Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

14.6.2015

Neliveto-ongelma


Sää ei meinannut lämmetä ollenkaan, vaikka toukokuu oli jo pitkällä. Vilutti ja vitutti ihan tasaisesti, kun syöksähtelin vesisateessa rapunoven ja autonoven väliä. Ainoa mikä lämpeni kunnolla, oli Närän ja Ilmari Lonkkarin välit. Ilmarin oveen oli ilmestynyt lappu: ”Ei Toyota-mainoksia eikä tuulipukutarjouksia”. En tiedä mitä Närän ovessa luki, en jaksanut lähteä sitä katsomaan. Papparainen kun asui saman taloyhtiön toisessa talossa. Onneksi näin, sillä Närä olisikin ollut turhan rasittava naapuri samassa rapussa.

Naapureilleni tekemä jäynä oli pistänyt minut miettimään asioita. Olin tullut siihen tulokseen, että tuollaisen välejä tulehduttavan jäynän tekemisen jälkeen minun pitäisi tehdä jotain todella hyvää. Otin ihan tuumaustauon sohvalla sitä varten ja täysin ilman mitään toupinkeja. Lopulta keksin mitä hyvää tekisin. Tsekkasin nopeasti mitä minulla oli kotona ja tein puutteista kauppalistan. Päätin tehdä tällä kertaa todella hyvää, eli itselleni pellillisen mokkapaloja. En ollut tehnyt niitä koskaan, mutta lohduttelin itseäni sillä, että epäonnistuneet voisi syöttää naapureille. Voisin kutsua Toyota- ja Volkkari-miehen vääntelehtimään saman pöydän ääreen.

Ostoslista kourassani hipsin ulos, suunta kohti omaa nelivetoista Toyotaani. Matkani katkesi roskakatoksen nurkalla, kun sen takaa astui yllättäen eteeni Jarno Koikkala. Mies vilkuili hermostuneena ympärilleen ja sanoi:

- Nyt on piru irti.
- Ai jaa, koirilla on sitten mielenkiintoisia nimiä nykyään, heitin takaisin.
- Ei, ei sellainen nelijalkainen, vaan kaksijalkainen.
- Ahaa, vaimosi siis pääsi irti käsiraudoista, joilla sidoit sen patteriin ja nyt teidän talossa on kellariin asti ulottuva vesivahinko. Otan osaa, toivottavasti vakuutukset olivat kunnossa.
- Juu ja ei. Ei meillä ole vesivahinkoa, eikä vaimo ollut käsiraudoissa, vaan minä ja se ei ollut patteri, vaan sängyn pääty. Kyse ei ole nyt kuitenkaan siitä, vaan meidän autolla ajamisesta.
- Nooh, tuollahan se näyttää jököttävän parkissa kuten ennenkin. Hyppäät rattiin ja ajat sen pois.

Jarno muistutti minua, ettei hän aja heillä autoa, kuin vain todella pakottavissa tilanteissa. Nyt oli kuulemma tullut eteen sellainen pakottava tilanne, ja Jarno oli joutunut ajamaan perheen autoa jo useamman päivän ajan. Onnittelin miestä, sillä miehen pitää tehdä mitä miehen pitää tehdä, eli ajaa perheen autoa, ellei ole omasta vapaasta halustaan ajokelvottomassa kunnossa, kuten alkoholin vaikutuksen alaisena tai liian väsynyt älyttömästä kylillä pörräämisestä.

- Mennään tuonne, Jarno osoitti meidän lukittua roskakatosta.

Vilkaisin Jarnoa ja roskakatosta ja totesin:

- Jaa, enpä tiedä, saatat olla vieraan roskafirman agentti ja vuodat meidän roskatiedot muille toimijoille.
- No enhän, kun vain vaimoa pakoon, ettei se näe mitä sanon.
- Ihan sama, totesin ja avasin katoksen oven avaimellani.

