Etusivulle
Rutinoffin kuskin tarinat
takaisin tekstipohjaiselle sivulle
Korvikeautojen koeajot

19.4.2015

Metallinen puutarhakoriste


Istuskelin kaikessa rauhassa huoltoaseman pöydässä ja katselin, kun Närä pakkaili tavaroitaan. Hänen kaverinaan oli joku nuorempi kerholainen. Lopulta kerholainen lähti painavan laatikon kanssa ja jäimme kaksin. Närä nosti Toyotan logolla varustetut kangaskassit pöydälle, asteli eteeni ja totesi:

- Pöljä ei tajua edes lähteä kotiin. Kokous on ohi.
- Jäin odottelemaan, että mikäli Yariksesi ei käynnisty, niin hinaan sen naapurikunnan puolelle ja jätän teidät molemmat sinne.
- Hmph, aika utopistinen ajatus ja ennen kaikkea pöljä.
- Ei ollenkaan, räkäisin nimittäin vahingossa autosi tuulilasiin. Räkä on voinut painaa lasin sisään, etkä näin ollen voisi ajaa. Tarvitset siis hinausta.
- Mi-tä me-nit te-ke-mään? Närä tavutti.
- Enhän minä nyt kaikkea kerro, esimerkiksi mitään pyöränpulteista.
- Täääh?

Närä lähti kuin Lada vapaaseen pudotukseen, eli alussa hieman hankalaa, kun pohja ottaa jyrkänteen reunalla kiinni, mutta sitten mennään ja lujaa. Laukkunsa papparainen sentään muisti ottaa mukaan kiireensä keskellä. Eläkkeet taisivat olla vielä ihan hyvällä mallilla, kun Närälläkin oli varaa pitää itsensä noin vetreässä kunnossa, mietiskelin katsellessani vauhtipapan menoa. Minä en jaksanut lähteä mihinkään, käänsin vain rintamasuunnan kohti huoltoaseman pihaa ja Närän autoa. Olin arvannut oikein, papparainen meni ensin hinkkaamaan tuulilasinsa puhtaaksi ja sen jälkeen rengasavaimen kanssa käymään renkaiden pultit läpi.

Odotin, että Närä oli kerinnyt viimeisen renkaan kimppuun, kun lähetin hänelle tekstiviestin, jossa mainitsin sittenkin löysänneeni vain vararenkaan pultit. Sekin meni ihan täydestä, sillä papparainen avasi takaluukun viestin lukemisen jälkeen. Hän tyhjensi takakontin ja raotti sen pohjaa. Sitten mies jäykistyi, nousi varovasti ylös, kääntyi minua kohti ja näytti keskisormea. Taisi Toyota-fanaatikkokin tajuta viimeistään näköhavainnostaan, ettei kyseisessä Yariksen mallissa ole vararengasta, vaan kompura ja paikka-ainepullo. Minua ainakin nolottaisi, muka Toyota-kerhon pitäjä, eikä tiedä onko omassa autossa vararengasta vai ei.

Viimein Närä nousi autoonsa ja ajoi pois paikalta. Minulla oli vielä aikaa, joten päätin lähteä vähän jaloittelemaan pirtsakkaan ilmaan. Aloin jo puutua istumisesta. Sohvalla selällään makaaminen olisi ollut ihan toista, siihen en puutunut koskaan. Kävin parkkipaikalla ensin tutkimassa autoni, ettei Närä vaan kerinnyt jossain välissä tehdä minulle mitään räkäkälliä tai jotain muuta yhtä nerokasta. Ei ollut, joten aloin katsella ympärilleni. Hetken ympärilleni katseltua, huomioni kiinnittyi lippispäiseen jannuun, joka vilkuili taakseen hiippaillessaan kohti kahta isoa kuorma-autoa. Minulla kävi mielessä, että tyyppi on menossa pöllimään polttoaineet omaan autoonsa. Lähdin seuraamaan häntä.

