis teillä kaikillako?

Muut naama turvoksissa istuvat nyökyttelivät vaivihkaan päitään. Laskin nopeasti naamastaan kärsineet ja heitin sitten ilmoille kevennyksen:

- Jahas, pikaisen laskutoimituksen mukaan Toyota johtaa 6 – 0. Tsemppiä jätkät, lyökää seuraavan kerran takaisin.

Eipä oikein uponnut tuo meikäläisen huumori, kukaan ei nauranut tai edes hymyillyt. Tokkopa olisin itsekään tanssiksi pistänyt, mikäli olisin joutunut oman autoni pahoinpitelemäksi. Ehkä olisin käynyt mottaamassa Herkkoa nenään tai tehnyt jotain muuta yhtä raflaavaa. Koska huumori loisti poissaolollaan, heilautin kättä tosikoille ja tallailin Herkon myyntipisteeseen. Mies istui tuolillaan ja täytteli papereitaan. Vilkaisin mitä mies täytti ja sanoin:

- Kokeilisit helppoja ristikoita, tuo näyttää sinulle liian vaikealta.
- Tämä on tilaussopimus, olen täyttänyt näitä enemmän kuin sinä käyttänyt vessapaperia.
- Tilaatko sillä japanilaista animepornoa vai jotain muuta pervoa?
- Minä en ole pervo, enkä harrasta mitään animea. Syön kyllä puikoilla ja pidän riisistä, mutta niitä ei pidä sekoittaa samaan asiaan. Teen Volvostasi papereita.
- En ole edes nähnyt koko autoa, niin tyyppi väsää jo papereita. Entä jos en ota sitä?
- Se ei ole vaihtoehto.

Olihan tuo tullut jo aika selväksi, ettei Herkko myöntynyt vanhan maatalouskoneen suhteen, vaan Volvo piti ottaa riesakseni, vaikka minulla ei ollut edes peltoa. Eikös se yleensä mennyt niin päin, että ensin hankitaan pelto minne paskan voi levittää? Minulla taas olisi paska, mutta ei vielä peltoa, minne voisin sen antaa levitä.

- Avaimet, Herkko ojensi kättänsä.

Havahduin automyyjän patisteluun. Kaivoin taskustani RAVin avaimet ja tiputin ne pöydälle.

- Ai niin, tuossa, voit pitää ihan omanasi.
- Tässä, saat vaihdossa Volvon avaimet. Nyt alkoi kärsimys, mutta valittaa et voi. Kirjaan tänne papereihin, että Volvo myydään entisöitäväksi tai liikennekäytöstä poistettavaksi.
- Missä se on?

Nousin ylös ja katselin vaihtoautopuolelle, mutta en nähnyt missään kyseistä ylvästä ruotsinseisojaa. Tosipuheessa olin ihan varma, että se on jossain takapihalla, ehkä jätepuristimen vieressä. Herkko ei virkkonut mitään, vaan täytteli vielä hetken papereita. Lopulta hän työnsi ne eteeni ja käski allekirjoittaa. Lukaisin ne läpi ja raapaisin niihin puumerkkini. Annoin vielä tilinumeroni, jolle RAVista saatavat rahat tilitettäisiin. Lopulta paperihommat oli tehty, joten kysäisin Herkolta:

- Ei sinulla pullaa sattuisi olemaan, noin niin kuin autokauppojen kunniaksi. Olet ostanut ja myynyt sen verran kovasti, että kait tässä nyt pullan edestä on rehkitty.
- Minä en syö pullaa, mutta yhden lakritsin voin tarjota.

Tuhomyyjä kaiveli pöytälaatikosta yhden mustan herkun ja ojensi sitä sormiensa välissä minua kohti, kuin suurinta aarrettaan.

- Navastako tuon kaivoit? minulta lipsahti.
- Vai niin, no syönkin tämän itse, Herkko murahti ja tunki lakun suuhunsa.