Astuimme katokseen, jonka liiketunnistin sytytti sinne valot. Jarno kaivoi lehtiroskiksesta vanhan sanomalehden ja pyyhki sillä hikeä otsaltaan. Siihen jäi sen seurauksesta sanomalehtimustetta, mutta eipähän ollut minun otsani, joten en jaksanut huomauttaa asiasta. Omassa mielessäni pyörivät lähinnä mokkapalat, ei niinkään naapurin tuhrittu otsa eikä ajokyvytön vaimo. Siitä tulikin mieleeni kysäistä:

- Oletko muuten päässyt ajelemaan vaimollasi?
- Seksiäkö tarkoitat?
- Juuri näin.
- Muuten kyllä, mutta vaimo ei suostu menemään enää kontilleen, tuo kuulemma mieleen tuskallisia muistoja siitä, ettei hän voi ajaa meidän autolla. Meidän neljän hengen ruokapöydästä piti viedä yksi tuoli kellariin, sekin kun muistutti liikaa kyvyttömyydestä ajaa autolla.
- Teillä ei sitten varmaan etsitä kesällä neliapiloita tuomaan onnea?
- Hys, epäonnen paskaruohoksi vaimo niitä jo kerkesi nimittää, Jarno sihahti.

Olisin voinut sääliä Jarnoa jos olisin jaksanut. Vaan kun en jaksa ottaa yhtään mitään paineita naapureideni ongelmista, se ei vaan ollut minun juttuni. Muuten kyllä asia kiinnosti kovastikin, sillä jäynäni oli taas uponnut kuin maasturi heikkoihin kevätjäihin. Tiedustelin hermoilevalta Jarnolta, että miten hänellä oli autolla ajaminen sujunut pitkän tauon jälkeen?

- Ihan hyvin, kolmannella kauppareissulla vaimo ei enää huutanut koko matkaa suoraa huutoa.
- Heikot hermot vai päässä muuten vikaa?
- Vaimo, vaimo on kyllä terve, minä hermoilin.
- Mitä oikein teit?
- Pitelin vaihdekepistä väärin, en hymyillyt kevyelle liikenteelle ja jätin päästämättä yhdet lastenvaunut suojatielle.
- Et sentään ajanut niiden yli?
- No en, olivat ainakin sadan metrin päässä siitä suojatiestä.

Jarno alkoi kertoa miten kaikki oli lähtenyt menemään pieleen. He olivat menneet eräänä päivänä kauppaan. Sitä oli edeltänyt Jarnon sekoilu uuden takin kanssa, kun käsi ei meinannut mennä hihaan, joten vaimo oli kerinnyt autolle ennen häntä. Hän oli juossut nopeasti autolle ja hypännyt kyytiin. Kaupassa kaikki oli mennyt muuten putkeen, mutta vaimon mielestä herneet olivat näyttäneet liian kovilta ja sen vuoksi vaimo oli alkanut mököttää jo kaupassa.

- Auton luona helvetti pääsi sitten valloilleen, Jarno huokaisi.
- Joku oli kolhinut autoanne?
- Ei, vaan liimannut autoomme 4WD-merkin. Huomasin sen heti ja niin teki vaimokin.
- Entä sitten, sehän on vain pelkkä merkki.
- Ai pelkkä merkki, ai että se on vain pelkkä merkki? Jarno pyöritteli silmiään.
- No ei kait siellä parkkipaikalla sentään kukaan ala tehdä tekniikkavaihtoa autoonne, vai olitteko montakin päivää niitä kuivia herneitä kauhistelemassa?

Jarno pyysi minua, etten muistuttaisi enää niistä herneistä. Koska ne olivat olleet liian kovia vaimon mielestä, olivat he ostaneet hernekeiton purkkiversiona. Sitä oli ostettu tasan kolmekymmentä purkkia, eli seuraava kuukausi syötäisiin purkkihernekeittoa. Minua alkoi pierettää jo pelkkä ajatuskin kuukauden hernekeittokuurista. Saatoin syödä sitä itse palvikinkulla ja rouhitulla mustapippurilla terästettynä kaksi päivää peräkkäin, mutta en yhtään enempää.

- Vilkaisitko auton alle, että oliko sinne ilmestynyt kardaani? kysyin Jarnolta.
- Katsoin, tutkin myös moottoritilan ja syynäsin rekisteriotteen, että onko siihen ilmestynyt merkitä nelivedosta.
- Oliko?
- Ei ollut … vielä.
- Miten niin vielä?
- Jos homma jäi kesken kun tulimme niin nopeasti kaupasta.
- Eikä, eihän tämä voi olla totta, pyörittelin päätäni.
- Sitä se vaimokin sanoi, kun yritti lähteä ajamaan meidän uudella nelivedolla.
- Siis millä?
- Nelivedolla, meidän Qashqai on nykyisin nelivetoinen. Etkö kuunnellut ollenkaan äsken kun kerroin siitä?