Jannu oli selvästi erittäin hermostuneen oloinen, sillä hän pälyili taakseen ihan taukoamatta. Olin onneksi niin sivussa, ettei nuorukaisen pää kääntynyt siihen suuntaan. Lopulta hän livahti kuorma-autojen väliin, ja kadotin hänet näkyvistä. Nopeutin askeleitani ja menin toisen kuorma-auton vierelle. Kuulin autonoven käyvän, ja kohta syttyivät ajovalot kuorma-autojen välissä. Ahaa, hemmo menikin vain omaan autoonsa, ajattelin huojentuneena. Astuin varovasti kuorma-autojen väliin ja huomasin siellä olevan Nissan Micran, jonka ratissa kyseinen jannu oli.

Nähdessään minut, tulevaisuuden toivo yritti maastoutua Micran sisätiloihin sillä seurauksella, että kolautti otsansa rattiin ja autossa alkoi suunliikkeiden perusteella kuulua melkoisen painokelvotonta tekstiä. Astelin itse varovasti auton vierelle, jolloin jannu avasi sivuikkunan ja sanoi:

- Sinähän olit äsken tuolla kokouksessa.
- Olin, ja niin olit sinäkin.
- Tota, sovittaisko jotenkin, ettet nähnyt minua nyt?

Pyörähdin ympäri korostetusti ympäristöä katsellen ja kysyin:

- Ketä?
- Minua, jannu kuiskasi.
- En näe täällä ketään, katselin taas ympärilleni.
- Huh, hyvä, tulisi muuten sanomista ja lentäisin kerhosta kuin Carinan tulppa kesämestaruuskisoissa.
- Niin, ehkä se oli viisastakin ajaa tämä Micra tänne. Ihanko itse olet tämän ostanut?
- Ei ku, mutsin auto. Oma Corolla meni rikki, en saanut sitä saatana käyntiin enää millään konstilla.
- Rikki?
- Joo, siinä on ollut jotain käyntihäikkää niin pitkään kuin se on minulla ollut.

Sain kuulla, ettei mutsin Micran lainaaminen ollut ensimmäinen kerta, eikä varmaan viimeinenkään niin pitkään kun hänellä oli se kovan onnen Corolla. Meinasin pyytää häneltä kirjallisena tuon lausunnon, että Corolla on ihan paska, mutta armahdin nuorukaista. Hänen kaverinsa olivat samanlaisia Toyota-vouhkanoita kuin Närä, joten ymmärsin häntä todella hyvin. Jannua kiinnosti kovasti Bemarit, mutta kaveripiirin täydellinen boikotti oli saanut pitäytymään Corollan vikapesässä.

- No ei ole helppoa olla nuori nykyjään. Minun nuoruudessani jokaisella sai olla sen merkkinen mopo kuin vain itse halusi.
- Älä, onko joskus saanut olla kuten haluaa? jannu hämmästeli.
- Joidenkin perheissä oli Lada ja joidenkin perheissä Volvo, ja silti mahduttiin leikkimään samalle hiekkalaatikolle, jatkoin kiduttamistani.
- Siis, olet sä tosissaan elänyt tässä maailmassa?
- Jep.
- Ja nyt ajat Toyotalla.
- No, kun tarpeeksi kävelee pitkin peltoja, niin väkisinhän sitä astuu kerran tai pari paskaan.
- Tuo oli hyvä, mutta … enhän minä voi sitä kertoa kenellekään, nuorukainen harmitteli.

Heitimme vielä hetken läppää autoista jotka eivät mene koskaan rikki, mutta joita korjaillaan tallien takana harva se ilta. Sain kuulla, että nuorukaisen kavereiden talleissa palaa hitsilankaa vaikka kuinka, eikä niissä talleissa ole nähty muita kuin Toyota-merkkisiä autoja.

- Metallisia puutarhakoristeita kenties? ehdottelin.
- Juu, minulla on juuri sellainen, sen keulassa on Toyotan logo.