Hyvä, sillä en olisi voinut pakottaa itseäni syömään sitä, sillä en todellakaan voinut olla varma missä kaikkialla tuo laku oli aikaansa viettänyt. Samassa mieleeni tuli ostamani Volvo, olisihan se ihan kiva nähdä näin omistajana. Kysyin siis uudelleen sen sijainnista:

- Missä Volvo on, käyn katsomassa sitä?
- Et käy, Herkko puisteli päätään.
- Miten niin en käy? Ihme jäärä, kait nyt ostamaani autoa voin käydä katsomassa.
- Vaan kun et käy!
- Käynpäs!
- Etpäs!
- No perkele, ihan varmasti käyn!

Herkko pyöritteli päätään naama peruslukemilla ja intti takaisin, etten varmasti käy katsomassa ostamaani Volvoa. Katsoin allekirjoittamiani papereita ja niiden mukaan olin kyllä ostanut auton, jolla oli rekisteritunnus ja muut numerot kuten piti, joten kait minä nyt olin ostanut muutakin kuin pelkän mielikuvan. Loihdin kyseiset ajatukseni ilmoille, johon Herkko vastasi:

- Et käy, vaan sinä lähdet, etkä palaa. Tuolle tielle kun lähtee, niin sieltä ei ole paluuta. Et siis käy, vaan menet, häviät, katoat elämästäni ja kaikkien muiden Toyota-autoilijoiden veljellisestä elämästä. Olet mennyttä, kadotuksessa, hus poissa kaikesta järjellisestä.
- No huh, jäikö aamupilleri ottamatta?
- Sanojeni takana piilee totuus.
- Varmaan aika kaukana niiden takana. Niin kaukana, etteivät sanasi edes kuulu siihen totuuteen saakka, ehehee.
- Kohta ei paljon naurata, Herkko virnisteli.

Tässä kohtaa uskoin häntä, sillä olin jotenkin täysin varma, ettei minua edes hymyilytä se kyseinen Volvo. Toisaalta se oli niin halpa paska, että ihan sama vaikka oksettaisi. Ellen voisi ajaa sillä, soittaisin itselleni taksin ja Volvolle Ramben hinurin. Rambe voisi hinata sen sitten suoraan jollekin romikselle.

- No mistä minä sen hymyttömän Volvon sitten löydän vai löytääkö se minut?
- Paljastan sen vasta kun olet jättänyt pyhäkkömme lopullisesti taaksesi.
- Eli siis missä?
- Kun olet astunut ulos ovesta.
- Johan nyt on perkele, kirosin.
- Haa, Volvo-raivo iski. Paha, paha tauti, lyhentää elinikää nostamalla stressin ja verenpaineen vaarallisen korkealle.
- Okei, minä lähden.

Nousin ylös tuolista ja lähdin astelemaan kohti ulko-ovea. Kuulin askelista, että Herkko seurasi minua pienen matkan päässä. Astuin eteiseen yhdessä hänen kanssaan. Olin pysähtyä, mutta Herkko tuuppasi minua jatkamaan matkaa sanoen:

- Enää ei ole paluuta, ulos asti kuulemaan tuomio.
- Jätkää taitaa vituttaa kuin pientä oravaa, joka jäi syylärin ja tuulettimen väliin ja kuuli juuri startin naksahduksen, kun tuolla tavalla inisee, heitin takaisin.
- Se Volvo, se Volvo on tuolla läheisen huoltoaseman pihalla. Etkä aja sitten sillä tätä kautta ohi!
- Siis tuolla hiton kaukanako? Osoittelin tietämäni huoltoaseman suuntaan.
- Kaksisataa metriä tuohon suuntaan.
- Paras ollakin, tai palaan tänne ja naulaan sinut kravatistasi Ladan takakontin kanteen.

Lähtiessäni kävelemään, ainoa mitä kuulin, oli Herkon kuivakka tekonauru. Mies ei osannut olla edes aidosti vahingoniloinen, miten säälittävää.



Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja.




© Rauno Vääräniemi