Myönsin kyllä kuunnelleeni ja vielä erittäin tarkasti. Höynät olivat todellakin menneet täysin retkuun vaatimattomasta pilastani. Onnittelin hiljaa mielessäni itseäni. Tässä alkoi taas vanha nuortua, kun pilat onnistuivat kerta toisensa jälkeen. Olin kyllä hieman ruosteessa, mutta eiköhän se siitä, kun alkaisin taas treenata itseäni sillä sektorilla.

- Ja sitten se meno tyssäsi toiseen risteykseen, Jarno ilmoitti.
- Bensako loppui?
- Ei, vaan vaimon ajotaito.
- Ne herneetkö painoivat mieltä?
- Ei, kun ajotaito loppui kesken, eli meillä on neliveto-ongelma. Vaimo ilmoitti ääni väristen, ettei uskalla ajaa nelivedolla, kun ei ole koskaan aikaisemmin ajanut. Olen kuulemma julma ihminen, kun pakotin hänet ajamaan sellaisella autolla mistä hänellä ei ole aikaisempaa ajokokemusta.
- Eikä?

Jarno nyökytteli päätään, että se piti paikkansa. Hänen vaimonsa on erittäin tarkka siitä millä ajaa, ja kaikki uudet autot ovat aika korkean kynnyksen takana. Tuota Qashqaitakin he kävivät katselemassa ja koeistumassa vaikka kuinka monta kertaa. Muutama autokauppias kerkesi jo suuttuakin, kun vaimo ei saanut tehtyä päätöstä auton ostamisen suhteen. Ero vanhaan Primeraan kun oli ollut todella merkittävä, vaikka merkki olikin säilynyt samana.

- Vaimosihan on ajanut teidän Qashqailla jo vaikka kuinka paljon, kerroin huomioni.
- Eihän ole. Vaimo ajoi meidän entisellä etuvetoisella, joka oli melkein nelivetoinen. Tällä nykyisellä täysin nelivetoisella, jolla ei ole mitään tekemistä etuvetoisen kanssa, vaimo ei ole ajanut kuin pienen matkaa ja se sai hänet järkyttymään.

Jarno kertoi, että vaimo perusti heti kotiin saavuttuaan Facebookiin 4WD-traumaryhmän, jossa kaikki vastaavanlaiseen tilanteeseen joutuneet voivat vaihtaa kokemuksiaan ja tarjota vertaistukea. Ajattelin mielessäni, että ryhmässä on varmaan tälläkin hetkellä tasan yksi jäsen, kun Jarno paukautti ilmoille:

- 680 jäsentä jo ensimmäisen tunnin aikana.
- Täh?
- Nelivetotrauma on kovin yleistä.
- Eikä? Nyt minä varmaan näen jotain painajaista, puistelin päätäni ja nipistin itseäni poskesta.

Minun teki mieli revetä nauramaan oikein perseeni pohjasta. Eihän tämä voi olla totta, että ihan naamakirjaan on pitänyt mennä perustamaan ryhmä, voi yhden jos toisenkin kerran. Ymmärsin kyllä oikeat traumat, mutta nelivetotrauma, huh, huh! Oma villi veikkaukseni olisi ollut, että nelivedon puuttuminen Suomen talvessa traumatisoi enemmän kuin sen oleminen autossa.

- Millä tavalla pääsitte kotiin sieltä risteyksestä?
- Minä ajoin ja vaimo käveli vierellä, Jarno kertoi.
- Käveli?
- Niin, vaimo ei uskaltanut tulla enää kyytiin, vaan halusi rauhoittua kävelemällä. Minun piti vain ajaa sillä tavalla, ettei nelivetomerkki näkynyt vaimon silmiin.

Jarno kertoi, ettei ajaminen mennyt täysin putkeen, sillä vaimo purskahti kaksi kertaa ihan hysteeriseen itkuun kesken matkan. Ajattelin, että niin varmasti itkee, kun ei ole tottunut siihen, että tossukka miehensä ajaa perheen autoa. Auto kun on yleensä totellut vain vaimon kättä ja kenkää.