Repesimme molemmat ja nauroimme tovin vedet silmissä. Sitten jannu ilmoitti, että hänen mutsinsa tarvitsee autoaan, joten hänen pitää lähteä kotia kohti. Matka olisi kuulemma normaalia pitempi, kun piti ajella ihan toista reittiä kotiin kuin Toyotalla. Vähän piti ajella jalkakäytäviä ja kevyenliikenteenväyliä pitkin, sillä se oli ainoa turvallinen reitti himaan vääränmerkkisellä autolla. Heilautin kättäni hyvästiksi, ja kohta Micra pöristeli tiehensä vienon öljynkäryn saattelemana.

Tullessani pois kuorma-autojen välistä, huomasin Marin kävelevän kohti punaista Celicaa. Nainen oli nyt aivan toisen näköinen kuin työvaatetuksessaan. Työmyyrästä oli kuoriutunut oikein kunnon kissa, joka tiukoissa mustissa farkuissa, pitkävartisissa bootseissa ja nahkatakissa näytti juuri siltä millaiselta menevän autonaisen kuuluukin näyttää. Mari huomasi minut ja viittoili luokseen. Kävellessäni kerkesin miettiä, että kohta varmaan Närä kurvaa jostain Yariksellaan ja yrittää tunkea itseään Marin appariksi tai jopa kuskiksi pitemmällä Toyota-kokemuksellaan. Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan saavutin Marin ihan ilman ylläreitä.

- Aika makeen näköinen, sanoin naisen luon päästyäni.
- Eikö olekin, vahasin sen vasta, Mari vastasi.

Katseeni viivähti naisen muodoissa ja mietin itsekseni, että vahasikohan hän puskurit vai perän? Nielin hymyn, käänsin katseeni autoa kohti ja kehuin sen kiiltävää maalipintaa. Mari hiveli autoaan ja sanoi sitä katsoen:

- Tiedätkö sen tunteen, kun runttaa pohjaan saakka ja antaa mennä?
- Juu, tulee mieleen parikin eri variaatiota tuosta tunteesta, vastasin hymyillen.

Mari pyörähti minua kohti, katsoi silmiini ja kysyi:

- Mikä se toinen on?
- Ööh, tuota…
- Vitsi, vitsi, kyllä minä sen tiedän, tuijotit äsken minun persettä, en minä mikään puhtoinen Paulig-tyttö ole, vaikka huoltoasemalla kahvia myynkin.
- Aika hyvin istuvat nuo farkut.
- Niin tekee, vähän kun ahtaa pullaa suuhun, niin farkuista alkaa rypyt silota, hi, hii.

Ehkä näin olikin käynyt, sillä Marilla oli sen verran muotoja, että pullalla saattoi olla osuutta asiaan, tosin vain kokonaisuutta parantavassa merkityksessä.

- Hyppäähän kyytiin, saat vähän kyytiä, Mari komensi.

Tein mitä pyydettiin ja istahdin Celican penkille Marin viereen. Vedin turvavyön kiinni ja jäin odottamaan mitä tuleman piti. Nainen laittoi auton tulille, käytti sitä hetken ja survaisi pakin päälle. Seuraavaksi mentiinkin aika rivakasti pakilla mittarikenttää ympäri kaksi kokonaista kierrosta. Auton pysähdyttyä, Mari kääntyi katsomaan ja kysyi:

- Vieläkö se toinen variaatio olisi voimassa?
- Täh? hämmästelin kysymystä.
- Painaa pohjaan saakka. Sinun vuorosi näyttää mitä osaat.

Kelasin nopeasti mielessäni, että enpäs tainnut päästä tuolla uudella autollani koskaan kotia saakka, mikäli matkaani tulee enää yhtään ylimääräistä mutkaa tai muuttujaa. Toisaalta, mitä väliä sillä on, kotiin on moni menehtynyt.