- Provosoin häntä kuulemma liikaa, Jarno selvitti.
- Millä tavalla?
- Ajotyylini viittasi siihen, että ajan nelivetoisella. Minun piti kuulemma korjata heti asenteeni, tai vaimo ei vastaisi seurauksista.
- Korjasitko?
- Juu, Jarno nyökytteli.

Kuvittelin mielessäni naisen kävelevän jalkakäytävällä ja auton ajavan kävelyvauhtia vierellä. Sitten yritin kuvitella, että miten nelivetoinen auto ja kaksivetoinen auto kulkisivat eri tavalla naisen vierellä. Tasaisella kuivalla asfaltilla eroa tuskin olisi, vaikka kyseessä olisi ihan oikea neliveto ja etuveto. Kysyin mitä Jarno oli tehnyt. Mies kakisteli kurkkuaan ja kertoi, että oli lysähtänyt penkillä alemmaksi, luistattanut hieman kytkintä ja väännellyt rattia hermostuneesti. Niillä tempuilla hänen vaimonsa hysteeriset kohtaukset olivat loppuneet, ja he olivat päässeet kotiin vajaassa tunnissa.

- Miten tästä eteenpäin, etkö voisi vain ottaa sitä merkkiä pois autosta? utelin Jarnolta.
- En, vaimo teki syväluotaavan analyysin siitä miten merkki on kiinni autossaan ja päätteli, että sen poistaminen poistaa myös osan hänen itsenäisyydestään.
- Niin siis kuin mistä?
- Itsenäisyydestään, eli autostamme, jonka vaimo omistaa ja millä hän ajaa.

En tajunnut vieläkään, joten Jarno selitti tarkemmin. Merkki oli kuulemma niin hyvin liimattu, että sen poistamisen myötä autosta lähtisi myös osa maalipintaa tai ainakin se olisi mahdollista.

- Miten vaimosi aikoo jatkossa ajaa autolla, kun hänellä ei ollut sitä nelivetokokemusta?
- Hyvin varovasti ja pieniä pätkiä kerrallaan. Olemme aloittaneet jo harjoittelun. Eilen pääsimme jo kolme metriä pakilla, ennen kuin hysteerinen ”en onnistu enkä osaa aja nelivetoisella” kohtaus iski. Vuoden päästä tähän aikaan olemme jo poistuneet parkkipaikalta.
- Hyvä, teillä on siis yhteinen harrastus, joka sitoo teidät yhteen kuin etuveto ja takaveto, ehehehee.
- Minusta tässä ei ole mitään huumorin aihetta, on nimittäin raskasta olla kuskina omalle vaimolle.
- En tiedä, minulla ei ole koskaan ollut vaimoa.

Samassa Jarnon puhelin piippasi ja hän lukaisi viestin sen näytöltä. Vaimo oli kuulemma löytänyt jostain vanhan autolehden, jossa oli talven nelivetovertailu. Jarnon pitäisi tulla heti kotiin ja tuhkata se lehti. En kerinnyt edes heippaa huudella, kun mies oli poissa. Kohautin hartioitani ja astelin oman autoni luo. Kukaan ei ollut tehnyt sille mitään jäynää, joten täräytin riisinpaahtimen tulille ja suuntasin sen keulan kohti ruokakauppaa. Lähimmät kaupat olivat noin kilometrin päässä, mutta en juuri koskaan käynyt niissä.

Hieman etempänä oli kauppoja, joissa oli paremmat valikoimat ja autokin tykkäsi, kun sillä ajoi pitemmän matkan. Lisäksi sain kerättyä pitemmän jonon taakseni, kun matelin tasaista neljänkympin nopeutta vakionopeussäätimen avulla. Näissä korvikeautoissa oli se hyvä puoli Rutinoffiin verrattuna, että vakionopeussäädin oli jo lähes joka autossa. Rutinoffissa vakionopeutta piti yllä silmän ja kaasujalan saumaton yhteistyö. Auton heikot tehot toki auttoivat vaatimattoman nopeuden ylläpitämisessä.

Kurvailin erään ruokamarketin parkkipaikalle ja ajoin autoni parkkipaikan kauimmaiseen nurkkaan, jossa oli tilaa vaikka olisi suditellut ympyrää. Laitoin parkkikiekon ja poistuin autosta. Matkalla totesin kengännauhani olevan auki, joten kyykistyin solmimaan sitä punaisen 911 Porschen vierelle. Olin pitkästä aikaa liikkeellä muilla kuin bootseilla ja matkani katkesi heti tekniseen vikaan. Jäin katselemaan Porschea kengännauhan sitomisen jälkeen, kun viereeni asteli hieman enemmän alkoholia hörppinyt kaljupää. Tyyppi oli viileästä säästä huolimatta pukeutunut vaimonhakkaajan paitaan, eli sellaiseen hihattomaan paitaan, joka paljastaa kaikki olkavarren tatuoinnit.