- Tässä mittarikentälläkö? heitin kysymyksen.
- No ei tietenkään, minulla on asuntovaunu tuolla metsänreunassa.
- Häh, niin kuin missä?
- No vitsi, vitsi, asun rivarissa muutaman kilsan päässä. Aja perässä ja ellet pysy, niin saat mennä ihan omaan kotiisi, Mari iski silmää.
- Jos sinä vaikka peruuttaisit, niin minä voisin yrittää pysyä sinun etupuolella.
- Hahaa, kaksi minuuttia ja lähtö!

Pinkaisin nopsaan omalle autolleni ja täräytin sen tulille. Kerkesin vallan mainiosti parissa minuutissa saada itseni köytettyä vöihin ja käännettyä autoni oikeaan suuntaan. Ja sitten mentiin. Jouduin ihan tosissani polkemaan maasturia, että pysyin Celican perässä. Nyt tuli ikävä Aristoani, sillä tämä seuraaminen olisi ollut lasten leikkiä. Onneksi muu liikenne piti huolen siitä, ettei farkkupeppu päässyt minulta kovin pahasti karkuun. Yhdessä vaiheessa menetin jo häneen näkökontaktin, mutta kiinteistöhuollon traktori pelasti päiväni tukkimalla tien hetkeksi. Olimmekin perillä melkein heti traktorin ohittamisen jälkeen. Mari ajoi Celican kaksikerroksisen rivarin tallinoven eteen ja nousi autosta. Hän käveli autoni vierelle ja näytti, että avaa ikkuna.

- En päästä sinua ajamaan talliini, vaikka miten mielesi sitä tekevi. Ajan itse Celican sisälle, niin jätä sinä oma autosi tallin oven eteen.
- Ei siis sisälle, varmistin virnistellen.
- No ei, eihän sinne nyt mitä tahansa tungeta … kuten tuollaista … maasturia.

Mari avasi nosto-oven ja ajoi autonsa talliin. Ajoin oven eteen ja sammutin auton. Rivitalo vaikutti kohtalaisen uudelta ja jäin miettimään miten huoltoasematyöntekijällä oli sellaiseen varaa. Mari sulki autotallin oven ja menimme sisälle hänen asuntoonsa, joka osoittautui kohtalaisen kokoiseksi kolmioksi.

- Hieno kämppä, totesin hetken ympärilleni katseltuani.
- Jep, sanoin ex-miehelle, että munat tai kämppä, kun erosimme. Luopui kämpästä, Mari vastasi naureskellen.
- Harrastatko enemmänkin autoja?
- En oikeastaan, ellei autonrenkaita ja -vanteita lasketa mukaan.
- Mitä niistä?
- Poseeraan niiden kanssa yläosattomissa, katso tuosta.

Mari heitti eteeni Nu-De Partsin kuvaston. Paksu kuvasto oli täynnä renkaita ja vanteita. Oli seassa jotain muutakin tuunauspalikkaa, mutta lähinnä alla pyöriviä. Mari oli puhunut totta, siellähän hän esiintyi muutamassa kohtaa tissit paljaana renkaiden ja vanteiden kanssa. Myös kuvaston muut vähäpukeiset naiset olivat Marin kaltaisia hieman muodokkaampia, eivätkä mitään pulkannaruja. Huomioni oli kiinnittynyt niin tiiviisti kuvastoon, että havahduin edestäni kuuluvaan Marin ääneen:

- Hei, mitäs sanot, onko yhtään samaa mitä kuvastossa?

Nostin katseeni ja totesin tuijottavani naisen paljaisiin rintoihin. Jäin tuijottamaan hölmistyneenä niitä, sillä tilanteessa oli jotain tuttua. Mieleeni palaili Koivukylä ja Rellu-nainen Ansku, tuo rehevä ja rivo taitelijapersoona.

- Nooh, mitäs pidät? Mari kysyi keikistellen.
- Aika paljon erilaisia vanteita tuossa liikkeessä ja renkaitakin näyttää olevan enemmän mitä Suomen markkinoilla. Eikä tuo hintatas…
- Vitut siitä kataloogista, tämä nainen tarvitsee nyt miestä eikä kataloogin plärääjää.

No niinpä tarvitsikin, sen tulin huomaamaan aika kouriintuntuvasti, kun Mari istahti syliini sohvalle. Yritin kyllä piruuttani kysellä, että eikö talossa tarjottaisi vieraalle ensin kahvia, mutta sain vain korvilleni. Sohvan huokailtua aikansa allamme, Mari nousi ylös punakkana tyttönä ja sanoi:

- Talo tarjoaa myös ne kahvit, kun kerran toit kermat.
- Tällä kertaa ne kyllä taitaa valua pitkin reisiäsi, joten ottaisin mieluimmin maitoa kahvin kanssa, heitin takaisin.

Sain lopulta myös sitä kahvia, ja sen kanssa pullaa. Kyllähän se nälkä tuollakin tapaa pysyi poissa, vaikka ravintoarvot olivat olemattomat. Kahvipöydässä Mari kertoi, että kuvaston firma on kansainvälinen, ja maksaa hyvin kuvauksista. Hän myönsi poseeranneen muuallakin vähissä vaatteissa ja jopa täysin nakuna.

- Ja asut yksin?
- Juu, jatkossakin. Ei paljon nappaa miehet, siis vakituiseen suhteeseen. Yleensä Celica tarjoaa tarpeeksi värinää, mutta joskus pitää saada muutakin, hän iski silmää.
- Ai niin kuin Avensista tai Corollaa?
- Hah, hah, ei kun kiinteää vetokoukkua.

Mari osoittautui aika miellyttäväksi ja hauskaksi naiseksi. Voisi sanoa, että varmaan monen miehen ihannenaiseksi. Kahvin juonnin lomassa kysäisin Marilta, että tunteeko hän Närän miten hyvin. Myönsi tuntevansa jotenkin, sillä papparainen on käynyt vinkumassa ilmaista pullaa tämän tästäkin, muka sillä varjolla, että tuo heille satoja uusia asiakkaita. Ne sadat ovat kuulemma vielä tulematta, mutta parikymmentä on käynyt.

- Ei ole vielä kerhoon pyytänyt jäseneksi? utelin Marilta.
- Kerran se toi eteeni liittymiskaavakkeen, mutta ei saanut sanaa suustaan, niin laitoin roskiin.
- Eikö kiinnosta?
- Plääh, papat eivät ole minua varten, enkä minä pappoja varten. Katsellaan sitten kolmenkymmenen vuoden päästä noita pappojen vetämiä kerhoja. Jos vaikka vanhainkodissa olisi joku rollattorirallikerho.

Kahvin juonnin lomassa Mari näytteli tabletiltaan kuvia muista autoista, joita hän oli omistanut. Hänellä oli ollut ennenkin pari Celicaa, pari takavetoista Nissania ja yksi ripeämpi Subaru. Aloin ymmärtää, että miksi häntä ei hirveästi napannut Yaris-papan vetämä kerho, jossa suurimmalla osalla oli kisakireä Corolla.

Lopulta tuli aika lähteä himaan, kello oli jo melkoisen myöhä. Kiittelin kahvista ja muusta herkusta. Mari saatteli minut kylpytakki päällä ulos autolleni. Auton vierellä hän raotti kylpytakkiaan ja sanoi:

- Sopii tulla toistekin, kun sopi niin hyvin, mutta tavaksi ei pidä ottaa.
- Sopiihan se, vastasin hymyillen.

Kotimatkalla mietin, että pitäisiköhän ostaa useammin uudehko auto, kun joutomiehen päivään alkaa tulla näin paljon erilaisia tapahtumia ja vielä täysin pyytämättä.



Haluatko pysyä kärryillä, rattailla tai jousilla siitä mitä Rutinoffin kuskin sivustolla tapahtuu? Liity Facebookin Rutinoff-ryhmään, niin olet paalupaikalla, etkä vain haistele pakokaasuja.


Kiinnostavatko autojen koeajot Rutinoffin kuskin toimesta? Kyllä tai ei, niin niitä löytyy Korvikeautojen koeajosivuilta.



© Rauno Vääräniemi