- Tehdään diili, nutipää ilmoitti.
- Ei kiitos, en käytä mitään, kieltäydyin.
- Mä tsiikaan tota sun kiesiä kun sä käyt kaupasta minulle pullon Tapsaa. Mä oon niin ku sun vakuutusturvasi.
- Entä jos minulla on jo vakuutus?
- Ei ole, herra kaljupää ilmoitti. – Mä irtisanoin sen juuri.
- No entä jos joku toinen tyyppi yrittää tulla viemään autoni, väittämällä, että sillä on siihen avaimet. Katsos mulla on parit osarit perässä ja yks tyyppi on koittanut jo noutaa sitä.
- Nou ropeloomes, niputan sen tai ne tai ihan kenet vaan tuohon viereen. Kato mun vakuutus on sellainen superlaaja.
- Sovitaan sitten niin, totesin.

Patti kaljupää jäi Porschen vierelle, kun poistuin itse kauppaan. Minulla ei ollut kyllä tarkoitus käydä viinakaupassa, mutta päätin käydä varmuuden vuoksi ostamassa pullon Tapiota, mitä mies halusi juoda. Sitä ennen kävin kuitenkin tekemässä omat ruokaostokseni, että pääsisin tekemään mokkapaloja. Samalla kaupasta tarttui mukaan toki muitakin ruokatarvikkeita. Ruokaostoksilta selvittyäni kävin tosimiesten apteekista pullon kaivattua nestemäistä lääkettä, joka tepsi yleensä vaivaan kuin vaivaan, mutta aiheutti itsessäänkin sitä sun tätä vaivaa. Ennen kauppakiinteistöstä poistumista pysähdyin eteisessä olevan pulloautomaatin luona. En suinkaan jättänyt pulloja, vaan tarkkailin pihan tilannetta. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, että missä urheilullisen saksalaisauton oikea kuljettaja oli, joten tilanne oli parempi tsekata ennen pihalle ryntäämistä. Pihalla oli rauhallista, en nähnyt muita kuin sen kaljupäisen patin nojailemassa Porscheen. Poistuin ulos ja kävelin tyypin luo.

- Hyvin vahdittu, tässä Tapsa, ojensin pullon.
- Sä olit oikeassa, tänne tuli yks tyyppi avaimien kanssa. Väitti olevansa auton omistaja. Mä sanoin sille, että nää, nää, ja näpäytin sitä hieman nenun varteen.

Kääntelin päätäni ja katselin ympärilleni, mutta en nähnyt ketään missään.

- Missä se nyt on?
- Meni jo. Vähän paska haikahti kun se läks, mutta lujaa se meni. Ei varmaan tuu enää toista kertaa viemään tätä autoa.
- Ei varmaan. Hyvää työtä.
- Kiitti putelista. Mä lähden nyt pistelemään Tapsan tahtiin, soon moro!

Kaljupään kadottua kaupan nurkan taakse, minä hipsin omalle autolleni. Yllätys, yllätys, sen molemmin puolin oli parkkeerattu autot ja vielä niin lähelle, että jouduin vetämään olemattoman vatsani sisään, että pääsin autooni. Vittu, parkkipaikan takaosassa oli tyhjiä parkkipaikkoja vieläkin vaikka kuinka paljon, mutta silti riemuidiootit parkkeeraavat ihan viereen. Peruuttelin RAVini pois autojen välistä, kun minulla välähti. Hyppäsin ulos ja kiskoin molemmista autoista muovikapselit vanteista ja lastasin ne autojen katoille, niin että kummankin katolla oli viereisen auton kapselit. Miettikööt siinä niitä asennellessaan, että mitenkö meni parkkeeraus ihan omasta mielestä?



Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja.


Kiinnostavatko autojen koeajot Rutinoffin kuskin toimesta? Kyllä tai ei, niin niitä löytyy Korvikeautojen koeajosivuilta.



© Rauno Vääräniemi